Minulla masennus alkoi noin kaksi vuotta sitten, sitä aiemmin oli jo sellainen olo että jotain on pahasti vialla ja että kohta jotain pahaa tapahtuu. Ihmisenä olen aika yksinäinen ja en kovinkaan sosiaalinen. Muutama
kaveri minulla on, mutta kellekään en ole puhunut masennuksestani.
Tottakai kaverini ovat huomanneet että jokin minua vaivaa. Pahiten
minua rassaa seksuaalisen kykyni heikkeneminen. Kävin viisi vuotta
sitten kivessuonikohju -leikkauksessa ja sen jälkeen potenssini heikentyi
selvästi. Kävin lääkärissä uudestaan pari vuotta sitten, sinne meno oli
todella vaikeaa. Lääkäri sanoi että leikkauksella ei ole vaikutusta
potenssiin. Kaikenlaisia veri-, hormoni- testejä mitattiin, kaikki on
kunnossa siltä osin. Minä itse olen varma että juuri leikkaus on vienyt
potenssini pois, kyllä minä itseni sen verran tunnen. Pitäisiköhän minun
ase kädessä vaatia lääkäreitä tekemään jotain?!Varmasti pystyy
tutkimaan jos minulla ei mene esimerkiksi tarpeeksi verta penikseeni.
Noh, kuitenkin masennus on helv*ttiä, en pysty pitämään tyttöystävää,
koska olen masentunut kokoajan. Puhuminen auttaa jonkin verran mutta
ei se vie masennusta pois, ei tuo elämäniloa takaisin. Olen usein
miettinyt että tapan itseni jos apua ei löydy.
kaveri minulla on, mutta kellekään en ole puhunut masennuksestani.
Tottakai kaverini ovat huomanneet että jokin minua vaivaa. Pahiten
minua rassaa seksuaalisen kykyni heikkeneminen. Kävin viisi vuotta
sitten kivessuonikohju -leikkauksessa ja sen jälkeen potenssini heikentyi
selvästi. Kävin lääkärissä uudestaan pari vuotta sitten, sinne meno oli
todella vaikeaa. Lääkäri sanoi että leikkauksella ei ole vaikutusta
potenssiin. Kaikenlaisia veri-, hormoni- testejä mitattiin, kaikki on
kunnossa siltä osin. Minä itse olen varma että juuri leikkaus on vienyt
potenssini pois, kyllä minä itseni sen verran tunnen. Pitäisiköhän minun
ase kädessä vaatia lääkäreitä tekemään jotain?!Varmasti pystyy
tutkimaan jos minulla ei mene esimerkiksi tarpeeksi verta penikseeni.
Noh, kuitenkin masennus on helv*ttiä, en pysty pitämään tyttöystävää,
koska olen masentunut kokoajan. Puhuminen auttaa jonkin verran mutta
ei se vie masennusta pois, ei tuo elämäniloa takaisin. Olen usein
miettinyt että tapan itseni jos apua ei löydy.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oletko mahtanut käydä lääkärissä?
Olin itse erittäin pahasti masentunut pari vuotta. Ensimmäisen vuoden ajan kiduin viiltelin ja tein ties mitä muita tyhmyyksiä. Kaverit tai edes vanhemmat eivät huomanneet mitään. Lintsasin koulusta koska en jaksanut nousta aamulla sängystä ylös. Yleensä kävin koululla 12.00-14.00. Sen jälkeen kiertelin ympäriinsä enkä mennyt kotiin sillä äitini oli siihen aikaan jo kotona enkä halunnut hänen tietävän etten ole koulussa.
Peittelin masennusta ja todellisia tunteitani niin hyvin että kukaan ei tiennyt mitään eikä myöskään siis voinut auttaa. tuntui että olin yksin eikä kukaan välittänyt, vaikka itse olin sen tien valinnut etten kenellekään kerro.
No onneksi vihdoinkin sain eräälle ystävälle puhuttua ja kun hän jonkin aikaa oli kuunnellut täysin sairaita juttujani hän alkoi pikkkuhiljaa suostutella minua lääkäriin. Pitkän suostuttelun jälkeen sinne meninkin, ja se oli minun pelastukseni. Tuskin olisin tässä ellen olisi löytänyt tätä ystävää jolla oli myös kokemusta masennuksesta ja siten jaksoi kuunnella ja ymmärtää lähes loputtomiin.
Minulla kävi tuuri ja sain heti sellaisen lääkkeen joka toimi minulla. Nyt, vuosi masennuksen jälkeen olen edelleen terve ja olen lähes valmis jatkamaan koulua joka aikoinaan jäi kesken. Ainoa on vain se pelko että jos nyt käy samoin kuin viimeksi. Se siis vielä on esteenä. Kouluunhan enää ei tänä syksynä ehsi mutta töihin kyllä jos uskallan. Yritän ainakin kovasti.
Se vielä jäi, että kun aloitin lääkitukseni ilmaantui kuvioihin myös nykyinen poikaystäväni.. Heti alusta asti kerroin ja näytin hänelle selvästi etten ole ihan terve. Näin hänelle ei tullut mikään yllätyksenä, joka olisi siis saattanut estää parisuhteen myöhmmin ilmi tullessaan. Minulla kävi tuuri että mies oli ymmärtäväinen vaikka hän ei masennuksesta oikein mitään tiennytkään. Paremmilla hetkilläni kuitenkin parhaani mukaan selitin hänelle miksi ajattelen kuten ajattelen.. miksi teen mitä teen. Olin jo sen verran tutkinut itseäni ja masennsuta yleensäkin että osasin kertoa että sairaus kääntää ajatukset niin ihmeellisesti että sitä on vaikea itsekään käsittää.
Mies pysyi rinnallani ja tuki minua koko ajan. Mutta se vaatii voimia.. kummaltakin osapuolelta. On vain pakko olla avoin.. Ei saa pitää tunteita sisällään. Se vain pahentaa asiaa. Vaikka olisi miten vaikea puhua siitä miltä tuntuu, niin loppupeleissä se kuitenkin on aina parempi kuin pitää niitä sisällään ja vajota koko ajan vain syvemmälle ja syvemmälle.
Kiitos vastauksesta...panee ajattelemaan.