Unenhorteen läpi kuulen kellon pirinän. Jälleen on yksi yö mennyt. Mietin, montakohan kertaa taas jouduin heräämään kesken makeimpien unien, kaksi, viisi, kymmenen? Miksi oikeastaan heräsin tähän aamuun? Siksikö, että elämä on ihanaa?
Osa lapsista on jo ylhäällä. Viimeinen, se tokaluokkalainen, on täydessä unessa sängyssään. Panen kahvit tulemaan ja menen herättelemää viimeistä nukkujaa. Se alkaa. Vaatteita ei löydy, aamupala ei kelpaa, ulkokengät ovat vääränlaiset. Menetän hermoni totaalisesti. Ollaan aika lähellä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Ainut ratkaisu on mennä kolaamaan pihaa. Sekö on nykyinen suunta? Isä pakenee kotoa ja jättää lapset yksinään tai keskenään setvimään asioita? Lopulta vanhimmat ovat saaneet nuorimman ojennukseen. Hintana on vain muutama mustelma ja täysin sotkettu eteinen. Onnea vain äidille, kun herää. Elämä on ihanaa.
Työpäivän jälkeen kotiinpaluu on täysi fiasko. Lista niistä asioista, jotka olisi pitänyt päivän aikana hoitaa, ei ole lyhentynyt yhtään. Vaimoni jaksaa muistuttaa jo ovella siitä, miten samankaltaisia piirteitä minussa ja veljissäni on. Täysiä nahjuksia kaikki tyyni. Riitelymme saa jo voimakkaampia äänenpainoja. Lapsemme häpeävät. Me häpeämme, mutta jatkamme. Huonosti nukutut yöt, epäonnistuminen ajallisissa tehtävissä, loputon työtakka ja parisuhteen väljähtyminen vie tilanteen lähes katkeamispisteeseen. Ennen tällaiset olivat harvinaisia, mutta nykyisin se on jokapäiväistä. Siunaamme toisiamme ja se auttaa. Ilman sitä emme kestäisi. Elämä on ihanaa.
Illalla on paikallisella ry:llä seurat. Olen seuraisäntänä, joten paikalle täytyy kiirehtiä ajoissa. Itse lähtö on täyttä kaaosta. Kenelle ei löydy sopivia kenkiä, kuka ei halua lähteä, jne., jne. Seuratunnelmat ovat korkealla matkalla ry:lle. Metelin perusteella Pajeron katon pitäisi nousta 5 cm, mutta onneksi se on tukevaa valurautaa. Pihamaalla on hetken hiljaisuus ja naamat vedetään hymyyn. Elämä on ihanaa.
Virsiä valitessani täytyy olla tarkkana, että ei tapahdu samaa virhettä kuin muutama vuosi sitten. Silloin lauloimme seurojen aluksi ja lopuksi saman virren. Siitä olenkin kuullut sen jälkeen. Samoin puhujan nimet täytyy panna aina lapulle. Kerran kävi niin, että kuuluttaessani puhujan nimiä sanoin, että ”Virren jälkeen palvelee veljemme Matti ….Matti….”. Eihän se mitään, mutta Matti kun on vaimoni veli. Arvaatte, että siitäkin olen kuullut, varsinkin vaimoni kuullen. Elämä on ihanaa.
Puhe menee täysin ohi korvien. Liekö syynä se, että puhujana on liian tuttu mies. Juuri se Matti…Matti… kuka se nyt olikaan. Toisen puheen aikana meteli käy vallan hillittömäksi sekä omassa että naapurin penkissä. Naapurin ratkaisu on laskea lapset taakse, mutta itse otan nuorimman syliin ja menen kahvioon. Se on lähes tyhjä. Koen, että se on ainut paikka, jossa yleensä kuuntelen puhetta. Miksiköhän? Ajatus harhailee seurojen tarkoituksessa. Kuuntelen samoja puheita viikosta toiseen. Tapaan samat ihmiset. Melutasokin on vakio. Mikä on kaiken tarkoitus? Aika usein päädyn siihen tulkintaan, että seurat on paljolti sosiaalinen tapahtuma, jossa itse Jumalan sanan merkitys on vähäinen. Kesken ajatusten puhe päättyy. Kuulutukset hoidan jo rutiinilla ilman pelättyjä mokia. Alkaa oikeastaan se päätapahtuma eli ihmisten tapaaminen kahviossa. Sitä vartenhan me kaikki tulimme? Elämä on ihanaa.
Ilta on jo pitkällä, kun tulemme kotiin. Kiire, kiire, kiire. Lapset pitää saada nukkumaan, koska huomenna on koulupäivä. Sisällä on täysi kaaos menossa. Pinna palaa taas kerran. Monesko kerta tänään? Kymmenes, yhdestoista,..? Mikähän on päivän lopullinen saldo – kaksitoista – normaali päivä.
Sängyssä mietin, miksi uskomme. Mikä on suuren perheen siunaus? En löydä sitä perheestäni enkä itsestäni. Epätoivo valtaa mielen. En pysty siihen, mihin minuun oletetaan pystyvän. Onneksi nukahdan, mutta kohta herään ja herään ja herään. Montako kertaa tänä yönä – kaksitoista – normaali yö. Miksi herään? - koska elämä ei ole aina ihanaa.
Osa lapsista on jo ylhäällä. Viimeinen, se tokaluokkalainen, on täydessä unessa sängyssään. Panen kahvit tulemaan ja menen herättelemää viimeistä nukkujaa. Se alkaa. Vaatteita ei löydy, aamupala ei kelpaa, ulkokengät ovat vääränlaiset. Menetän hermoni totaalisesti. Ollaan aika lähellä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Ainut ratkaisu on mennä kolaamaan pihaa. Sekö on nykyinen suunta? Isä pakenee kotoa ja jättää lapset yksinään tai keskenään setvimään asioita? Lopulta vanhimmat ovat saaneet nuorimman ojennukseen. Hintana on vain muutama mustelma ja täysin sotkettu eteinen. Onnea vain äidille, kun herää. Elämä on ihanaa.
Työpäivän jälkeen kotiinpaluu on täysi fiasko. Lista niistä asioista, jotka olisi pitänyt päivän aikana hoitaa, ei ole lyhentynyt yhtään. Vaimoni jaksaa muistuttaa jo ovella siitä, miten samankaltaisia piirteitä minussa ja veljissäni on. Täysiä nahjuksia kaikki tyyni. Riitelymme saa jo voimakkaampia äänenpainoja. Lapsemme häpeävät. Me häpeämme, mutta jatkamme. Huonosti nukutut yöt, epäonnistuminen ajallisissa tehtävissä, loputon työtakka ja parisuhteen väljähtyminen vie tilanteen lähes katkeamispisteeseen. Ennen tällaiset olivat harvinaisia, mutta nykyisin se on jokapäiväistä. Siunaamme toisiamme ja se auttaa. Ilman sitä emme kestäisi. Elämä on ihanaa.
Illalla on paikallisella ry:llä seurat. Olen seuraisäntänä, joten paikalle täytyy kiirehtiä ajoissa. Itse lähtö on täyttä kaaosta. Kenelle ei löydy sopivia kenkiä, kuka ei halua lähteä, jne., jne. Seuratunnelmat ovat korkealla matkalla ry:lle. Metelin perusteella Pajeron katon pitäisi nousta 5 cm, mutta onneksi se on tukevaa valurautaa. Pihamaalla on hetken hiljaisuus ja naamat vedetään hymyyn. Elämä on ihanaa.
Virsiä valitessani täytyy olla tarkkana, että ei tapahdu samaa virhettä kuin muutama vuosi sitten. Silloin lauloimme seurojen aluksi ja lopuksi saman virren. Siitä olenkin kuullut sen jälkeen. Samoin puhujan nimet täytyy panna aina lapulle. Kerran kävi niin, että kuuluttaessani puhujan nimiä sanoin, että ”Virren jälkeen palvelee veljemme Matti ….Matti….”. Eihän se mitään, mutta Matti kun on vaimoni veli. Arvaatte, että siitäkin olen kuullut, varsinkin vaimoni kuullen. Elämä on ihanaa.
Puhe menee täysin ohi korvien. Liekö syynä se, että puhujana on liian tuttu mies. Juuri se Matti…Matti… kuka se nyt olikaan. Toisen puheen aikana meteli käy vallan hillittömäksi sekä omassa että naapurin penkissä. Naapurin ratkaisu on laskea lapset taakse, mutta itse otan nuorimman syliin ja menen kahvioon. Se on lähes tyhjä. Koen, että se on ainut paikka, jossa yleensä kuuntelen puhetta. Miksiköhän? Ajatus harhailee seurojen tarkoituksessa. Kuuntelen samoja puheita viikosta toiseen. Tapaan samat ihmiset. Melutasokin on vakio. Mikä on kaiken tarkoitus? Aika usein päädyn siihen tulkintaan, että seurat on paljolti sosiaalinen tapahtuma, jossa itse Jumalan sanan merkitys on vähäinen. Kesken ajatusten puhe päättyy. Kuulutukset hoidan jo rutiinilla ilman pelättyjä mokia. Alkaa oikeastaan se päätapahtuma eli ihmisten tapaaminen kahviossa. Sitä vartenhan me kaikki tulimme? Elämä on ihanaa.
Ilta on jo pitkällä, kun tulemme kotiin. Kiire, kiire, kiire. Lapset pitää saada nukkumaan, koska huomenna on koulupäivä. Sisällä on täysi kaaos menossa. Pinna palaa taas kerran. Monesko kerta tänään? Kymmenes, yhdestoista,..? Mikähän on päivän lopullinen saldo – kaksitoista – normaali päivä.
Sängyssä mietin, miksi uskomme. Mikä on suuren perheen siunaus? En löydä sitä perheestäni enkä itsestäni. Epätoivo valtaa mielen. En pysty siihen, mihin minuun oletetaan pystyvän. Onneksi nukahdan, mutta kohta herään ja herään ja herään. Montako kertaa tänä yönä – kaksitoista – normaali yö. Miksi herään? - koska elämä ei ole aina ihanaa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Jotenkin se vain liikutti tuo kertomuksesi, se oli niin omakohtaisestikin tuttu.
Vointia sinulle toivotan ja jaksamista.
Läheiset ja avoimet välit puolison kanssa, se on äärimmäisen tärkeä asia, muuten et jaksa.
Syvälle mielenpohjalle ja "hyvään muistoon" ovat painuneet ne keskustelut joita kävin muutamien hyvien ystävien kanssa, ne lämmittävät mieltäni tänäkin päivänä.
Paljon olis ns psalmia tässäkin repussa...
Ajatuksin.
oma psalmisi. Huumoria unohtamatta :)
Oli hyvä ja rehellinen kuvaus arkipäivästä. Jääkö edes yhtä päivää viikossa että saisi olla ja levätä? monesti se lepopäivä on sitten sitä "hengelisenelämän" kiireitten hoitamista. Järkeä ei tunnu olevan missään. Muutos olisi monesti paikallaan, mutta rohkeus pettää. Uskaltaako heittäytyä Jumalan käteen ja vain levätä...
Mitä sinä täällä valitat, itsehän olet kohtalosi valinnut! Kukaan tuskin on pakottanut vääntämään miljoonaa kakaraa. Tätä se taas on, lestat itkee palstoilla kun perhe-elämä rassaa.
Jos tutkit raamattua niin, siellä valittaa yksi sun toinen vaivojaan. Eikö nykyään saisi valittaa?
Hyvin kirjoitettu juttu, mutta onko Pajeron katto valurautaa? Ihmeen rehellisesti joku uskaltaa ja tyylikkäästi osaa kertoa suurperhe-elämän varjopuolia. Uskottavasti ja hienotunteisesti osasit myös epäillä vl-liikkeen lapsipolitiikkaa.
Mitsubishi valmistaa Pajerosta sitä 'Lars Leevi edition' -mallia, johon kuuluu mm. valurautakatto, iskunkestävät lasit ja takaovien yhdistelmälukitus. Pysyypähän suurperhe autossa!
perheen kasvaessa korottaa Pajeron katoa. Katsoimme sen helpommaksi kuin auton pidentämisen tai leventämisen. Samalla laitoimme siihen valurautakaton.
Enempi tuntui kuvitteelliselta jutulta.
No huumoria olla pitää ettei elämästä loppuisi elämisen maku.
Tuskin muuten vaimosi nukkui kun lapset riitelivät vaatteista, vai?
sinun arvioitavaksi, mikä osa tarinassa on faktaa ja fiktiota :))
Kuin suoraan meidän seinien sisältä. Ajatuksetkin samat. Erona vaan auton katto:))
Ollaanko me menty vikaan, kun on tällaiset ajatukset:)? Eihän näin "saisi" ajatella.
En tiedä, ovatko nämä "vl-isät" avausta siteeratekseni "kuviteltuja vai totta", mutta kommentoin lyhyesti. Tuollaiset ajatukset ovat kai ihan inhimillisiä, enkä usko, että missään suurperheessä elämä olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista. Jeesuksen opetuksen mukaan on kuitenkin luotettava siihen, että kyllä Taivaallinen Isä omistansa huolen pitää. (Tiedän, ei ole aina helppoa edes perheettömälle!)
Ja huumoriakin vielä vähän onneksi:))
Avauksestahan ei käy suoraan ilmi, että olenko vl vai ei. Se pitää vain rivin välistä pyrkiä tulkitsemaan. Kielteiseen johtopäätökseen voi tietysti tulla sen perusteella, että avaajan ajatukset ja teot ovat vieraita kunnon vl-isälle. Ettei avaaja olisi peräti feikki?
Alussa nuorin oli tokaluokkainen ja seuroissa otit hänet syliisi. Voihan se niinkin olla, että tuonikäinen pitää sylissä rauhoitella. Entä koulussa. Taisit laittaa hieman omiasi?
olla hieman tosikko.
<
Alussa nuorin oli tokaluokkainen ja seuroissa otit hänet syliisi.
>
Sinulla on näköjään myös analyytikon lahjoja. Pystyit sen perusteella päättelemään, että nuorin on tokaluokkalainen :DD.
Viimeinen mistä? Sovella kysymystä itse ja vastaa ;)
kuten aina ennenkin. Hyvin kirjoitettu. Ei uskoisi sinusta. ;)
aikaa elämässä. Usko tai älä. Sen tiedät vasta sitten kun se on ohi. Monesti suuremmat huolet ja ongelmat alkavat vasta sitten myöhemmin kun läpset lähtevät kotoa.
Etkä varmaan saa apua kunnaltakaa, koska on niin paljon "ongelmaperheitä", alkoholia ja kaikkea sellaista.
tässä meikäläisten toimintarumbassa. Olen samaa mieltä, että tässä nykymenossa ei ole "järkeä", eikä tällaiselle toimintamäärälle ole missään tapauksessa tarvetta.
Samalla on hyvä huomata, että tämä on uusi ilmiö. Ei näin ollut ennen. Seuroja oli monilla paikkakunnilla 1x/vuosi!! Nyt seuroja on parhaimmillaan 7x/viikko. Eikä siinä sinänsä mitään huonoa, jos Jumalan Sanaa pidetään runsaasti esillä. Mutta kun laatu on rajusti kärsinyt määrän kustannuksella.
Ei Puhujilla yksinkertaisesti ole aikaa valmistella saarnoja. Heillä on kotona aivan samanlanen melske kuin teilläkin. On siis ymmärrettävää että he evät ehdi perehtyä teksteihin. Surllisena lopputuloksena on se, että salissa istuu apaattinen ja täysin kritiikitön ihmisjoukko, jolle saarnataan niitä nätä ja ennenkaikkea tätä "toimintaa". Ja lopuksi kommenttina, että muistakaa käydä seuroissa, että pysyy uskomassa.
"Ajatus harhailee seurojen tarkoituksessa. Kuuntelen samoja puheita viikosta toiseen."
Puet lyhyesti tässä sanoiksi omat ajatukseni. Minusta tämä "hengellinen viihde" on myrkkyä meille kaikille. Mutta kun ei uskalla sanoa ääneen...
Aika osuvasti sanottu. En koe, että Jumalan sanan julistaminen on hengellistä viihdettä, mutta kaikkea, mitä on sen ympärillä, on oikeus ja velvollisuus tutkia myös kriitttisesti.
Mitä itse avaukseeni tulee, niin se on aika läheltä omaa elämääni. Se on täysin realistinen kuvaus yhdestä päivästämme huomioiden kuitenkin sen tosiseikan, että huumoriakin vielä on -onneksi.
Olen pitkälti samaa mieltä hämärtyy:n kanssa, mutta tuntuu välttämättömältä kommentoida:
"Ei Puhujilla yksinkertaisesti ole aikaa valmistella saarnoja. Heillä on kotona aivan samanlanen melske kuin teilläkin. On siis ymmärrettävää että he evät ehdi perehtyä teksteihin."
Näen läheltä muutamien ja erityisen läheltä yhden puhujan valmistautumista seurapuheeseen. Minulla on hyvin erilainen käsitys tästä valmistautumisesta kuin sinulla. Tietysti aina voisi paneutua enemmän, huolellisemmin ja pitempään puheen valmisteluun, eikä mikään teksti varmaan tule koskaan loppuun kalutuksi. Mutta kyllä jotkut puhujat suhtautuvat tehtävään todella vakavasti.
Tutuissa puhujaperheissä on todella kuvatunkaltainen meteli - vähintäänkin - lähtiessä. Siksipä perhe jääkin monesti kotiin juuri silloin kun isällä on palveluvuoro. Ennakoidaan, ja säästytään osittain näiltä lähtemisen turmeluksilta. Edellinen yö on kuitenkin valvottu Raamatun ja selityskirjallisuuden kanssa. Mahdollisesti useampana iltana jo edellisellä viikolla on etsitty netistä näkökulmia. Mietitty, miten tämän asian saisi sanotuksi kirkkaasti mutta ymmärrettävästi ja niin, että sana kohtaisi kuulijan. Puhuja joutuu viime kädessä aina heittäytymään sen varaan, että kun hän valmistautuu parhaansa mukaan, Jumala itse huolehtii kuulijoista. Se ei ole henkisestikään helppoa.
Vähän helpommalla palveluvuorosta selvitään silloin, kun tekstiksi sopii joku aiemmin työstetyistä. On kuitenkin huomioitava ajankohta ja kuulijat, kyllä puhujan tehtävänä on palvella juuri niitä kuulijoita, jotka sillä kerralla tulevat sanankuuloon.
Tämän huolellisen valmistautumisen kääntöpuoli on se, että ei ole mahdollista lupautua kaikkiin niihin seurapyyntöihin, joita tulee. Ei käy kateeksi ne, joiden hommana on soitella puhujaluetteloa läpi.
Siinä olen samaa mieltä, että varmasti ei RY:n toiminnan laatu kärsisi vaikka määrää vähennettäisiin. Ei ainakaan perhe-elämän laatu!
Ja radiotyötä voisi tehostaa huomattavasti...
ymmärrän kyllä että perheellisellä ja varsinkin jos lapsia on pitkä liuta niin ongelmia tulee totta kai eikä niitä huutavia kakaroita aina jaksa katella mutta kun oikein mietit niin etkö löytäisi jotain hyvääkin?
lapsiahan on helppo rakastaa ja varsinkin omia. eikö siis olisi niin että mitä enemmän lapsia on sitä enemmän perheessänne on rakkautta..?
luulisin että perheenisän ongelmat eivät johdu vakaumuksesta enimmäkseen vaan kyvyttömyydestä rakastaa ja huomata niitä pieniä iloja. eikö se tuntunut missään kun oli kuitenkin joku jota pitää sylissä ja joka tarvitsee sinua.. ja niitä on vielä monta.
tietenkin ne kaikki työt sun muutkin moninkertaistuvat mutta silloin pitää hommata joku vaikka etes viikonlopuksi kotimieheksi kotiisi ja lähteä vaimon kanssa hermolomalla! niin meidän talossa tehdään.. eihän sitä mitenkään kukaan jaksa jos ei irrottaudu välillä..
mutta muistele kuitenkin niitä hyviä hetkiäkin!! kun se nuorimmainen oppi sanomaan `itä` tai kun se ensimmäisen kerran polvet naarmuilla ja silmät loistaen kertoi miten osasi ajaa pyörällä koko mäen alas asti kaatumatta kertaakaan!!!
Tarkoitus ei ollut yleistää asiaa aivan 100%:sesti. Tunnen itsekin useita puhujia, jotka perehtyvät asiaan huolella ja sen huomaa! Tosin monet heistä ovat teologeja, jotka tekevät sitä "työkseen", heille siis maksetaan palkaa siitä. Ei varmasti ole helppoa löytää "maallikkosaarnaajan" aikaa teksteihin ja niiden taustoihin perehtymiseen. Ja varsinkin kun ei ole mitään "peruskoulutusta" joka helpottaisi asioihin tutustumisessa yms.
Vielä eräs ongelma on tämä Raamatun tuntemisen aliarvostaminen vanhoillislestadiolaisuudessa. Tämä saattaa kuulostaa rajulta, mutta olen tässä asiassa ankara. Meillä ei ole minkäänlaista, ei minkäälaista, "kulttuuria" Raamattuasian suhteen: Raamattua ei "harrasteta", Raamatun osaamista ei arvosteta. Jos meillä olisi pienestä pitäen Raamatun osaaminen tavoiteltava ominaisuus, niin se helpottaisi huomattavasti tulevien puhujienkin tehtävää. Siis kun luontaisesti jo osaisi aika paljon Raamattua, niin olisihan se ymmärrettävästi helpompaa. Nythän usien maallikkopuhujuksi vedetään "hihasta", usein ihmisiä jotka vasta sen jälkeen oikeasti aloittavat Raamattuun tutustumisen. Tätä puhuja-asiaakin kun ympäröi sellainen mysteeri...
Siis kristillisyyden uudeksi, ajalliseksi ihannoinnin kohteeksi Jumalan Sanan tunteminen! Ei voida mennä vikaan!
alla tekisi oikeasti mieli sanoa, että "lapsen hankeen hukkuu, unhoittuu".
Koen tämän asian vakavana. Minusta tämä toiminnan määrä hukuttaa sanoman, ja on siten uhka uskolle.
"...En koe, että Jumalan sanan julistaminen on hengellistä viihdettä..."
Ei missään tapauksessa. Tätä en tietenkään tarkoittanut. Ja kuten sanoin, hyvä sinänsä on, ja aivan Raamatun mukaista, että Jumalan Sana pidetään runsaasti esillä. Mutta kun minulla on avaajan kanssa samanlainen tunne usein, että käydäänköhän seuroissa oikeasti "Sanan" vuoksi? Ja jos näin on, niin miksi uskovaisten pitämissä jumalanpalveluksissa ei ole nimeksikään meitä? Onko siis elävä Sana paikkaan (=Rauhanyhdistys) sidottu?
Pahinta ja surullisinta minusta on se, että tosiasiassa nykyään kuulee aika harvoin oikeasti "selitettävän" Jumalan Sanaa. Siis oikein, että puhuja keskittyisi lukemaansa tekstikohtaan ja selittäisi sitä kokonaisuus/muu Raamattu huomioon ottaen. En koe, että itse osaisin sitä paremmin selittää, mutta osaan sen verran kuitenkin Raamattua että en tule ruokituksi "toimintasanomalla". Kaipaan siis yksinkertaista Raamatun selitystä. Se jos joku ruokkii ja rohkaisee minua, ja sen varaan on loppujen lopuksi "helppo" nojata ja laskeutua. Semminkin kun uskon, että Raamatun Sana kestää ja sanoma ei muutu.
Onneksi viime sunnuntain seuroissa sain kuulla (pitkästä aikaa) selvää ja lohduttavaa Jumalan Sanan selitystä. Oma poikanikin oli suorastaan jähmettyneenä kuuntelemassa - kerrankin. Tätä kaipaan.
Ja lopuksi haluan sanoa, että tämän kirjoitteluni päämääränä ei ole arvosteleminen, vaan "ventilointi".
Aikuisillekin pitäisi saada raamattuluokka, joissa keskustelu lähtisi todella ruohonjuuritasolta. Ei tarvitsisi jännittää, hoksaako heti, mitä tästä ja tästä on ruukattu saarnata.
Aidosti ja avoimesti tarkasteltaisiin tekstejä, kysyvällä mielellä. Joskus nämä selitysperinteet tuntuvat niin hirveän kaukaa haetuilta, aina ei oikein kehtaakaan kysyä, että millä tavalla assosiaatiot kytkeytyvät alkuperäiseen tekstiyhteyteen.
Totesit: "eikö siis olisi niin että mitä enemmän lapsia on sitä enemmän perheessänne on rakkautta..?"
Itse rakastin ensimmäistä lastani ihan yhtä paljon kuin seuraavia. Ei rakkauden määrää voi mitata tuolla tavoin. Minusta tärkeintä on, että lapsi itse kokee olevansa rakastettu. Siihen tarvitaan huomioimista. Jos vanhemmat eivät jaksa
enää kymmenennelle lapselle antaa huomiota, tilanne on tälle vaikea. Ei lapsi usko vanhempien sanallisia vakuutteluita rakastamisesta, jos sitä ei hänelle konkreettisesti osoiteta. Sama taitaa päteä aikuisiinkin. Jos puoliso vain sanoo rakastavansa toista, eikä muuten osoita rakkauttaan, niin kyllä toinen osapuoli ennen pitkää alkaa pitää puoliskonsa vakuuttelusanoja "kyllä minä sinua rakastan" tyhjänä hokemana.