Olen entinen anorektikko, ja voin sanoa, että olo on nyt tosi hyvä, en väitä, että olisin täysin terve ja tiedän, että anoreksia tulee kulkemaan jollakin tavoin mukanani koko loppuelämäni, mutta niin, että pystyn sen kanssa elämään. Olen helmikuussa 17-vuotias. Mittani ovat 150/33.5 Uskon, että en enää paljon pituutta kasva, sillä sairastuin 3-vuotta sitten juuri kun kasvupyrähdys olisi ollut. Menetin siinä usean sentin aliravitsemustilani vuoksi, enkä voi syyttää muuta kuin itseäni. Paino on pysynyt samassa 5 kuukautta. Osastohoidossa olen ollut huhtikuusta lähtien ja kotiutus tammikuun 10.päivä. Kuukautisia ei ole eikä rinyoja nimeksikään. Käytän hormonilääkkeitä, joista toinen menee kuukautisten alkamiseen ja toinen rintojen kasvuun. Ne auttavt, mutta pikkuhiljaa. Tulen varmasti aina olemaan poikkeuksellisen näköinen ja kokoinen, mutta en pysty asialle enempää tekemään, vaikka surullista se on. Painoa tietenkin voisin nostaa, mutta en jaksa enää. Olen tyytyväinen nyt kun en ajattele tulevaisuutta. Kyllä kaikki järjestyy... Toivottavasti.
tämä jää tähän!
juu-u
61343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tarinasi oli hyvin mielenkiintoinen.
mietin vain että saatko tosiaankin päästä kotiin noin alhaisessa painossa? oletko kertonut lääkäreille ettet nosta painoasi enempää?
itse olen 156/34 ja pari kiloa pitäs saada päästäkseni takaisin opiskelemaan.. BMI:n tulisi olla vissiin 16 joten täytyis painaa 39 kiloa. raskasta tää on. oon 16 vuotias.
mulle sanottiin et voisin viel kasvaa, mut jos ei tuu painoa nii ei tuu kai pituuttakaan...
ja painon nostaminen pelottaa mua..pelkään lihoavani entisiin mittoihin.ei oo kivaa.
Kyllä lääkäri tietää, että en enää saa painoa nostettua. Pakkohoitoon minua ei voida pistää, koska minulla on turvapaino, mikä tarkoittaa, että jos vaikka sairastun mahatautiin, niin en heti joudu sairaalaan. En ole tällä painolla hengenvaarassa. Toki lääkäri ja hoitajat puhuvat minulle siitä kuinka hyvä olisi jos painoni olisi korkeampi. Voi olla, etten koskaan tule saamaan lapsia. Olen ollut 3:n vuoden aikana 3 kertaa sairaalahoidossa ja 2 kertaa osastohoidossa, painon tippumisen takia. En koskaan ole halunnut laihtua enkä ole pitänyt itseäni lihavana. Minulla on vain niin kauhea liikuntapakko, enkä tiedä mistä se johtuu. Aina silloin kun liikun aivan hullun lailla niin paino tippuu, vaikka syön suht hyvin. Minun olisi siis pystyttävä hallitsemaan liikuntaani, ettei se luisu käsistä. Mulla on vaan noista hoitoajoista niin kamalia muistoja, että haluaisin kokonaan päästä niistä muistoista irti ja jos nostan painoani niin tulevat muistot mieleen. Haluan aloittaa uuden elämän. Ihmisellä joka ei ole hengenvaarassa on oma päätösvalta mitä elämältä haluaa ja minä olen nyt siinä tilanteessa. Voimia sinulle!
oon tosi iloinen sun puolesta!
kumpa itse voisin vain painaa sen 39 niin pääsisin kouluun...olisi ihanaa jos voisin vaan painaa sen verran ilman että tarvitsisi syödä ihan kauheasti päästäkseni siihen..
olisi ihanaa vaihtaa sähköpostia kanssasi.
voisitko antaa sähkäriosoitteesi?
jos et voi tällä palstalla niin sovitaan jotain muuta =) haluaisin olla ystäväsi.
Kyl mä voin antaa sähkärini jos haluut jutella mun kans. Eipä ole kukaan koskaan kysynyt. Osoitteeni on aika tyhmä, mut se tulee mun lemmikeden nimistä Mimosa ja Leevi
[email protected] siihen vaan kirjottelemaan:)
Tiedän tunteesi hyvin, vaikka en itse samssa asemassa olekaan. En ole koskaan ollut hoidossa, mutta pelkään joutuvani, koska tunnen itseni hyvin heikoksi ja vanhemmat puhuvat jatkuvasti siitä kuinka laiha olen ja sairaan näköinen. Pienenä ajattelin, että ei minulle koskaan mitään sairautta tule, mutta tässä se nähtiin. Myönnän olevani sairas, mutta en silti halua hoitoa. En tiedä haluanko edes toipua. Tämä on salattu elämäni, jota elän yksin omassa maailmassai, eikä kukaan tiedä millasta se on. Vain minä ja anoreksia...surullista
Toivottavasti en ymmärtänyt oikein, mutta kuulosti niin tutulta ajattelulta... Kerron oman tarinani. 15 vuotiaana aloin laihduttamaan, lukiossa hain sitten hoitoon. Mulla kaikki on edennyt suht hitaasti ja oon vaan elänyt vuodesta toiseen kapeissa raameissa. Paino on pysynyt aina siinä rajalla että pysyn kyllä pystyssä, vaikken jaksakaan mitään eikä mikään kiinnosta. Lääkärit varotteli sydänongelmista, maksavaurioista, alhasesta hemoglobiinista, hormonihäiriöistä-->pysyviä muutoksia. Hiuksia on ehkä puolet siitä mitä oli lapsena ennen kun tää alkoi. Pientä kremppaa löytyy joka lähtöön. Mut koska ei mitään akuuttia hengenvaaraa ollut, jatkoin vaan samaa rataa ja ajattelin että asiat ottaa aikansa ja ehkä joskus muutun, ehkä en. Helpotti kun ei miettinyt tulevaisuutta. Pari viikkoa sitten kuulin, että mulla on osteoporoosi. Ainoo mitä tässä vaiheessa voi tehdä on hidastaa sen etenemistä, ja haurastuminenhan alkaa jokatapauksessa kolmenkympin jälkeen. Täytän pian 23. Ei voi muuta kun toivoa että toiset tajuaisivat avata silmänsä ennen kun jotain peruuttamatonta tuhoa saa aikaan. Oman jossittelun lisäksi. Oon tajunnut että en todellakaan voi elää enää tällä tavalla, vaikka se toimikin vuosikaudet ja vaan salakavalasti söi sisältä. Se ei pysähdy itsestään, siitä täytyy irrottaa ja oppia elämään uudella tavalla. Vaikka ihmeet ei tapahdukaan hetkessä.