Hei,
minulla on seuraavanlainen "ongelma".
Olen tavannut ihanan miehen ja molemmat välitetään toisistamme ja viihdytään toistemme seurassa erittäin hyvin. Miehellä on kuitenkin ilmeisesti pahoja traumoja edellisestä suhteesta, eikä omien sanojen mukaan "uskalla" alkaa nyt seurustella. Vaikka edellisestä suhteesta on jo jonkun verran aikaa.
Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista? Ja mitä niissä on lopulta käynyt? Jos tilanne jatkuu tarpeeksi pitkään ja molemmat todella tykkää toisistaan, niin rohkaistuuko mies lopulta? Ja kauanko se mahdollisesti vie aikaa?
minulla on seuraavanlainen "ongelma".
Olen tavannut ihanan miehen ja molemmat välitetään toisistamme ja viihdytään toistemme seurassa erittäin hyvin. Miehellä on kuitenkin ilmeisesti pahoja traumoja edellisestä suhteesta, eikä omien sanojen mukaan "uskalla" alkaa nyt seurustella. Vaikka edellisestä suhteesta on jo jonkun verran aikaa.
Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista? Ja mitä niissä on lopulta käynyt? Jos tilanne jatkuu tarpeeksi pitkään ja molemmat todella tykkää toisistaan, niin rohkaistuuko mies lopulta? Ja kauanko se mahdollisesti vie aikaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
paha on paikka. omasta kokemuksesta voin sanoa, että mahdollisuuksia on, mutta kandee pitää silmät auki. laastarisuhteen mahdollisuus on suuri, jossa sinä olet salveqvickin asemassa. valitettavasti, mutta elämä on raadollista. mielestäni ainoaa mitä voit tehdä, on antaa aikaa; kyllä se sieltä kolkuttelee ovelle jos siltä tuntuu.
ps. muista kävellä silmät auki - eteen voi sattua oikeasti joka sinut haluaa.
Mies ei halua vieläkään seurustella,vaikka tapailtu jo reilu 4kk...
Minkälainen tilanne teillä siis on..? Mielelläni kuulisin lisää, niin ehkä samalla valottuisi tämä omakin elämä vähän..
Onko miehellä sitoutumiskammo vai miksi ei halua seurustella? Sanooko mies kuitenkin, että jonkun ajan päästä voisi olla valmis sitoutumaan? Miten luulet että jutussa tulee käymään?
Eli tapailtu 4kk joista viimeset 2 aika tiiviisti.Alkuun hän sanoi haluavansa tutustua rauhassa ilman kiirettä.Tapailtiin harvakseltaan ja sitten pikkuhiljaa úseammin.Kysyin parin kk:n tapailun jälkeen mitä hän mieltä tästä kuviosta sanoi vaan et tykkää musta mut ei valmis mihinkään vakavempaan.Sanoi et hyvinhän meillä näinki menee et katsellaan vielä tuleeko tästä mitään vai ei.Viime kuussa sit itse kysi mielipidettäni jos tästä jutusta tulisi vakavempaa,mut perui sit kuitenkin ja halusi jatkaa entiseen tapaan.Nyt en ole edes vaivautunut ottamaan asiaa puheeksi ettei hän tunne jotta painostan häntä.Luulen et joku pelko hänellä on,ehkä edellisen suhteen tiimoilta(eronnnut 2v sitten)eikä hänellä ole ollut sen jälkeen muita sutinoita ennen mua.Vaikea tilanne,mut ajattelin vielä hetken tutkailla tilannetta ennen kuin päätän mitä teen.Silmät olen kuitenkin pitänyt auki varuilta...eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu..
Eli, olin tai olen vastaavassa tilanteessa kuin sä. Tapasin ihanaakin ihanamman miehen, mut tilanteet muuttuu. Nähtävästi. Eli muutaman kuukauden onnellisen tapailun jälkeen mies myönsikin, että on vielä kiinni exässään, välittää musta, mutta ei halua seurustella. Nykyään tapaillaan, mutta viimesimmät viikot viimeistään tästä reilusta puolesta vuodesta on saanu mut tajuamaan, ettei musta oo tällaiseen. Kaikki alun hellyydenkipeys on vaihtunut kaverillisempaan oleiluun, ja mies pitää yhä yhteyttä entiseensä. Ennen en olisi edes harkinnut tällaisessa suhteessa jumittamista, mut mä onneton rakastuin. Nyt mä lähinnä keräilen voimia, että saan sanottua etten mä aio tyytyä tällaiseen. Ongelmana vaan on, että sitten väliin tulee aina niin hyviä hetkiä, että se on vaikeeta. Silti kai väistämätöntä. Joka tapaus on aina erilainen, mutta varo rakastumasta jos toisella on vielä haavat auki tai tunteita toista kohtaan. Itsestänikin on tullut mustasukkaisempi kuin ikinä, se kai osiltaan sai tajuamaan etten mä voi näin jatkaakaan... tsemppiä!
Tällaista eronneiden ihmisten elämä on, ei voi muuta todeta. Itse erosin puolisen vuotta sitten pitkästä avoliitosta ja muutin omilleni tyttären kanssa. Nautin omasta asunnosta, rauhasta lapsen kanssa ja suunnittelin viettäväni loppuelämäni ajan mukavaa sinkkuelämää, vapaana kuin taivaan lintu. Eikä tavoitteena todellakaan ollut uusi parisuhde pitkiin aikoihin, vaan kuinkas kävikään. Tapailin muutamia miehiä, ja aloin sitten seurustelemaan puolivahingossa yhden mukavan miehen kanssa.
Alun alkaenkaan en halunnut mitään seurustelua, en missään tapauksessa, vasta eronneena sitä kun ei kaipaa mitään sydänsuruja harteilleen, ja sen asian tein selväksi myös tälle miehelle. Mutta sitten huomasinkin itsessäni oudon piirteen, tajusin, että tämä mukava mies onkin minulle se laastari, jota tarvitsen omiin erohaavoihini. Tiedän, että hän rakastaa minua, ja toki minullakin on tunteita häntä kohtaan, mutta miten tästä suhteesta pääsee irti. Viime aikoina on alkanut tuntumaan sellaiselta, että nyt riittää. Haluan olla yksin ja lapseni kanssa, en tarvitse ketään elämääni sotkemaan. Tietysti kannan huonoa omaatuntoa siitä, miten voin olla näin kylmä miehelle, joka rakastaa minua ja haluaa elää kanssani. Voisiko hommman tulkita näin, että haavani on nyt parantuneet, ja voin jatkaa elämääni taas eteenpäin? En todella halua loukata miestä, mutta tiedän että niin siinä käy, ei tilanne voi jatkua niin, ettenkö puhuisi tunteistani ja siitä miksi näin kävi. Eli sitoutumiskammoa löytyy naisiltakin eron jälkeen.
Niinpä kai. Meilläkin jo heti alussa mies totesi, ettei todellakaan aikonut sitoutua kehenkään pitkiin aikoihin, mutta ettei ole ollut näin ihastunut kehenkään ja haluaa tehdä kaikkensa meidän jutun eteen. Aluksi siis minä olin se epäilevämpi, mutta hän sai minutkin muuttamaan mieltäni ja olemaan varma että yrittää todella kannattaa. Eilen sain vihdoin sanottua että minulle riittää, mutta ilmeisesti mies ei tajunnut että todella laitan kokonaan poikki, joten asiasta keskustellaan vielä lisää. Itse huomasin eilen miten yllättävän hyvä olo tuli kun sain päätettyä, sain vihdoin päästettyä irti ja että näin on paras. Kaiken lisäksi edessä saattaa olla muutto uuteen kaupunkiin paremman työn perässä, ehkä osaksi tämän suhteen jälkeen tunnen olevani valmiimpi muutoksille kuin ennen. Olen kuitenkin vielä todella nuori eikä muutokset hirvitä juurikaan. Eli ehkä tästäkin suhteesta todella oppi jotain, jos ei muuta niin ainakin sen että arvostan itseäni tarpeeksi etten tyydy melkein hyvään tai ihmiseen, joka ei näe minua yhtä ihmeellisenä mitä muut. Ja minä todellakin haluan miehen pitävän minua ihmeellisenä isolla i:llä.
Tsemppiä jatkossa! On todella hienoa, että uskalsit tehdä noinkin ison päätöksen. Liian usein ihmiset vain takertuvat siihen tilanteeseen missä ovat ihan vain siitä syystä, että pelkäävät muutoksia.
Minäkin haluaisin että joku todella kokisi minut ihmeellisenä. Ei vain sellaisena "tavallisena" tyttöystävänä, jonka virkaan kelpaisi kuka tahansa muukin yhtä hyvin..
Omassa tilanteessani mies ei ole ollut pitkään aikaan missään yhteydessä eksäänsä, joten kai tässä vielä ehkä toivoa on.. jos vain jaksan odottaa. Mutta en ole ollenkaan varma jaksanko..
kävi niin että rupesin seurustelemaan miehen kanssa joka oli eronnut pitkästä avoliitosta. Kaks tarhaikäistä muksua. Niin ihanaa ja ihmeellistä kun se sillon olikin, niin nyt on pakko hyväksyä se asia että olin pelkkä laastari. Sanohan se että rakastaa mua niin paljon ettei tiedä mitä tekis jne, mutta ei se kai sitten tiedäkään mitä rakkaus on. Mä uskon tietäväni mitä se omalla kohdallani on. Ja rakastin. Koko mielen ja sydämen voimalla niin paljon kun lähti, mutta sattu sitten kanssa henkisesti ja fyysisesti niin paljon etten tiedä voisko enempää sattua, kun mies ilmotti ettei tunnekaan mitään. Ei voinu muuta kun pakkaa kamat. Sen jälkeen puhui välillä että vois ehkä ollakin yhdessä ja että juttuja palautuu mieleen jne. Tykkää mutta ei voi sitoutua eikä seurustella vielä pitkään aikaan. Kaikkee tollasta perussettii mitä ihmiset vissiin tykkää jauhaa tarkoittamatta sillä kuitenkaan oikeastaan mitään ja mitä taitaa helpostikin kuunnella jos toista rakastaa ja siitä välittää.
No... Viimeisin juttu mitä oon kuullu oli se että mies oli ex avokkinsa kanssa baarissa. Jep jep. Se on muuttanut kaiken "ihanan, kauniin ja ihmeellisen" epätodeksi, valheeksi, kuplaksi...rumaksi ja naurettavaksi pelleilyksi. Se mihin uskoin jonkin aikaa olikin jotain ihan täyttää...skeidaa.
Suosittelen kattelemaan muualle. Joko halutaan tai ei haluta olla yhdessä. Niin se munkin oma sääntö oli ennen tota miestä. Pääs valitettavasti unohtumaan ja pitkitti sitä tuskaa, joka nyt pikkuhiljaa on hellittänyt. Tällä hetkellä en oikeastaan tunne muuta kun... ehkä sääliä siitä miten joku voi olla noin pöljä. Ja välillä voin pahoin siitä kun ajattelen miten mä itse olinkin niin pöljä! Yllättävän vähän sattui se kun kuulin että pyörii sen ex-eukkonsa kanssa jossain. Yllättäin hetken pökerryksen jälkeen rupes naurattamaan että "urpo"! Monta vuotta pelkkää ongelmasuhdetta eikä osata laskea irti. Sitäpaitsi se ex avokki ei tosissaan ole mikään kaunotar. Jopa äijän näköinen jostain kuvakulmista ja epäkelpo sosiaalisesti ja muiden elämänasioiden suhteen. Muhun verrattuna. Eikä tää edes ole katkeruuden aiheuttama mielipide, kun en mä sille naiselle vihainen ole. Se on vissiin yleinen mielipide, kun sen kuulee muidenkin suusta. Ja tietäähän kaikki senkin miten se nainen on pettänyt sitä miestä ja pistäny sen tekemään lähestulkoon kaikki. Silti, se mies tässä enemmänkin oksettaa. On tullu mieleen jos se ex-avokki ei kuitenkaan muiden puheista huolimatta olisikaan se joka niitä ongelmia on aiheuttanu. Jos mies on noin sekopää ja kyvytön käsittelemään asioita niin kuka vaan voi muuttua pirttihirmuksi.. joo, meni vähän yli, mutta huomaatko miten sekaisin joku sun pään voi pistää jos annat puhua tollasta paskaa. Älä anna. Älä usko. Tollaset äijät on oikeesti loppupeleissä munattomia. Niillä ei ole selkärankaa eikä kykyä selvitä elmänasioista. Halutaan roikkua jossain koska se on tuttua ja turvallista ja koska itsesäälissä rypeminen on jotenkin niin mukavaa (ei tajuu?). Vedetään pää täyteen jokaisessa mahdollisessa käänteessä jne.
Ruvetaan johonkin juttuun mitä ei pysty viemään loppuun, vain koska ollaan läheisriippuvaisia eikä yksinolo oo kivaa. Tollasiin et voi luottaa etkä tukeutua.
Muakin on satutettu tosi paljon ja enemmän kun pari kertaa. Tää viimeisin juttu oli pahin, mutta mä en todellakaan suostu rakentamaan mitään muureja ja rupee ruikuttamaan kuinka suhteet pelottaa. Enkä ota uutta äijää, ennenkun olen todellakin selvittäny nää pettymyksen ja inhotuksen tunteet pois systeemistäni. Ja sitten katotaan taas eteenpäin. Ehkä jonkun mulle oikeamman ihmisen kanssa. Mieluummin joku tasapainoinen kundi jolla on päässä tarpeeksi matskua selvitä asioista ja sydän siellä missä pitääkin. Ja tietää mitä haluaa.
Vihainen päivä tänään...taitaapi olla mulla...