Rytyperä

Suomen syrjäseuduillakin on syrjäkolkkansa, monasti nimenä on silloin joku -perä tai -vaara, jos paikka on jonkun mäen laella. Kaikkein erikoisinta on se, että näille Rytyperille ja Pöhnävaaroille asettu asumaan ihmisiä, kuuden seitsemän talon ryppäissä.

Ihmiset saavat toki valita asuinpaikkansa, mutta kysyä sopii, miten pitkälle yhteiskunnan tulee tämmöistä suosia. Kepulandiassa tällaista kyllä näytetään suosivan. Se tarkoittaa silloin sitä, että näille peräkylille pitää rakentaa tiet niitä paria tönöä varten, kaikenlaiset kirjastoautot pannaan kiertämään sitä kautta ja kotisiivoojat saavat tehdä pitempiä reissuja näihin taloihin ym.

Ylipäätään voidaan sanoa, että syrjäkölkkien osalta kustannukset per asuinyksikkö ovat valtavat edes kohtuullisesti keskitettyyn asutukseen verrattuna. Tällainen haulikkokuvioinen haja-asutusmalli on mm. energiatuhlari. Autokilometrejä tulee paljon suuntaan ja toiseen. Koko Suomessa pohjoisen pitäminen väkisin asuttuna merkitsee myös huomattavia kustannuslisiä lämmityskuluihin. Asukasta kohti lasketut kustannukset ovat kauttaaltaan suuremmat.

Eivätkö myös tämä ole sosiaalipummaamista, kun jonkunhan tämä järjettömyys on maksettava. Ihmiset eivät saa suoraan rahaa tässä tapauksessa sosiaalitoimistosta, mutta rahaa kuluukin sitten sitäkin enemmän kaikkeen muuhun, joilla palvelut ym. tuodaan näiden korpierakkojen ulottuville.

Enimmäkseen tämä kehitys johtuu siitä, että Kepu on halunnut kehittää maaseutua maatalouden ympärille. Se johtaa luonnostaan peräkyläasutukseen, Impivaarojen ihannoinnintiin. Sen sijaan esim. puutavaran jatkojalostukseen ei maaseudulla tunnu olevan mitään intoa, vaan sahatavara kuskataan esim. Tanskaan, missä huonekaluteollisuutta on. Tämä on vain yksi esimerkki kepulaisesta paikalleen jämähtäneisyydestä.