Oletteko koskaan asettaneet uskoanne kyseenalaiseksi? Kun voi sanoa pinnallisesti, että on uskomassa, mutta toisaalta taas ei ole asiaa tarkemmin ajatellut. Uskonko minä Jumalaan? Voin sanoa, että uskon. Nimenomaan sanoa, mutta uskonko oikeasti kuitenkaan? Voiko olla enää mitään korkeampaa? Jos sellaista on, niin miksi en voi sitä havaita? Enhän voi sanoa mitään oikeaksi, jos en ole sitä konkreettisesti havainnut. Voin vain olla uskomassa, vaikka se tuntuukin turhauttavalta. Eihän mitään voi periaatteessa tietää. On myös hyvin helppo tuomita toisia, jos he eivät ole uskomassa, mutta pakostakin kaikki ihmiset joskus kyseenalaistavat oman uskonsa. Ainakin se tuntuisi loogiselta. Jos elää vain tapojensa mukaan, ei välttämättä ajattele asioita sen tarkemmin, vaan on pelkästään uskomassa, koska toisetkin ovat, ja sinunkin oletetaan olevan silloin. Kun eihän Jumalaakaan varmaan ihan oikeasti ole olemassa, vaan sen pelkästään halutaan olevan. Mitä on silloin herran sana? Onko kaikki ihmisen kirjoittamaa? Onko kaikki kuvitelmaa? Jumalaa ei voi ymmärtää, mutta jos Jumala ei ole persoonallinen olento, niin miten se voi silloin antaa sanansa? Kannattaako elää siten, miten muut elävät, sen vuoksi, että kaikki muut katsovat tekevänsä oikein? Mikä on ylipäätänsä oikein? Kuka sen on määritellyt? Eihän voi ajatella, että olisi olemassa vain yksi oikea usko, koska uskonto on ajan kuluessa kasvanut juuri ihmisen tapojen ympärille, ja ihminen on määitellyt, mikä on oikein ja mikä taas väärin.
Kun sellainen, että sanoo ehdottomasti olevansa uskomassa, kuulostaa tekopyhältä. Eihän kukaan voi tietää, mikä on oikea usko, ja millaiseksi on alunperin määritelty oikea usko. Ihminen siihen on varmasti ajan kuluessa puuttunut. Ja onko Raamattu alkuperäinen? Jo pelkästään sanamuotojen muuttuminen on muuttanut merkityksiä ja vaikuttanut siihen, että syvempi olemus on jäänyt taustalle. Olen ehkä siinä mielessä tavan vuoksi uskomassa, että en voi ymmärtää asioiden yksipuolista tarkastelua. Ei Jumala voi tuomita minkään yksittäisen teon perusteella, mutta ihminen voi. Käyttäytyminen ja suvaitseaisuus yhteisössä taas vaikuttaa siihen, miten asiat nähdään. Voin siis sanoa, että olen uskomassa, mutta en ole oikeasti. Kellä on yleensäkään pokkaa sanoa, että on oikeasti? Loppupeleissä järki tulee kuitenkin vastaan.
Kun sellainen, että sanoo ehdottomasti olevansa uskomassa, kuulostaa tekopyhältä. Eihän kukaan voi tietää, mikä on oikea usko, ja millaiseksi on alunperin määritelty oikea usko. Ihminen siihen on varmasti ajan kuluessa puuttunut. Ja onko Raamattu alkuperäinen? Jo pelkästään sanamuotojen muuttuminen on muuttanut merkityksiä ja vaikuttanut siihen, että syvempi olemus on jäänyt taustalle. Olen ehkä siinä mielessä tavan vuoksi uskomassa, että en voi ymmärtää asioiden yksipuolista tarkastelua. Ei Jumala voi tuomita minkään yksittäisen teon perusteella, mutta ihminen voi. Käyttäytyminen ja suvaitseaisuus yhteisössä taas vaikuttaa siihen, miten asiat nähdään. Voin siis sanoa, että olen uskomassa, mutta en ole oikeasti. Kellä on yleensäkään pokkaa sanoa, että on oikeasti? Loppupeleissä järki tulee kuitenkin vastaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei uskonnossa olekaan perimmäisenä ideana se, että uskoo johonkin oikeasti, vaan se, että todistelee itselleen uskovansa. Jos kaikki ajattelisivat pelkästään järjen avulla, niin maailmassa ei olisi ollenkaan uskovaisia. Ei kukaan voi myöntää, että uskoo niin puhtaasti ettei ole koskaan asettanut uskoaan kyseenalaiseksi. Eikä ole oikeaa uskoa, vaikka uskossa olevat yrittävät niin toisilleen todistella. Eikä saisi missään tapauksessa opettaa, että tietty ryhmä uskoo oikein, koska jokainen ymmärtää tasan tarkkaan, että se ei voi olla totta. Uskonto on sinisilmäisen ja naiivin maailmankatsomuksen lisäksi muitakin asioita, kuten yhteisöllisyyttä, tapoja ja pohdintaa. Ei uskonto voi olla elämän itsetarkoitus, vaan se, että se on asia, johon voi turvautua heikkona hetkenä. Sillä, että sanotaan olevan uskomassa tarkoitetaan lähinnä sitä, että eletään sillä tavalla, kuten vanhoillislestadiolaiset yleensä. Tulisi ajatella myös muiden ihmisten näkökulmaa, eikä pelkästään sitä, että meidän oppimme on se ainut oikea. Koska sen opettaminen on väärin. Kaikki ihmiset ovat syntisiä, ja on naurettavaa sanoa, että toiset ova syntisempiä kuin toiset. Aina voi turvata Jeesuksen nimeen ja vereen - nimenomaan turvata. Yhteisössä kehittyneet käyttäytymismallit ilmentävät juuri uskontoa ja sen tapoja elää; se ei saisi ilmentää sitä, että tietty ryhmä on toisen yläpuolella. Uskoa on - niin epämiellyttävältä kuin se monesta kuulostaakin - monella tavalla oikeanlaista. Sillä, että yksioikoisesti sanoo olevansa oikeassa, tekee itsestään säälittävän. Missä yleensäkään on opetettu tämä moralisoiminen. Se, jos jokin, pitäisi katsoa pahaksi synniksi. Elävän uskon käsite saa aina uudempia merkityksiä näkökulmasta riippuen, mutta ei elävä usko siltikään saisi merkitä tapakulttuuria. Uskonto pitäisi nähdä jokaisesta ryhmästä katsottuna ennen kaikkea monimuotoisena ilmiönä. Siihen ei saisi liittää mitään toista uskontoa moralisoivia piirteitä, koska ihmisiä on monenlaisia ja niin myös uskontoja. Uskonto on inhimillinen piirre. Ihminen on taipuvainen erehdyksiin, ja siten myös tulkitsemaan asioita aivan väärin. Tärkeintä on usko, eikä se, miten uskoo. Tietysti uskontoakaan ei voi harjoittaa aivan miten sattuu. Yleiset käyttäytymissäännöt ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa ja ne koskevat valtaosaa meistä.
> Ei uskonto voi olla elämän itsetarkoitus, vaan se, että se on asia, johon voi turvautua heikkona hetkenä. <
Juuri niin. Tällä tavalla monet uskovat. Heillä on uskomus joka auttaa heitä heikkoina hetkinä.
Se ei ole vielä kristillistä uskoa.
Kristillinen usko merkitsee koko elämän antamista Jumalalle ja elämää armon varassa niin että Jumala saisi kaikessa hallita ja oikeaan opettaa.
Se että monet samaistaa oman yhteisönsä tapakulttuurin ja uskomusmallin ja niiden mukaisen elämän todelliseksi Jumalalle antautumiseksi ja elämäksi armon varassa ei tarkoita etteikö todellista antautumista ja elämää armon varassa olisi, ja että Jumalan aina ja kaikessa on pakko olla pelkkä uskomus jonka arvo on vain siinä kuinka ja missä määrin sen kautta turvallisuuden kokemusta saadaan.
Tietysti viidakossa eksynyt voi kuvitella että on olemassa tie viidakosta ulos, koska tämä kuvitelma tekee hänet vähän onnellisemmaksi, ja ehkä hän on jopa piirtänyt itselleen kartan ja siihen polun joka johtaa turvallisesti perille. Vaikka hänen kuvitelmiensa syy olisi turvallisuuden tunteen luomisessa ja sen ylläpitämisessä ja vaikka karttapiirros ja reitti olisi täysin mielikuvituksen keksintöä tällainen käyttäytyminen ei silti sulje pois mahdollisuutta että viidakon keskeltä todellisesti on olemassa ulos turvallinen reitti ja löydettävissä oleva tie.
Elämä Jumalan yhteydessä on tarkoitus joka menee kaikkien muiden tarkoitusten ja päämäärien ohi. Jeesus merkitsee minulle tosi elämää. Sen rinnalla on ihan sivuseikka tuoko tämä minulle turvallisuutta vai levottomuutta tai ihan mitä vaan. Jumalan käsissä on sitten se.
En tahdo turvallisuutta ja rauhaa ja onnea joka perustuu vain uskomuksiin. Jos turvallisuutta ja rauhaa ja onnea ei ole mahdollisuutta saada sopusoinnussa todellisuuden kanssa ja ilman uskonnollista pelaamista, sitten olen mieluummin ilman turvallisuutta ja rauhaa ja onnea!
En etsi onnea vaan yhä syvempää Jeesuksen tuntemista ja Hänelle antautunutta elämää. Sen seurauksena saan kyllä sitten kokea että juuri tämä on onnellista. Joskus se merkitsee kipeää kilvoitusta ja kieltäytymistä asioista joita inhimillinen mieleni haluaisi, myös pilkatuksi ja vainotuksi tulemista, mutta siltikin se on onnellista koska se on tosi elämää. Onneni on olla Herraa lähellä.
Jos Jeesus on Jumalan valmistama pelastuksen ehto ja autuuden tie, luuletko ettei Perkele yritä ihmistä houkuttaa hyväksymään ja suvaitsemaan ja tasavertaiseksi näkemään kaikki uskonnot että Jeesuskin olisi vaan yksi juttu monien joukossa? Sellainen Jeesus ei ole todellinen Jeesus.
Pelastava Jeesus kohdataan vain siellä missä ollaan valmiit Jumalan pelastusteko hyväksymään. Silloin ei enää mietitä mikä minusta olisi mukavinta ja asiallisinta uskoa, vaan kysytään koko sydämestä:
Jumala, mikä on sinun totuutesi? Herra Jeesus, jos sinä oikeasti olet syntien sovitus ja maailman Vapahtaja, tule sydämeeni ja elämääni, anna kaikki syntini anteeksi ja opeta minulle totuuden valoisa tie, se mikä oikeasti totta on.
..olen minäkin asettanut uskon kyseenalaiseksi ja ollut varma, että minulta puuttuu jotain eikä missään tuntunut olevan järkeä, ei seurapuheissa, ei raamatun teksteissä, ei missään. Edelleenkään en ymmärrä monia asioita, mutta uskon siihen muidenkin kuin itseni kohdalla, että jos kuitenkin vilpittömästi haluaa uskoa Jumalan olemassaoloon ja etsii hänen tahtoaan, hän kyllä "ilmoittaa itsestään".
Tuo lupaus on myös raamatussa:
Joh. 14:21 Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.
>> Jumalaakaan varmaan ihan oikeasti ole olemassa, vaan sen pelkästään halutaan olevan. > Kannattaako elää siten, miten muut elävät, sen vuoksi, että kaikki muut katsovat tekevänsä oikein? > Eihän voi ajatella, että olisi olemassa vain yksi oikea usko, koska uskonto on ajan kuluessa kasvanut juuri ihmisen tapojen ympärille, ja ihminen on määitellyt, mikä on oikein ja mikä taas väärin. > Loppupeleissä järki tulee kuitenkin vastaan.
Raamatun mukaan asia on loppujen lopuksi aika yksinkertainen.
Uskova ihminen ei usko omaan uskoonsa varsinaisesti. Hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka on uskon alkaja. Jeesuksen varaan hän toivonsa laittaa.
Uskoa voi siis mihin tahansa jos kyse on pelkästä uskottelusta ja uskomuksista, mutta kristillinen usko on käsite joka pitää sisällään ajatuksen suhteesta, kanssakäymisestä ja yhteydestä. Siksi juuri puhutaankin elävästä uskosta.
Uskonnollinen uskominen on sitä että uskotaan johonkin ja prosessoidaan sitä omassa sisimmässä, mutta elävä kristillinen usko on suhde. Siinä en ole tekemisissä vain itseni ja oman sisimpäni ja uskomusteni kanssa vaan Jumalan, joka ilmaisee itsensä Sanassa ja Hengessä.
Oikea usko on siis pohjimmiltaan sitä että uskon Jeesuksen siksi joka Hän on.
Tämä uskominen merkitsee suhteeseen tulemista. Minä rukoilen syntini anteeksi ja pyydän että Jeesus minun elämääni tulisi, antaisi minulle Pyhän Hengen ja että niin pysyisin aina Jumalan lapsena. Kun olen tullut tietoiseksi että olen elämäni Jeesukselle antanut ja että Hän on minun Herrani, tahdon sitten myös elää niin etten tällä elämällä loukkaisi Pyhää Henkeä, jonka olen Jeesuksen täytetyn työn kautta uskossa saanut.
Käytännössä tämä alkaa ilmenetä siten että seurustelen Jumalan kanssa Hänen sanaansa lukien ja henkilökohtaista rukousta harrastaen. Puhun Hänelle asioita ja myös kuuntelen mitä Hän minulle vastaa.
Olen hiljaa Herran edessä ja lepään Hänen armossaan.
Kiitän pelastuksen lahjasta Jeesuksen ansion tähden.
Näin tiedän olevani elävässä ja toimivassa suhteessa vaikuttavan Jumalan kanssa. Jumala on persoona: Hänen kanssaan voi olla vuorovaikutussuhteessa. Hän ottaa vastaan rukouksia ja Hän myös ottaa ne huomioon ja lisäksi Hän itse "puhuu" ihmiselle ja vaikuttaa. Tämän olen konkreettisesti elämässäni havainnut.
Tämän suhteen kautta Raamattu tulee enemmäksi kuin tutkimisen kohteeksi. Alkaa käydä niin että Jumala tutkii minua Sanansa kautta. Hän puuttuu elämäni asioihin ja asenteisiin ja valaisee niitä Henkensä valolla. Monesta kohtaa joudun parannusta tekemään mutta siinä kaikessa saan armoon turvaten ihanasti kokea että Jumala on tukena ja rohkaisijana, ei jonakin kaukaisena vaatijana ja pakottajana vaan todellakin Vapahtajana. Näin avautuu myös Jumalan sanasta niitä ulottuvuuksia jotka tarpeellisia ja elämäksi ovat.
Taas uskonnon ja uskon erosta:
Uskonnollinen ihminen on omaksunut tietyn uskomusrakennelman jonka kautta hän Raamattua lukee ja jonka puitteissa ja jota tukemaan hän Raamatun sanan kaikessa tulkitsee.
Elävässä uskossa oleva ihminen sen sijaan myöntää pienuutensa ja erehtymisen mahdollisuutensa ja sen tähden kaikessa rukoilee:
Herra Jeesus, johdata minua syvemmin totuuden tuntemiseen.
Jeesus sanoo olevansa totuus. Hänen kauttaan on maailma luotu, sanotaan Kolossalaiskirjeessä. Hän on ihmiseksi maailmaan syntynyt ja siinä Jeesukseksi meille tullut. Jeesus Kristus astui vapauttamaan ihmiset elävään suhteeseen Jumalan kanssa anteeksiantamuksen kautta koska syntisinä emme voi ilman anteeksiantamusta Pyhään katsoa. Jeesuksen tuntemisen kautta pääsemme sitten todellisuutta tuntemaan ja oikeaan suhteeseen asioihin nähden ymmärtääksemme edes jotain todellista tästä elämästä ja maailmasta niin kuin se Jumalan näkökulmasta on.
Totuus ei siis pohjimmiltaan ole jokin asia. On olemassa kyllä tosiasioita ja näkemyksiä jotka pitävät paikkansa. Oikean suhtautumistavan tosiasioihin saamme vain Jeesuksen kautta. Silloin emme käytä tosiasioita väärin vaan voimme niitä käyttää rakentavasti ja rakkaudessa. Pohjimmiltaan totuus on siis persoonassa, Jumalan Pojassa. Hän on ihmiselle tie, totuus ja elämä. Ei ole oikeaa uskoa ulkopuolella Jeesuksen, ei ainakaan oikeaa kristillistä uskoa.
Näkemykset ja uskon käytännölliset toteuttamistavat kyllä vaihtelee.
Näin ollen olen sitä mieltä että helluntailainen voi olla oikeassa uskossa ja körttiläinen voi olla oikeassa uskossa ja vanhoillislestadiolainen voi olla oikeassa uskossa. Jos Jeesukseen uskovat. Se on sitten eri asia että mikä kenenkin uskossa käytännön tasolla kun uskovina eletään ja asioita ajatellaan on oikeaa ja mikä väärän opetuksen tai omien inhimillisten luulojen tähden vikaan mennyt. Sellainen on olkea joka kerran palaa pois, heinän ja turhanpäiväisten risujen arvoista, jossa ei iankaikkista arvoa ole. Mutta se mikä hänen uskossa Kristusta on ja anteeksiantamuksen kautta taivaasta syntynyt on se kultainen perustus joka ei ole ihmistekoa, se pysyy ja vain sen varassa taivaaseen käydään olemme sitten mistä kirkkokunnasta tahansa.
Ratkaise suhteesi Jeesukseen.
Se on ensisijainen ja tärkein kysymys.
Jos Jumala on olemassa ymmärrät toki että Hän kykenee itsensä ihmiselle ilmaisemaan ja tien valmistamaan autuuteensa, ja jos Hän on tien valmistanut Jeesuksen armotyön kautta, miksi Hän vielä sallisi ihmiselle toisia teitä, sellaisia joissa ei Jeesuksen armoa ole?
Rikollinen joka ei pysty tuomiotaan sovittamaan vaan on iankaikkisesti kahleisiin sidottu ja olemukseltaan niin kaukana Kuninkaan pidoista että ei voi Hänen kirkkauteensa astua, ymmärtää varmasti että hänen ainoa toivonsa on saada armo joka ilman hänen omia sovitusyrityksiä hänet tuomiosta vapauttaa ja että sen myötä Kuningas itse hänelle pukee ylle vaatteet joissa hän kelvollinen on.