Mä en tajua tätä tilannetta, tuntuu, että tässä ei oo mitään järkeä... Siksi kirjoitankin sen just tänne "Järki ja tunteet"..
Siitä on nyt jo yli vuosi, kun jätin miehen. Elämä on tietenkin ehtinyt muuttua vuodessa ja ainakin siinä on jotain tapahtunut tällä välillä, mutta monesti tämän vuoden aikana minulle on tullut selväksi, että kaipaan häntä. Monesti olen joutunut toteamaan, että hän se on, jota kaipaan. Eihän se tietenkään kaikista mukavin tunne ole, kun on itse tämän jättänyt. Viime aikoina kuitenkin tuo tunne on vaan voimistunut koko ajan...
Uusia tuttavuuksia tavatessa, mahdollisia "miesehdokkaita" tavatessa, minulle tulee uudelleen ja uudelleen vaan mieleen hän ja viime aikoina olen jopa ajatellut, että voi kunpa tuossa olisikin hän, eikä tuo... Ja olen verrannut "deittejäni" häneen ja usein päätynyt siihen että olen tuumannut monessa tilanteessa, että tuonkin asian hän olisi sanonut/tehnyt paremmin...
Mä en enää tajua mikä tämän homman nimi on! Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä.
En tietenkään ole kertonut kaipauksestani hänelle, tai yleensä paljastanut sitä, että ajattelen häntä niin paljon. En, sillä en oikein itsekään tajua missä tässä nyt mennään ja en missään tapauksessa halua tuottaa hänelle yhtään enää pahaa mieltä. Olenhan hänet jo jättänyt silloin ja tuottanut hänelle pahaa mieltä kovasti, sillä omien sanojensa mukaan, hän on rakastanut minua. Minä en koskaan hänen kanssaan yhdessä ollessani ollut valmis sanomaan hänelle rakastavani häntä. Siinä osasyy suhteen lopettamiseen. Hän olisi halunnut jatkaa kanssani.
Voisinko nyt sanoa rakastavani häntä?
En ole kertonut hänelle näistä nykyisistä tunteistani, enkä aiokaan kertoa nyt... En voi, en vaan voi.
Mutta silti pistää miettimään, että mitäs sitten, jos meidät olisikin tarkoitettu yhteen...
Anteeksi, tämä viestini on varmaan hirvittävän sekava, mutta toivon, että edes joku voisi ulkopuolisena ihmisenä kertoa, että miltä tämä vaikuttaa... Apua?
Siitä on nyt jo yli vuosi, kun jätin miehen. Elämä on tietenkin ehtinyt muuttua vuodessa ja ainakin siinä on jotain tapahtunut tällä välillä, mutta monesti tämän vuoden aikana minulle on tullut selväksi, että kaipaan häntä. Monesti olen joutunut toteamaan, että hän se on, jota kaipaan. Eihän se tietenkään kaikista mukavin tunne ole, kun on itse tämän jättänyt. Viime aikoina kuitenkin tuo tunne on vaan voimistunut koko ajan...
Uusia tuttavuuksia tavatessa, mahdollisia "miesehdokkaita" tavatessa, minulle tulee uudelleen ja uudelleen vaan mieleen hän ja viime aikoina olen jopa ajatellut, että voi kunpa tuossa olisikin hän, eikä tuo... Ja olen verrannut "deittejäni" häneen ja usein päätynyt siihen että olen tuumannut monessa tilanteessa, että tuonkin asian hän olisi sanonut/tehnyt paremmin...
Mä en enää tajua mikä tämän homman nimi on! Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä.
En tietenkään ole kertonut kaipauksestani hänelle, tai yleensä paljastanut sitä, että ajattelen häntä niin paljon. En, sillä en oikein itsekään tajua missä tässä nyt mennään ja en missään tapauksessa halua tuottaa hänelle yhtään enää pahaa mieltä. Olenhan hänet jo jättänyt silloin ja tuottanut hänelle pahaa mieltä kovasti, sillä omien sanojensa mukaan, hän on rakastanut minua. Minä en koskaan hänen kanssaan yhdessä ollessani ollut valmis sanomaan hänelle rakastavani häntä. Siinä osasyy suhteen lopettamiseen. Hän olisi halunnut jatkaa kanssani.
Voisinko nyt sanoa rakastavani häntä?
En ole kertonut hänelle näistä nykyisistä tunteistani, enkä aiokaan kertoa nyt... En voi, en vaan voi.
Mutta silti pistää miettimään, että mitäs sitten, jos meidät olisikin tarkoitettu yhteen...
Anteeksi, tämä viestini on varmaan hirvittävän sekava, mutta toivon, että edes joku voisi ulkopuolisena ihmisenä kertoa, että miltä tämä vaikuttaa... Apua?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei se sekavaa tekstiä ollut, ymmärrän sua oikein hyvin.
Itse olen miettinyt ihan samaa, mäkin jätin mieheni puoltoista vuotta sitten. Ja olen ikävöinyt paljonkin exää.
Tosin olen yrittänyt ajatella asiaa kaikilta kanteilta. Ja musta tuntuu, siis mun kohdalla ainakin, että aika on ainoastaan kullannut muistot, meidän ongelmat ois yhä edelleen olemassa samanlaisena, kuin ennenkin.
Vaikka rakastankin exää jollain tasolla, tiedän ettei meistä onnellisia tulis ikinä. Ja vielä sitä ikävää lisää se, ettei ole vastaan tullut ihanaa miestä.
Mutta teidän kohdallahan tilanne voi olla täysin eri, kannattaisko sun kuiten puhua exän kans kummankin tunteista? Ei se ota, jos ei annakkaan!
Mä oon päättänyt unohtaa menneet, ja jaksan uskoa et mun toinen puolisko vielä vastaan tulee;) Toivon sitä myös sulle, on se sitten exä, tai joku muu:))
Aika hankala neuvoa, vaikka haluaisi, koska vastaukset ovat erityylisiä (älä lue erisisältöisiä), eri ikäisille. Mikä vuosikymmen kertoisi jo paljon.
Mikä tuossa oli muka outoa?
Mene miehesi luo, kerro samat hänelle, mitä kerroit tuossa kirjeessäsi.
Pyydä Anteeksi tekojasi.
Huomaat, että edessäsi on oma kultasi, jota tahdot Rakastaa!
Ei tullut vastausta vuosikymmeneen.
Tässä yleisvastaus/neuvo: Elin samantyylistä elämää 7 (seitsemän) vuotta. Tässä elämässä on "meille" sopivia kymmenittäin, en sano etteikö HÄN olisi sinulle sopivin, mutta nurkan takana saattaa olla SE joka sykähdyttää, toisin sanoen "vie jalat alta" . Ota elämästä sen sisältö, kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, eikä yksityiskohdat.
Rakastan edelleenkin Häntä, mutta olen onnellinen omassa tämänhetkisessä elämässäni.
Luoja paratkoon jos tapaan hänet...
Selvennykseksi, ole kolmen pojan ONNELLINEN ISÄ 44 V.
Toivottavasti saat oman rauhasi
kirjoittelee tänne. hyi helvetti huoripukki!Et ansaitse yhtään lasta paska!
Hän "on rakastanut" sinua? Mitä sillä aika-adverbiaalilla tarkoitetaan? Miksi kuljet vapaana, jos se rakastaa sinua - pelkästäänkö sen takia, että kykenit jättämään hänet? Minusta olisi reilua antaa tilaisuus ja mahdollisuus, eikä leikkiä toisen haavoilla, kun kerran molemminpuolista rakkautta on. En ymmärrä miten kaikki vaan heittävät kaiken pois nykyään,,,.
Take care of the guy.
Ei kai ainoa syy voinut olla ettet sanonut rakastavasi? Ehkä silloin et ollut valmis, mutta nyt voisit olla? Oletteko yhä tekemisissä keskenänne?
hei haloo!
ihan kuin tota ei itte tajuis, et voiko oikeesti olla ite noin v*j**...?