Sinful: Prologi

Elikkä kyseessä on jatkotarinani prologi. Haen myös muita kirjoittajia novellille, koska en ole itsekkään perillä tulevista tapahtumista joten etsin ihmisiä, joilla on kykyä ja halua kirjoittaa sekä kehittää tarinaa eteenpäin. Älkää kuitenkaan jatkako tarinaa heti, vaan ilmoittakaa jos kiinnostaa(olisi myös mukava lukaista jotakin kirjoittamaanne jos sellaista löytyy sekä saada jonkinlaisia yhteystietoja, esim. msn tai emaili).

_____________________________

Sinful

Prologi:

Ainoastaan roottorin surina häiritsi öisen aarniometsän hiljaisuutta. Sen ilmavirta pöllytti puista irtonaiset lehdet ja havut, sitä pakenivat myös useat eläimet, jotka pelästyivät sen ääntä. Helikopteri oli kaksiroottorinen, tumman vihreä ja sen molemmin puolin komeilivat minigunit ja raketit. Se teki siitä ennemmin taistelukopterin tyylisen, vaikka sen kykenikin tunnistamaan Mi-8 kuljetuskopteriksi. Kopteri oli verhoiltu neuvostoliiton tunnuksin, yksi molemmin puolin ohjauskoppia. Hitaasti se aloitti laskeutumisen yhä alemmas, aukiolle, jonka jokaisella laidalla kohosivat liekehtivät soihdut. Aukion keskellä, kopterin alapuolella seisoi mies heiluttaen soihtua laskeutumisalueen merkiksi, vaikka kuljettajat olivatkin sen jo huomanneet. Mies väistyi sivuun kopterin lakseutuessa alemmas ja lopulta sen pyörät koskettivat nurmista maata. Kopterin ovet avattiin ja sieltä pudottautui maastopukuihin sonnustautuneita sotilaita, jotka olivat erityisjoukkojen tapaan peittäneet kasvonsa. Kopterin kyydistä nousi myös vaaleaan takkiin sonnustautunut mies, joka katsasti myös ympäristöään. Aukealle johti vain yksi tie, joka johti suoraan metsän pimeyteen. Mies hymähti kuullessaan maasturin äänen. Metsän uumenistä loistavat valojuovat kirkastuivat auton ajaessa aukealle. Se oli UAZ-469 mallia, vanha neuvostoliittolainen jeeppi, mutta sen nopeus hämmästytti miestä. Yleensä neuvostojeepit eivät kulkeneet noinkaan lujaa. Auto psyähtyi heidän eteensä ja sen etupenkiltä nousi upseerin pukuun sonnustaunut sotilas joka teki välittömästi kunniaa miehelle, vaikkei hän sotilas ollutkaan. Mies nyökkäsi upseerille ja ojensi kätensä. ”Tervetuloa, herra Windgate”, sanoi upseeri sujuvalla englannin kielellä. Mies hymyili, sillä hän oli joutunut kuuntelemaan venäjän ja romanian kielistä sönkätystä koko matkan tänne. ”Kenraali Barkov on odottanut teitä herra”, jatkoi uspeeri avaten samalla jeepin takaoven. Windgate nyökkäsi ja astui sisään jeeppiin. Vaikka hän ei ollutkaan isokokoinen mies, tunsi hän silti, kuinka jeepin jouset painuivat pohjaan hänen istuutuessaan takapenkille. Uspeeri istui hänen viereensä ja komensi kuljettajaa venäjäksi. Jeeppi starttasi jälleen ja kaasutti takaisin metsätielle jättäen kopterin taakseen. Haju jeepissä oli lähes sietämätön ja vielä enemmän Windgatea ärsytti peilistä roikkuva risti. Hän oli kuullut, että neuvostoliitto oli ateistinen valtio. Eihän hän toisaalta ollut neuvostoliitossa vaan romaniassa, mutta hän vihasi kirkkoa yli kaiken, kuten monet muutkin hänen laisistaan. ”Ovatko muut jo saapuneet?” kysyi Windgate katsellen öisen metsän pimeyteen. Upseeri katsahti häneen ja sanoi jotain kuljettajalle. Kuljettaja tarttui radioon ja mumisi jotain venäjäksi. Hetken kuluttua radiosta kuului vastaus ja upseeri käänsi katseensa Windgateen. ”Kyllä. Muut ovat jo saapuneet. Neuvottelut alkavat lähes heti teidän saapumisenne jälkeen”, ilmoitti upseeri. Windgate nyökkäsi katsettaan kääntämättä.

Jeeppi kaarsi bunkkerin eteen ja Windgatea pyydettiin nousemaan kyydistä. Bunkkeri näytti olevan rakennettu peruskallion sisään ja se ei ollut uusimpia, joita Windgate oli eläessään nähnyt. Tämä oli luultavasti rakennettu joskus kylmän sodan kuumimpina aikoina, jolloin ydinsodan pelko oli vallinnut molemmin puolin maailmaa. Hän muisti hyvin kuvat Gorbatsovin ja Bill Clintonin kättelyn kaksi vuosikymmentä sitten. Tämän julistettiin lopettaneen kylmän sodan lopullisesti. Sota ei kuitenkaan ollut vielä ohitse, sitä vain taisteltiin eri puolella kuin ennen. Ja eivät suurvallatkaan olleet vielä haudanneet aseitaan, vihamielisyys kyti edelleen pinnan alla odottaen vain vapautumistaan. Upseeri viittelöi Windgaten seuraamaan itseään ja he astuivat sisään avonaisista, metrinpaksuisista rautaovista. Ensimmäinen kammio oli täynnä panssarivaunuja ja miehistönkuljetusajoneuvoja, joiden merkkejä Windgate ei ollut aluksi tunnistaa. Nehän olivat uusia EuroTankkeja Euroopan Unionin asevalmistajilta. Astellessaan niiden ohitse Windgate mietti, kuinka neuvostoliitto oli saanut käsiinsä tällaisenkin määrän euroopan hienoimpia panssarivaunuja. Tiettävästi Euroopan Unioni ei käynyt kauppaa neuvostoliiton kanssa. He siirtyivät portaikkoon, joka johti syvemmälle bunkkerin uumeniin. Muutamia sotilaita käveli heitä vastaan, mutta muuten koko bunkkeri tuntui aivain autiolta. Windgaten teki mieli kysyä bunkkerin tarkoitusperää, mutta päätti pysyä vaiti, sillä eihän se hänelle juuri kuulunut. Pian he saapuivat toiselle raskasmetalliselle ovelle, joka oli pienempi kuin bunkkerin portit, vain kahden metrin korkuiset. Upseeri löi nyrkillään oveen ja metallin kitinä kuului jonkun avatessa sen lukitusta. Ovi aukesi heidän edessään ja Upseeri astui sisään pimeyteen. Windgate astui tämän perässä ja löysi itsensä hyvinkin viihtyisästä olohuonetilasta. Windgate ei ollut uskoa silmiään, täällä oli kotiteatteria, tietokoneita, kirjoja, sohvia, stereot, viinakaappi. Uspeerit olivat selvästi varustaununeet pysymään täällä pitkäänkin. Uspeeri saattoi hänet isoille tammisille oville ja nyökkäsi. ”Astukaa sisään, herra Windgate”, sanoi hän ja avasi ovet.

Huone oli avara, betoniseinäinen ja sen keskellä komeili tammesta tehty, suippo pöytä, jonka päässä istui hänen tuttavansa, kenraali Barkov. Myös monet muut huoneessa hän tunsi ennestään. Oikealla puolella istuivat VamTecin pääjohtaja Matsumoto, kreivitär Anne Marie von Steinberg ja Abdul Oshodi, rikas öljyntuottaja Saudi-Arabiasta. Vasemmalla istuivat Kai Wulff, mies joka oli maanapaossa DDR:stä, sekä Windgaten hyvä ystävä Crist, jonka etunimeä tai roolia kukaan ei tiennyt. ”Ahh, Bruce Windgate. Viimetapaamisestamme taitaa jo olla aikaa?” julisti Barkov huonolla englannilla nousten seisomaan istuimeltaan. Windgate nyökkäsi ja istuutui tyhjälle paikalle Wulffin ja Cristin väliin. Matsumoto nyökkäsi hänelle tervehdykseksi ja ojensi muutaman paperin pöydän ylitse. ”Harvaksi käy meidän joukkomme”, murahti Crist venytellen samalla niskojaan. Cristin pitkät, tummat hiukset peittivät kokonaan hänen toisen silmänsä. Jotkut jopa sanoivat, ettei Cristillä edes ollut toista silmää. Abdul ei selvästikkään nauttinut istua vastapäätä tätä pelotavaa ilmestystä, jonka pelkkä katsekkin toi kylmät väreet jokaisen selälle. ”Arvon ystävät, Crist on aivan oikeassa. Meidän määrämme on hyvin pieni verrattuna kulta-aikaan”, jatkoi Barkov saaden Matsumotolta hiljaista kannustusta nyökkäilyn muodossa. ”Tietenkin, Ivan, mutta muista, että se oli silloin. Nyt me elämme muiden ihmisten joukossa ja olemme jo luopuneet huonoista tavoistamme. Metsästäjien on entistä vaikeampaa löytää meitä”, murahti Windgate saaden toisten huomion omakseen. ”Ehkei olisi kannattanut sopeutua. Ehkä olisi pitänytkin ottaa meille se mikä meille kuuluukin. Valta”, mutisi Crist juuri ja juuri kuuluvalla äänellä. ”Ja sitten olisimme jo kuolleita. Muista, että ihmisiä on aina enemmän kuin meitä. Meillä ei olisi mitään keinoa voittaa heitä vaikka haluaisimmekin”, totesi Abdul. ”Ja mielestäni tällainen hiljainen vaikuttaminen on paljon toimivampaa.” Crist kohautti olkiaan. ”Voi olla. Voi olla”, mumisi hän. ”Ihmiset tuhoaisivat meidät varmasti jos saisivat tietää. Jotkut jo tietävätkin, onneksi heitä ei uskota”, murahti Windgate saaden jälleen osakseen hyäkvsyvää muminaa. Yläkerrasta kuului vaimea jysähdys ja jotkut hieman säpsähtivät. ”Ei huolta, he luultavasti vain sulkevat portteja”, sanoi Barkov tyynytelläkseen tovereitaan. Crist käänsi ainoan silmänsä oveen ja puraisi huultaan. ”Onko se portti ainoa tie sisään?” kysyi hän. Barkov nyökkäsi. Crist käänsi silmänsä venäläiseen ystäväänsä. ”Silloin se on myös ainoa tie ulos!” kivahti hän. Windgate säpsähti, sillä Crist oli oikeassa. ”Ei huolta, milloin viimeksi metsästäjät ovat saaneet meikäläisia kiinni? Ja sitäpaitsi täällä on divisioonallinen joukkoja minun kommennuksessani, ei tietenkään ettäkö niitä tarvitsisimme...”, murahti Barkov partansa uumenista. Windgate katsahti ovelle ja nyökkäsi. ”Ivan on oikeassa. On kulunut jo 15 vuotta vimekerrasta. Metsästäjien olisi mahdotonta tietää tästä kokouksesta”, jatkoi Windgate. Barkov nyökkäsi. ”Kiitos Bruce. Nyt takaisin asiaan”

Nikolai Trantov katsahti taakseen vielä kerran ennen poistumistaan upseerien asuintilasta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta miksi nuo kapitalistisiat oli kutsuttu tänne ja kuinka Barkov oli saanut kuljetettua heidät romaniaan. Toisaalta ei se hänelle juuri kuulunutkaan. Hän oli palvellut Barkovin alaisena jo viitisen vuotta ja joka vuosi tuo ryhmä kokoontui, milloin missäkin. Tuokin amerikkalainen, Windgate vai mikälie hänen nimensä olikaan, oli näyttäytynyt täällä jo muutaman kerran aiemminkin. Nikolai kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen. Bunkkerissa ei kuulemma saanut polttaa, mutta ei sinne toisaalta saanut tuoda ulkomaisia liikemiehiäkään sen koommin. Hän halveksi Barkovia, miestä joka luultavasti vuosi puolueen salaisuuksia ulkovalloille. Ehkäpä hänen pitäisi ilmiantaa kenraali keskushallinnolle. Hän saattaisi saada ylennyksen, ehkä jopa Barkovin paikan. Hymy kohosi Nikolain parrattomille kasvoille tämän ajatellessa itseään kenraalina. Samassa vaimea jysäys herätti hänet ajatuksistaan. Nikolai kurtisti kulmiaan ja katsahti ylös. Mitälie sotilaat taas onnistuivat ryssimään. Nikolai astui metallisiin kierreportaisiin ja suuntasi ylös. Hän ei ollut koskaan pitänyt tästä bunkkerista, paikka oli niin synkkä ja tunkkainen. Hän vihasi sen vilkkuvia valoja, betonisia seiniä ja konekiväärin tulitusta. ”Konekiväärin tulitusta?”, sanoi Nikolai itselleen. Tupakka tippui hänen huuliltaan metalliselle portaalle Nikolain tajutessa. Hän pinkaisi juoksuun portaiden yläpäähän. Konekiväärin tulitus ei kuulostanut todellakaan oikealta. Syöksyessään käytävälle hän törmäsi neljän sotilaan joukkoon. ”Sotamies! Mikä hätänä?” kysyi hän venäjäksi. ”En tiedä, sir. Tuolta kuuluu laukauksia. Tänne kuulemma hyökätään!” huudahti sotilas takaisin. ”Selvä. Seuratkaa minua!” kivahti Nikolai kaivaen käsiaseensa kotelostaan. Kukaan ei hyökkäisi hänen bunkkeriinsa. Nikolai suunnisti käytävää pitkin kohti tulituksen ääntä, joka kaikui käytävillä moninkertaisena. ”Sir. Kuka tänne voisi hyökätä?” kysyi yksi häntä seuraavista sotilaista ääni vavisten. ”Eurooppalaiset... jenkit... ehkä jopa Romanialaiset itse”, mumisi Nikolai, sillä hän ei itsekkään tiennyt kuka voisi iskeä Romanian maaseudulla sijaitsevaan neuvostoliiton huippusalaiseen bunkkeriin. Heidän edestään aukesi ovi ja sieltä peruutti sisään sotilas, joka kompuroi itsensä istualleen lattialle. Sotilas latasi nopeasti rynnäkkökiväärinsä ja avasi tulen ovea kohti. Mies karjui suoraa huutoa tyhjentäessään lippaansa pimeyteen ja hiljaisuus laskeutui käytävälle. Nikolai ei tiennyt mitä tehdä, sotilas vain istui lattialla savuava rynnäkkökiväri käsissään tuijottaen ulos ovesta. Nikolai kuuli kolme tiheää naksautusta ja miehen pää levisi veriseksi mössöksi seinälle. Nikolai nielaisi ja kohotti aseensa ovea kohti ja hän tunsi hikipisaran valuvan poskelleen. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden, ainoina ääninä hänen takanaan olevian sotilaiden aseista kuuluvat äänet näiden ladatessa ja kohdistaessa niitä ovelle. Käytävävälle lensi joku esine, joka pomppasi seinästä suoraan heitä kohti. Se pyöri hallitsemattomasti ja oli karkeasti katsottuna neliskulmainen. ”Kranaatti!” karjaisi sotilas hänen takanaan ja Nikolai ehti loikata selälleen lattialle silmiään peittäen, kun kaikki välähti hänen ympäriltään. Tiheä, äänenvaimentimin varustettujen aseiden nakutus täytti huoneen ja kirkkaan valon lävitse hän näki, kuinka luodit lävistivät sotilaat hänen takanaan, roiskien verta kaikkialle käytävälle, jopa hänen itsensä päälle. Nikolai sulki silmänsä tuntiessaan kivun ruumissaan.

Konekiväärien tulitus sai neuvottelun päättymään ja kaikki tuijottivat puuovia hengittämättä. Nyt oli selvä, että jotakin oli meneillään. Barkov oli tarttunut radioon ja yritti saada selvää radioliikenteestä, joka tuntui olevan täydessä kaaoksessa. Windgate puristi kätensä nyrkkiin odottaen sitä samaa, mitä kaikki muutkin odottivat. Barkov selitti kiivaasti venäjää radiopuhelimeensa ja sai vastaukseksi pätkivää, kohisevaa puhetta. Barkov laski puhelimen pöydälle ja huokaisi. ”Tänne hyökkäävät kuulemma jonkinsortin erikoisjoukot. Emme tiedä, ovatko he amerikkalaisia vaiko eurooppalaisia. Ehkä jopa meidän omiamme”, mutisi Barkov itsekseen sekaisen partansa uumenista. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä, sillä äänet lähestyivät selvästi. Abdul siveli päässään olevaa liinaa pureskellen huultaan hiljaa. Crist nojasti selkänojaansa kädet niskan takana, näkyvä silmänsä suljettuna. ”Ovatko ne metsästäjiä?” kysyi Wulff irrottamatta katsettaan ovesta. ”En usko...”, mutisi Barkov. Hän asteli hitaasti puisille oville ja avasi ne. Kimeä viuhahdus halkaisi hiljaisuuden ja veri purskahti ulos Barkovin selästä. Tämän isohko ruumis horjahti taaksepäin, kaatuen tammisen pöydän päälle. ”M-mahdotonta...”, kuiskasi Abdul itsekseen räpytellen silmiään. Hetkeä myöhemmin luoti lävisti myös hänen päänsä. Muiden vielä ihmetellessä nousi Crist istumapaikaltaan ja tönäisi toisen puisen oven kiinni näkösuojaksi. Hiljainen nakutus alkoi ja ovi reittyi nopeasti luodeista. ”Ne ovat metsästäjiä! Eivät ne muuten pystyisi Abdulia tai Barkovia tappamaan!” karjaisi Crist muille, jotka olivat jo tajunneet suojautua lattialle. ”Mahdotonta! Metsästäjät eivät ole noin järjestäytyneitä saatika ammattilaisia!” kiljui Anne Marie pöydän toiselta puolen. Windgate viittelöi Cristiä perääntymään ovelta, mutta tämä puisteli päätään ja näytti huoneen vasemmalla seinustalla sijaitsevaa ovea, joka johti neuvottelutilasta vieraishuoneisiin. Äänenvaimennettujen aseiden nakutus loppui ja hiljaisuus laskeutui bunkkeriin, muutamien kaukaisten tuliaseiden ääniä lukuunottamatta. ”Anne, Matsumoto...tänne puolelle sieltä!” huudahti Windgate ryömien lähemmäs sivuovea. Tulitus alkoi uudellen silpoen osia puisesta pöydästä sekä betoniseinistä ilmaan. Matsumoto ryömi nopeasti pöydän alitse mutta sai osuman ja vajosi saman tien lattialle. Anne Marie vain makasi vatsallaan lattialla tuijottaen toverinsa liikkumatonta ruumista. ”Anne! Matsumoto kuoli, tule nyt nopeasti tänne!” huudahti Wulff Windgaten viereltä. Anne Marie nyökkäsi hiljaa ja lähti ryömimään pöydän alla toivoen, ettei saisi osumaa. ”Minä suojaan, painukaa nyt ulos täältä”, huudahti Crist loikaten pystyyn. Windgate ja Wulff katsoivat miehen perään tämän syöksyessä ulos isoista puuovista kohti varmaa kuolemaa. ”Bruce! Lähdetään nyt scheisseen täältä!” kivahti Wulff saksalaisella aksentillaan, joka olisi normaalisti saanut Brucen hymyilemään. Wulff iski vierashuoneen oven rikki kyynerpäällään ja syöksyi pimeään huoneeseen. Windgate aikoi seurata tätä, mutta muisti Anne Marien ja katsahti taakseen vain nähdäkseen, kuinka kranaatti räjähti huoneen keskikohdalla. Äänet sumenivat Windgaten korvissa ja hän luuli menettävänsä tajuntansa. Wulff tarttui kaksin käsin toveriinsa ja kiskoi tämän pimeään huoneeseen. ”Wulff...miten Annen kävi?” kysyi Windgate ääni väristen. ”Hän kuoli!” murahti Wulff nostaen miehen harteilleen ja valmistautui poistumaan huoneistosta. ”Miksi täällä on näin pimeää?” kysyi Windgate. ”Pimeää?” ihmetteli Wulff ja huomasi toverinsa veriset kasvot. ”Scheisse...”, kuiskasi Wulff itselleen. ”Mit...Kai?” kysyi Windgate tunnustellen kädellä kasvojaan. Samassa Wulff rojahti polvilleen lattialle osuman seurauksena. Windgate kuuli lisää kimeitö viuhahduksia ja Wulffin huudahduksen heidän molempien kaatuessa lattialle. ”Olenko...minä sokea...Wulff...vastaa!” karjaisi Windgate pimeydessä. ”Wulff taitaa olla...helvetissä. Mutta teillehän se on kuin taivas?” sanoi tuntematon ääni hänelle pimeydestä. ”Kuka sinä olet?” kysyi Windgate hapuillen käsillään ympärilleen, mutta ilman näköaistia hän vain iski nyrkkinsä lattiaan. ”Olen...vampyyrinmetsästäjä”. Windgate tunsi metallisen putken ohimollaan. Naksahdus päätti kaiken.