Korhonen ja Hietanen ja Te muut sivusta yllyttäjät!
Kaksi ensimmäistä! Hukkaatte kunniakkaan seniori-ikänne täällä palstalla toisillenne vittuillen. Sekö olisi kunniakasta viimeisinä elinvuosinanne?
Ja Te muut sivusta yllyttäjät. Lopettakaa noiden kahden yllyttäminen!
Kaksi ensimmäistä! Hukkaatte kunniakkaan seniori-ikänne täällä palstalla toisillenne vittuillen. Sekö olisi kunniakasta viimeisinä elinvuosinanne?
Ja Te muut sivusta yllyttäjät. Lopettakaa noiden kahden yllyttäminen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kapi-Korhonen on tehnyt elämäntyönsä "suomen raskaassa", ja sen huomaa. Likaa vain muidenkin kapiaisten maineen. Pitkään alistetussa asemassa olleena, eläkkeelle pääsy avaa kaikenlaisia patoutumia.
Se alkoi ylä-savolaiselta pienviljelystilalta ja jatkui monien Stadissa nuoruudessani tekemieni töiden kautta Lapin suurille savotoille ja vasta sieltä sotaväkeen ja 25-vuotiselle sotilasuralle. Vielä sen jälkeen jatkoin "elämäntyötäni" 17 vuotta Valiolla, enkä ole ihan laakereillani levännyt tuon 47-vuotisen työrupeamani jälkeenkään.
Mutta kun teillä monella on selvät käsitykset siitä sotilasurastani ja sen luonteesta, niin miten selviksi ne tulevatkaan, kun luette alla olevan.
Se on nimittäin yksi luku monia vuosia sitten julkistetuista muistelmistani. En voi siinä paljon valehdella. koska muistelmani oli tarkoitettu läheisilleni, jotka tuntevat hyvin koko elämäni. Kun nuo muistelmani sittemmin kulkeutuivat Päällystöliiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden seuran perinnekeräyskilpailuun, jonka arvosteluraadissa myös oli eräitä minut ja urani hyvin tuntevia henkilöitä, en olisi päästänyt sinne "lööperiä" enkä ainakaan olisi sellaisella voittanut pääpalkintoa k.o. kilpailussa.
Siis lue enemmän, niin luulet vähemmän:
- - - - - - - - -
Yhteenveto sotilasurastani
Yhteenvetoa sotilasurastani tehdäkseni voin aluksi todeta, että siitä tuli pitempi, kuin palvelukseen jäädessäni uskoin, sillä aioinhan olla vain yhden kesän kersanttina. Minusta tuli myös ammattini sisäistänyt ja siihen antaumuksellisesti asennoitunut sotilas, vaikka päädyin alalle melkeinpä mielijohteesta. Kun sitten peruskurssin käytyäni tiesin jääväni uralle, uskoin toimivani ainakin valtaosan siitä kenttäkouluttajana, johon siihenastinen kiinnostukseni oli lähinnä suuntautunut. Aika pian kuitenkin siirryin muihin tehtäviin syistä, joista olen kertonut.
Varusmiesten kouluttaminen on rauhanajan puolustusvoimien päätehtävä ja kouluttajan työ näin ollen ensiarvoisen tärkeä, mutta muitakin tarvitaan, jotta kokonaisuus toimisi. Tarvitaan teknistä ja huoltohenkilöstöä ja myös ”paperisotilaita”, jotka toimivat esikunnissa. Minusta tuli lähinnä sellainen. En ole niin itserakas, että olettaisin sotaväen menettäneen korvaamatonta siinä, että niin aikaisin jätin kouluttajan tehtävät. Itseni kannalta katsoen urani ehkä muodostui näin monipuolisemmaksi ja siten mielenkiintoisemmaksi.
Sotilaallisuuteni taisi kyllä hieman rapistua noissa sotilaslaitoksissa ja Esikuntakoulussa palvellessani, eikä Pääesikunnan palvelus sitä kohentanut, vaikka päivittäin liikuin korkeiden upseereiden keskuudessa. Minulla ei liioin ollut työni lisäksi juuri muita sotilaallisia harrastuksia; en ampunut muuta kuin vuotuiset puolipakolliset ammunnat, en ampumahiihtänyt tai osallistunut sotilastaitokilpailuihin; minulla ei koskaan ollut minkäänlaista omaa asetta tai puolustusvoimienkaan asetta kotona. Hiihtoa ja suunnistusta kyllä harrastin ihan ”vapaaehtoisestikin”, mutta lähinnä vain omaksi virkistyksekseni, en niissä kilpailullisesti menestyäkseni.
Tuntumaa sotilaallisiin muodollisuuksiin tuona 15 vuotta kestäneenä aikana sain lähinnä vain sotilasjuhlissa ja paraateissa, joihin silloin tällöin osallistuin, ja pari kertaa vuodessa toistuvassa vuorossa Helsingin päävartiossa, ensin vartioaliupseerina ja upseerin arvoihin ylenneenä vartiopäällikkönä. Vartiopäällikkö johti myös vartio-osaston marssin Pääesikunnan pihalta Kasarmintorin reunalta Katajanokan sillan pielessä olevaan vartiorakennukseen ja vuorokauden kuluttua tapahtuvan paluumarssin takaisin. Marssia oli usein kokoontunut seuraamaan suuret yleisöjoukot ja turistien kameroiden salamavalot räpsyivät! Sain minä tuona aikana sentään elää sotilaselämää pari vuotta noilla YK-komennuksillani Kyproksella ja Siinailla ja vielä runsaan vuoden aktiiviurani päättymisen jälkeen Golanilla, reserviläisenä siis. Noista ajoista kerron erikseen myöhemmin.
Voin kai kuitenkin sanoa menestyneeni sotilasurallani. Kurssimenestykseni oli erinomainen: kaikilla käymilläni kursseilla sain yleisarvosanaksi kiitettävän, luutnanttikurssillani olin priimus ja komppaniani priimus olin myös kanta-aliupseeri- ja reserviupseerikoulussa. Sotilasarvoissa ylenemisessä sain sen, mikä saatavissa oli: ylenin korkeimpaan toimiupseeriarvoon, kapteeniksi, neljän ensimmäisiksi samanaikaisesti ylennetyn joukossa 1.3.1979. Muut kolme olivat Raimo Toveri Pääesikunnasta, Esko Raami Ilmavoimien esikunnasta ja Rainer Vanne Etelä-Suomen sotilasläänin esikunnasta, kaikki luutnanttikurssitovereitani.
Eiväthän kaikki sotilaita kovin korkealle arvosta: Albert Einstein on sanonut: ”sille, joka haluaa marssia soiton tai laulun tahdissa, on aivot suotu epähuomiossa; siihen tarkoitukseen olisi selkäydin riittänyt”. Juutalaisen Einsteinin ajatuksiin vaikutti varmasti hänen synnyinmaansa Saksan tapahtumat, joiden vuoksi hän joutui lähtemään Yhdysvaltoihin. Ei kaikilla sotilaillakaan ole korkeaa käsitystä ammattinsa vaatimuksista: kersantti Ilvonen opetti meitä alokasaikanani, että ”sotilas ei saa ajatella mitään; sotilaalla on pää vain sitä varten, että siihen laitetaan vuodenajan mukainen päähine”. Niin nero Einstein kuin umpityhmä Ilvonen olivat kumpikin näkemyksessään väärässä. Joskus kuulee ihan vakavissaankin sanottavan, että sotilaan tarvitsee olla vain kovaääninen öykkäri. Jälleen väärin! Tuollaiset tyypit päinvastoin pyritään karsimaan pois jo sotakoulujen pääsykokeissa, mutta ei siinä aina onnistuta. Valitettavasti oli myös ali- ja toimiupseereita, jotka kouluttajina ollessaan koettivat pitää arvovaltaansa asenteella ”jos ette voi minua kunnioittaa, niin pelätkää sitten”, mutta ei sellainen tuota tuloksia koulutuksessa enempää kuin omassa urakehityksessä. Ei luonnevikainen menesty liioin esikunta-, huolto- tai teknisissä tehtävissäkään, joissa vaaditaan säntillisyyttä, vastuuntuntoa, aloitteellisuutta ja yhteistoimintakykyä.
Sotaväessäkin eri tasoilla ja eri tehtävissä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia ja valmiuksia, mutta hyvä fyysinen kunto, tasapainoinen, huumorintajuinen luonne, nopea ajattelu- ja toimintakyky ja kyky tulla toimeen ihmisten kanssa ei ole haitaksi missään tehtävässä. Hyvään sotilasjohtajaan pätevät paljolti samat kriteerit kuin hyvään siviilijohtajaankin. Uralla menestymisen perusedellytyksiin kuuluu myös esimiesten luottamus, jonka voi saavuttaa osoittamalla ammattitaitoa ja luotettavuutta kaikissa tehtävissään.
Sain sotaväessä koulutuksen kouluttajaksi ja myös huollon ja hallinnon tehtäviin. Koulutukseni ja kokemukseni antoivat myös johtamistaidollisia valmiuksia. Palvelin monissa erilaisissa, mielenkiintoisissa tehtävissä. En usko, että edellytyksilläni olisin siviilimaailmasta saanut parempia työpaikkoja. Saamani koulutus ja kokemus olivat ”käyttökelpoista valuuttaa” myös siviilimarkkinoilla ja mahdollisti hyvän siviilityöpaikan saannin. Tuosta koulutuksestani ja kokemuksestani on todella myös ollut hyötyä siviilityössäni. Sain myös yhteiskunnallista kokemusta - sitä eniten järjestötoimintaani liittyen - ja elämänikäisiä ystäviä. Sain tehdä kolme pitkää YK-matkaa, joissa tapahtunut palvelus oli kehittävää ja mielenkiintoista ja yhteensä yli kolmen vuoden elämä noissa vieraissa ympäristöissä avarsi maailmankuvaani ja tarjosi monenlaisia mieleen jääneitä kokemuksia.
Tunnustuksiksi ja näkyvimmiksi muistoiksi sotilasurastani jäivät 4.6.1977 saamani Suomen Leijonan ritarimerkki ja puolustusvoimista erotessani saamani Sotilasansiomitali. Joukko-osastosta lähtevästä upseerista ja toimiupseerista laadittiin aina kirjallinen henkilöarvostelu. Arvostelu laadittiin myös YK-palvelusjakson päättyessä. Asianomainen arvosteltukin sai siitä aina oman kappaleen. Noita arvosteluja on minulla useita eikä yhtäkään niistä ole syytä hävetä.
Taloudellinen saldo urastani on näennäisesti huono. Välittömästi siitä ei jäänyt mitään käteen, kun ensimmäisen omistusasunnonkin sain hankituksi vasta eläkeläisenä tekemäni viimeisen YK-matkani ansioita lainan pohjapottina käyttäen. On kuitenkin todettava, että noin huonoon taloudelliseen tulokseen johtivat paljolti elämäntapani ja ”hässäkät”, joissa vähäinenkin kertynyt omaisuus hävisi taivaan tuuliin. Mutta kun ottaa huomioon jo 45-vuotiaana alkaneen eläkkeen, niin ei urani taloudellisestikaan ollut kovin huono. Olenhan tähän mennessä saanut jo kauan kohtuullista eläkettä ja sen lisäksi sain siviilityöstäni 17 vuoden ajan myös palkkaa, joka loppupuolella oli jo huomattavasti korkeampi kuin korkeinkaan toimiupseeripalkka, joten siitä tuleva eläke on myös huomattava tulonlisä. Varsin turvalliseen taloudelliseen asemaan olen päässyt, jossa ovat auttaneet paitsi omien elämäntapojeni muutokset myös hyvä ja hyväpalkkainen vaimo, josta olen hyvin onnellinen!
Kaiken jälkeen näen suunnittelematta tapahtuneen sotaväen palvelukseen jäämiseni onnekkaana sattumana ja sotilasurani saldon plus-merkkisenä ja elämänkassaani monin tavoin kartuttaneena. En tiedä, millaiseksi olisin kasvanut ihmisenä jossakin muussa ympäristössä kuin sotaväessä; ehkäpä suurpiirteisemmäksi ja joustavammaksi, kenties myös erilaisia elämänarvoja tunnustavaksi. Minusta näkynee ulospäinkin pyrkimys tietynlaiseen säntillisyyteen ja viivyttelemättömyyteen. En tiedä, onko tuo käyttäytyminen sotilasuran aikaansaannosta vai olivatko nämä piirteet minussa jo olemassa ja niitä tyydyttääkseni hakeuduin armeijan palvelukseen. Käsittääkseni nuo luonteenpiirteeni on nähty enemmän myönteisinä kuin kielteisinä.
Vaatimattomista taustoistani huolimatta olen aidosti isänmaallinen. Varsinkin nuoruudessani minulla oli taustani vuoksi hyvin ymmärrettäviä vasemmistolaisia sympatioita. Tiettyjen historiallisten tapahtumien ja kehitysvaiheiden arvostuksista ja elämänarvoistanikin johtuen nuo sympatiat ovat jossain määrin säilyneet läpi elämäni. Silti ne eivät ole koskaan olleet ristiriidassa isänmaallisuuteni kanssa. Suomen historian, myös viime sotiemme sankariteot ja sotien jälkeisen rakennuskauden ja myöhemmätkin saavutukset tuntevana olen ylpeä suomalaisuudestani. Olen nähnyt tarpeeksi muuta maailmaa voidakseni vakaumuksella yhtyä kenraali Adolf Ehrnroothin sanoihin: ”Suomi on hyvä maa, paras meille suomalaisille; tätä maata kannattaa puolustaa, ja tämän maan ainoa puolustaja on Suomen kansa”. Tämän tietäen olisin minäkin ollut koska tahansa valmis puolustamaan tätä maata myös ase kädessä, kuten sotilaan kuuluu tehdä.
Tarpeetonta varmaan todeta, että tietenkään en kadu sotaväen palvelukseen jäämistäni, ja tunnustaudun edelleen sotilaaksi ennen muuta. Sotilaskuntoni, kykyni ja taitoni sotilasjohtajana, ei joutunut koetukselle tositoimissa, eikä minulle tarjoutunut mahdollisuuksia henkilökohtaisen urhoollisuuden osoituksiin, kun Suomi - Luojan kiitos - varjeltui sodalta koko urani ajan. En voi siis todistaa, että olisin yltänyt mainetekoihin niissä töissä, joihin ammattisotilaan tulee olla varautunut ja joita varten koulutustakin sain. Uskon kyllä, että olisin pärjännyt siinä, missä joku toinenkin. Ilmeisesti myös esimiehilläni oli sama usko minuun; siitä kertonevat eri palveluspaikoistani kuten kouluistanikin saamani myös sotilaallista käyttöarvoani koskevat arvioinnit.
Senkin varmasti tiedät; mitä enemmän selität, sitä uskottavampi olet!
Muistelmieni aluksi (johdannossa) kerroin mm. syyt niiden kirjoittamiseen, ja totesin seuraavaa:
JOHDANNOKSI
Ilmoittaessani kesällä 1997 esimiehelleni haluavani jäädä hieman varhennetulle eläkkeelle seuraavan vuoden alusta, hän suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta sitten hän ikään kuin minusta huolestuneena kysyi, miten minä aion saada aikani kulumaan eläkeläisenä, mitä aion ruveta tekemään. Olin olevinani vitsikäs, kun vastasin, että rupean kirjoittamaan muistelmiani.
Kun sitten myöhäissyksyllä sairastuin ärhäkkään sepelvaltimotautiin ja nitrojen varassa eläen odotin ohitusleikkausta, alkoivat elämäntapahtumani kieppua usein mielessäni, mutta jotenkin järjestymättöminä. Huomasin, että olen alkanut unohtaa asioita. Se tuntui häiritsevältä. Silloin tuo ”huuleksi” tarkoittamani heitto muistelmistani palasi mieleeni, ja aloin pohtia asiaa aivan vakavasti, ja lopulta päätin, että jos selviän leikkauksesta, todella kirjoitan ne. Ajattelin, että kirjoitan ne vaikkapa vain itselleni; jos muistini vielä tästä kovin huononee, voin aina niistä katsoa, mitä elämässäni onkaan tapahtunut! Ehkäpä toivoin saavani joskus varsin sekaisena olleen yksityiselämäni tolkullisemmaksi edes jälkikäteen kirjoittamalla sen järjestykseen.
Muitakin, ehkä vakavammin otettavia motiiveja minulla oli. Halusin kertoa pojilleni ja heidän lapsilleen taustoistani ja muistoistani heille tuntemattomasta menneestä maailmasta ja eräistä elämänvaiheistani, joiden omahyväisesti arvelin heitä kiinnostavan. Halusin kai myös ”selitellä” tiettyjä tapahtumia, joista on ollut vaikea puhua. Minusta erillään kasvaneet sisarukseni ja muut läheiseni ovat joskus osoittaneet mielenkiintoa eräitä elämänvaiheitani kohtaan, joten halusin kertoa niistä heillekin näin.
Motiiveihini ei kuulunut englantilaisen kirjailijan Peter Ackroydin kehotus ”jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta; jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”.
Tosiasiallisin syy haluuni näiden kirjoittamiseen lienee sittenkin ollut se, että koin tulleeni jo melko vanhaksi ja halusin muistella elettyä elämääni ihan omaksi huvikseni. Tiedetäänhän, että vanhat ihmiset muistelevat mielellään menneitä. Ajattelin, että muistelmien kirjoittamiselle on korkea aika nyt, kun ”hissi vielä tuo tavaraa yläkertaan”; tulevaisuudesta ei tällä iällä tiedä; jos kuolla kupsahtaisi ja muistelmat jäisivät kirjoittamatta - se vasta harmittaisi!
- - -
Elämäni ei siis ole ollut kovin erikoinen, onpahan ollut vain yksi elämä muiden joukossa, ”tällainen elämä”. Kenellekään malliksi en yritä sitä tarjota; siihen se ei kelpaa. Monessa asiassa tunnen epäonnistuneeni. Epäonnistumisistani en syytä muita kuin itseäni. Tunsin aikoinaan erään turkulaissyntyisen miehen, joka oli enemmän innokas kuin taitava tekemään kaikkea kotona tarvittavaa, ja aina sen valmiiksi saatuaan ihmetteli ”kuis siit tommone tuli”, ja hetken päästä hän totesi ”no, itte mä sen simmotteks tein” (anteeksi turkulaiset, jos murre ei mene oikein). Minun elämäni on jo kyllin valmis nähdäkseni millainen siitä on tullut, ja minäkin voinen - eräin jäljempää ilmenevin varauksin - todeta, että itse minä sen sellaiseksi tein.