Kun luen näitä juttuja, huomaan että bulimikot ovat lähes kaikki teinejä.Itse olen 38 vuotias ja tajusin vasta vähän aikaa sitten ettei oksenteluni ole normaalia.Olen aina ollut ongelmasyöjä. Muistan jo lapsuudesta ahmineeni välillä itseni ähkyksi, tosin silloin en oksentanut.Vedin murrosiässä välillä kauheita paasto- ja urheilu jaksoja.Toisen lapseni (lapsia 5) syntymän jälkeen aloin inhoamaan omaa kehoani niin paljon että päätin etten enää koskaan ole lihava. Aloitin laihduttamisen ja jos repesin ja aloin ahmimaan, huomasin että oksentaminen on helppo tapa tyhjentää vatsa.
Oksentelua kesti n. vuoden ja sitten taas lihoin ja mässäilin.Vuosien varrella oksentelu ei ole jäänyt pois, mutta oksentelen vain kun laihdutan.
En ole löytänyt järkevää ja terveellistä tapaa syödä, vaan joko syön kuin sika tai laihdutan ja oksennan.Painoni on aikuisikäni aikana heitellyt useaan kertaan 35kg ylös ja alas.Nyt olen muiden mielestä normaalipainoinen, mutta omasta mielestäni läski.Hävettää ja nolottaa sanoa, mutta tää on eka kerta kun kerron tästä. En ole koskaan hakenut apua tai ajatellut olevani sairas.Voimia teille kaikille jotka tän asian kanssa kamppailette.
Oksentelua kesti n. vuoden ja sitten taas lihoin ja mässäilin.Vuosien varrella oksentelu ei ole jäänyt pois, mutta oksentelen vain kun laihdutan.
En ole löytänyt järkevää ja terveellistä tapaa syödä, vaan joko syön kuin sika tai laihdutan ja oksennan.Painoni on aikuisikäni aikana heitellyt useaan kertaan 35kg ylös ja alas.Nyt olen muiden mielestä normaalipainoinen, mutta omasta mielestäni läski.Hävettää ja nolottaa sanoa, mutta tää on eka kerta kun kerron tästä. En ole koskaan hakenut apua tai ajatellut olevani sairas.Voimia teille kaikille jotka tän asian kanssa kamppailette.
Vastaukset 8
Vanhimmat
varmaan myös täällä kirjoittelevat ovat suurimmalta osin "teinejä",koska helpoimmiten juuri nuoriso ehkä löytää näille keskustelu palstoille...
varmuudella voi sanoa ainakin tuntevani 28 vuotiaan anorektikon ja 39vuotiaan bulimiitikon...
mutta ei heillä kummallakaan ole mahdolisuutta täällä käydä.
ja isäni 51vuotta,ei ainakaan ollut koskaan kuullutkaan bulimiasta,ennen kuin siittä kerroin.joten moni saattaa olla ihan vaan sairas ja tietämätön diagnoosistaankin...
Olen jo 43 ja enpä tunnu pääsevän koskaan täysin eroon bulimiastani. Olen kantanut salaisuutta sairaudestani jo kaksikymmentä vuotta ja hävennyt heikkouttani aina vain enemmän. Kyllähän tässä iässä täytyisi jo olla sinut itsensä kanssa... ei tästä voi enää edes kenellekään kertoa. On mulla ollut jaksoja jolloin olen kyennyt olemaan ahmimatta ja oksentelematta, ehkä jopa vuodenkin kestäneitä tasapainoisia aikoja. Kun muutama vuosi sitten muutin uuteen asuntoon lupasin itselleni että tämän vessan pyttyä en koskaan kaulaile. Vaan ei sekään lupaus kestänyt varmaan vuotta kauempaa.Mä toivonkin että mä olisin aikanaan sairastunut anoreksiaan, koska silloin vois tuntea hallitsevansa edes jotain, omaa kehoansa. Ja ehkä sitä sairautta ois ymmärretty paremmin ja olisin saanut apua. Nyt tää vaan nakertaa mua ja vie itsetunnon ja varmaan terveyden. Tämä ahdistaa ja ketään ei edes kykene rakastamaan kun ei rakasta itseäänkään.
Sun lupaukses kuulosti just samalta kun mulla.Joka kerta kun ollaan muutettu, olen tehnyt päätöksen, että oksentelu jäi vanhaan asuntoon, mutta aina vaan.....
Kun nyt viime päivien aikana olen tätä omaa tilaani miettinyt, tuntuu etten todellakaan kehtaa mennä lääkärille kertomaan oksentelustani.
Varmaan tästä itseinhosta johtuu sekin, että ihmissuhteeni ovat todella vaikeita.En voi uskoa, että joku todella rakastaisi minua ja se onkin suurin syy riitoihin mieheni ja minun välillä.Vertaan itseäni aina muihin ja kaikki muut on hoikempia ja kauniimpia.
Olin todella järkyttynyt, kun luin näitä juttuja, koska en oikeasti ollut kuvitellut, että joku muukin miettii mikä on helpointa oksentaa ja hyppää vaakaan oksentamisen jälkeen.
Olen myös monien vuosien ajan käyttänyt laksatiivejä ja vaihdan ostopaikkaa, ettei tutussa apteekissa vaan epäiltäisi mitään.
Kun mietin kuinka suhtauduin vartalooni nuorempana, inhosin sitä jo silloin.En koskaan ole ollut rennosti rannalla, en laihana tai lihavana.Ajattelen itsestäni näin ja samalla puhun omille tytöilleni kuinka pitäisi hyväksyä oma kehonsa.
Itse en oksentele, ainoastaan ahmin ajoittain, mutta muuten pohdinnat esim. omasta minä-kuvasta tuntuvat täysin tutuilta. Lukion loppuun asti lihoin tasaisesti, ahminta oli siis jatkuvaa siihen asti, painoin silloin sata kiloa (pituus 168). Sen jälkeen aloin jotenkin tiedostaa ongelman ja laihduttaa, mutta eihän laihduttaminen ole varsinainen lääke syömishäiriöön, eikä ainakaan poista ongelmien syitä. Sen jälkeen, noin 12 vuotta, painoni on sahannut ylös alas 30kgn haarukalla. Olen siis joko laihduttanut tai ahminut, ns. tasapainovaiheet ovat kestäneet ehkä kuukauden pari. Luulin jo ettei tämä jojottelu ikinä lopu, mutta nyt viimeisen vuoden aikana on alkanut näyttää vähän valoisammalta. Aloitin vuosi sitten terapian, lähinnä masennuksen ja muiden ongelmien takia, mutta terapeutin kanssa on tullut paljon puhuttua myös syömisestä ja sen syistä. Puhumisesta on ollut todella apua, vaikka vaikea konkreettisesti tässä vaiheessa sanoa, miten se on auttanut. No, joka tapauksessa painoni on lähtenyt laskuun, ilman laihduttamista! Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen, että syömiseni on muuttumassa normaaliin suuntaan. Syön silloin kun on nälkä, voin pitää kotona herkkuja ilman että syön ne välittömästi, en enää palkitse itseäni ruualla, en ajattele ruokaa jatkuvasti. Nyt painan n.83kg, eli olen edelleen reilusti ylipainoinen, mutta toisinaan tunnen itseni jopa nätiksi... Enpä olisi vuosi sitten uskonut pystyväni siihen. Ja tosiaan, jos ei itse arvosta itseään, niin kuka muukaan arvostaisi, myös itselläni on takana lähes pelkästään jotenkin sairaita ihmissuhteita. Ehkä joskus pystyn johonkin tasa-arvoiseen ihmissuhteeseen jonkun terveen ihmisen kanssa, toivottavasti.
Moi! täytän ensivuonna 32v., olen sairastanut syömishäiriötä 14vuotiaasta.Minulla on lapsia nyt olen jäänyt yksinhuoltajaksi, ja pelko siitä että mulle voisi sattua jotain saa haluamaan parantumista.Bulimia on tosissaan heikentänyt elämänlaatuani, vaikkuttaen itsetuntoon, ihmissuhteisiin ja aiheuttaen pelkotiloja ja masennusta ym. Olisin kiinnostunut tietämään millaisia oireita on tullut niille jotka ovat oksennelleet kauan, esim. onko kurkkussa ja kaulassa kipuja tmv.? Mun kohdalla bulimia ei mielestäni liity niinkään ulkonäkövaatimuksiin, vaan koetan kai "parantaa" ahdistusta oksentelemalla, vaikka sairastapa kun se vain lisää sitä...Paino on vaihdellut 58kg.n ja 74 kg.n välillä, ja aina on tuntunut yhtä "läskiltä" olo, asia siis enemmän korvien välissä. Toivottavasti VIHDOIN parantuisin!
Kun on oikein kunnon oksentelukausi menossa, kurkku on kipeä ja kieli on välillä tosi arka.
Kieli on varmaan sen takia kipeä, kun joutuu harjaamaan koko ajan hampaitaan ja kieltä.
Mulla pahin "sivuvaikutus" on vatsakivut.
Kun ahmii ja oksentaa ja käyttää laksatiivejä vuodesta toiseen, on vatsa niin sekaisin koko ajan, etten edes muista miltä tuntui, kun ei ollut jatkuva ripuli.Lisäksi vatsaa sekoittaa sekin, että jauhan koko ajan ksylitolipurkkaa että hampaat pysyis edes jonkinlaisessa kunnossa, mut liiallisella käytöllähän on laksatiivisia vaikutuksia ja taas ripuloidaan.
Mua pelottaa myös se että jos kroppa ei enää kestäkään ja joku päivä kupsahdan.Oon jopa miettiny sitä että jos kuolinsyy on epäselvä ja joudun ruumiinavaukseen ja sitten lähipiirille paljastuu bulimia.Tyhmää ajatella tämmösiä, mut kyllähän tää koko juttu on niin typerää.
Raskausajat on ollu mulle tosi hyviä kausia, koska silloin en ole uskaltanut oksennella,vaan pelännyt että aiheutan vauvalle jonkun vaurion.
Muutenkin raskaana oon tuntenu olevani paremmin sinut kroppani kanssa.Onkohan se sit niin, että kun silloin mahan on luvallista pömpöttää ja muutamat lisäkilotkin on luonnollisia, ni oon antanu itselleni luvan olla semmonen kun oon.
Tosi hienoo, että haluat parantua ja toivottavasti haet apua.
Mä en siihen (siis avyn hakemiseen) ainakaan vielä pysty.Luulen aina, että voin lopettaa tän koska haluan, vaikka tiedän, ettei niin ole.
Mulla myös on vatsavaivoja, ollut jo kauan.On ikävä kun maha tuntuu aina olevan sekaisin, ja ripulia ym. Mulle kans raskaus ajat ovat olleet aika hyviä.Valitettavasti vaan silloin 90-luvulla ei ilm. olleet syömishäiriöt kovin terv.huollon ammattilaisilla tiedossa. Kerroin esikoista odottaessani sairastavani bulimiaa ja kun lihoin raskausaikana aika paljon neuvolantäti totesi mulle että jos tuo ahmiminen ei lopu mun pitää mennä keskustelemaan psykologille. Seuraavissa raskauksissa sitten punnitus olikin painajainen..Mulle tuli myös ero miehestäni, en tiiä mutta ehkä sit osasyynä oli tää mun syömishäiriökin.Olen tässä vuosien varrella syönyt mielialalääkkeitä ko. "sairauteen". Nyt en ole tarvinnut niitä, mutta musta tuntuu että jokin terapia/juttelu tekis hyvää. Ite uskon syömishäiriön olevan myös psyykkinen sairaus johon on varmaan monia syitä.En ole kyllä vielä saanut ittestäni aikaiseksi lähteä terapiaan tmv. Mulla ittelläni alkoi muuten tämä bulimia laihdutuksena, olin reilusti ylipainoinen nuorena, nykyään se on ollut kuitenkin kauan jo jotain tunne-elämän sairauttakin, koska oksentelen paljon silloin kun asiat muutoinkin tuntuvat "ahdistavan".Se pelottaa kuinka enää oppisi syömään normaalisti, miettimättä koko ajan kaloreita tai miten niistä pääsee eroon liikunta/oksentaminen. Ja kun toisaalta ei se elämän onni ja laatu ole todellakaan kiloista kiinni, tai ei saisi olla.Mutta... Tuntuu kyllä typerältä tää juttu, eikä sitä oikein "tässä iässä" tiedä kelle kehtaisi puhua. Meillä mies varmaankin tiesi mutta siitä ei puhuttu..Olisi kiva tietää kuika muilla on "lähipiiri" suhtautunut.
En ole koskaan kertonut ko. asiasta kenellekään. Tämä keskustelun avaus oli ensimmäinen kerta kun edes kirjoitan asiasta mihinkään.Häpeän bulimiaa niin paljon, etten halua koskaan kenenkään tietävän.Päässähän tää vika ihan selkeesti on, koska häpeän lähes kaikkea itsessäni: vartaloani, koulutustani ym. Koen jollain tavalla aina olevani huonompi kuin muut.Lähipiirini pitää minua sosiaalisena, empaattisena ja iloisena ihmisenä.Sellainen varmaan olisinkin, mikäli hoidattaisin itseni kuntoon.Miltä kuulostais? Olen 38 vuotias viiden lapsen äiti. työskentelen mielenterveys ongelmaisten parissa, teen vapaaehtoistyötä kaltoinkohdeltujen hyväksi.Olen sairastanut bulimiaa ainakin 16 vuotta,enkä ole hakenut siihen minkäänlaista apua.