Herään aamulla astioiden kolisteluun keittiössä. Kolmasluokkalainen on siellä keittelemässä kahvia vanhemmilleen - ah tätä sunnuntaita. Joskus edes saa nukkua pitkään ja kahvinkin valmiina. Nouseminen menee kuitenkin hieman yli yhdeksään. Taas tunnen pettymyksen ailahduksen, kun luistin periaatteesta, että sunnuntai-aamunakin noustaan ajoissa.
Kahvipöydässä ovat jo kaikki lapsemme, myös nuorin, kaksivuotias. Kynttilä palaa pöydän keskellä jouluajan kunniaksi. Keskustelu kääntyy nuorten eilis-illan viettoon. Tuttu kysymys on nuorille: ”Moneltako tulitte kotiin?”. Täytyy todeta, että takaraja (01.00) on aika hyvin pitänyt. Iltakylä oli ollut tässä lähellä ja ilta oli kulunut kuulemma laulellen ja tiestä ja matkasta keskustellen. Voiko vanhemmat enää enempää toivoa.
Tänään ovat seurat, joissa olen seuraisäntänä. Siksi ruoka täytyy tehdä ajoissa. Joka viikonloppu on perheessämme lapsilla vuorot, joiden mukaan ruoka laitetaan. Emäntänä on lapsipari, jossa on mukana yksi vanhempi lapsi ja hänen apunaan joku nuoremmista. Ihailtavan hyvin vuoroperiaate on toiminut. Ruokaa odotellessa on meidän, vanhempien, hyvä käydä reippaalla kävelylenkillä. Joskus olisi ihan kiva juostakin, mutta ei oikein viitsi sunnuntaiaamuna, jumalanpalveluksen aikaan. Kotiin palattuamme ovella tuoksuu kalaketto. Vaikkei se nyt mikään juhlaruoka olekaan, mutta se on ihan hyvä ateria 13 ja 5 – vuotiaiden valmistamaksi. Poissaollessamme lapsillemme oli tullut kiistaa siitä, voiko sunnuntaina pelata tietokoneella. Onneksi vanhemmat lapsemme olivat panneet nuoremme ojennukseen. Perheessämme sunnuntait on pyhitetty levolle ja virkistäytymiselle - ei maailman viihteelle.
Seuroihin saavuttuani huomaan, että puhujat ovat jo saapuneet. Harmi, sillä minunhan piti ehtiä ensin. No, onneksi ne ovat tuttuja miehiä naapurikaupungista. Virreksi ensimmäisen puheen pitäjä valitsee virren ”Sun armoalttarillasi…”. Istuessani etupenkissä kuulen, kuinka lapset laulavat sydämensä kyllyydestä. Mielen täyttää tyyni rauha. Puhuja on valinnut saarnatekstikseen kohdan Paavalin kirjeestä korinttilaisille. Siinä puhutaan siitä, miten lopun ajalla ovet suljetaan katua vastaan. Lapset vieressäni kuuntelevat suu auki vanhan puhujaveljen ilmoituksia. Seurasalissa on hiirenhiljaista. Tuntuu, että saarna menee kaikkien sydämiin.
Tauolla keskustelemme puhujien kanssa kahvipöydässä lopun ajasta. Toteamme, että parannuksen tekijöitä ei enää juurikaan ole. Samoin tunnemme maailma pahuuden ympärillämme. Yhteen ääneen toteamme, että tällaisen ajan keskellä on erittäin tärkeää pitää suojamuuri yhtenäisenä maailman hyökkäyksiä vastaan.
Toinen puhe menee hieman ohi korvien. Harmittaa. Sanan kuuloonhan tänne oli tultu. Kuitenkin lapset vieressä häiritsivät piirrellessään sen verran, että kuuntelusta ei tullut mitään. Jospa vaimo muistelisi kuitenkin kotona pääkohtia saarnasta.
Seuroista tulee vieraaksemme vanha pariskunta. Kahvipöydässä keskustelu kääntyy saarnoihin, kuten tapana on. Toteamme yhdessä, että kuinka näinä pahoina aikoina uskovaisten keskinäinen kanssakäyminen on tärkeää. Samoin keskusteleminen tärkeistä ajallisistakin asioista, jotta käytöksemme ja sananpartemme olisivat yhteneväiset. Lapset vieressä malttavat odottaa mehuvuoroaan ihmeteltävän kiltisti. Liekö aihe ollut niin kiinnostava?
Myöhään illalla kierrän vielä lastemme vuoteiden äärellä. Luemme iltarukouksen ja siunaamme toisiamme. On hyvä painautua yölevolle. Illalla vuoteella siunaamme myös aviopuolisoni kanssa toisiamme. Elämä on vastoinkäymisistä huolimatta ihanaa ja on mukava taas herätä huomenna uuteen armopäivään.
Kahvipöydässä ovat jo kaikki lapsemme, myös nuorin, kaksivuotias. Kynttilä palaa pöydän keskellä jouluajan kunniaksi. Keskustelu kääntyy nuorten eilis-illan viettoon. Tuttu kysymys on nuorille: ”Moneltako tulitte kotiin?”. Täytyy todeta, että takaraja (01.00) on aika hyvin pitänyt. Iltakylä oli ollut tässä lähellä ja ilta oli kulunut kuulemma laulellen ja tiestä ja matkasta keskustellen. Voiko vanhemmat enää enempää toivoa.
Tänään ovat seurat, joissa olen seuraisäntänä. Siksi ruoka täytyy tehdä ajoissa. Joka viikonloppu on perheessämme lapsilla vuorot, joiden mukaan ruoka laitetaan. Emäntänä on lapsipari, jossa on mukana yksi vanhempi lapsi ja hänen apunaan joku nuoremmista. Ihailtavan hyvin vuoroperiaate on toiminut. Ruokaa odotellessa on meidän, vanhempien, hyvä käydä reippaalla kävelylenkillä. Joskus olisi ihan kiva juostakin, mutta ei oikein viitsi sunnuntaiaamuna, jumalanpalveluksen aikaan. Kotiin palattuamme ovella tuoksuu kalaketto. Vaikkei se nyt mikään juhlaruoka olekaan, mutta se on ihan hyvä ateria 13 ja 5 – vuotiaiden valmistamaksi. Poissaollessamme lapsillemme oli tullut kiistaa siitä, voiko sunnuntaina pelata tietokoneella. Onneksi vanhemmat lapsemme olivat panneet nuoremme ojennukseen. Perheessämme sunnuntait on pyhitetty levolle ja virkistäytymiselle - ei maailman viihteelle.
Seuroihin saavuttuani huomaan, että puhujat ovat jo saapuneet. Harmi, sillä minunhan piti ehtiä ensin. No, onneksi ne ovat tuttuja miehiä naapurikaupungista. Virreksi ensimmäisen puheen pitäjä valitsee virren ”Sun armoalttarillasi…”. Istuessani etupenkissä kuulen, kuinka lapset laulavat sydämensä kyllyydestä. Mielen täyttää tyyni rauha. Puhuja on valinnut saarnatekstikseen kohdan Paavalin kirjeestä korinttilaisille. Siinä puhutaan siitä, miten lopun ajalla ovet suljetaan katua vastaan. Lapset vieressäni kuuntelevat suu auki vanhan puhujaveljen ilmoituksia. Seurasalissa on hiirenhiljaista. Tuntuu, että saarna menee kaikkien sydämiin.
Tauolla keskustelemme puhujien kanssa kahvipöydässä lopun ajasta. Toteamme, että parannuksen tekijöitä ei enää juurikaan ole. Samoin tunnemme maailma pahuuden ympärillämme. Yhteen ääneen toteamme, että tällaisen ajan keskellä on erittäin tärkeää pitää suojamuuri yhtenäisenä maailman hyökkäyksiä vastaan.
Toinen puhe menee hieman ohi korvien. Harmittaa. Sanan kuuloonhan tänne oli tultu. Kuitenkin lapset vieressä häiritsivät piirrellessään sen verran, että kuuntelusta ei tullut mitään. Jospa vaimo muistelisi kuitenkin kotona pääkohtia saarnasta.
Seuroista tulee vieraaksemme vanha pariskunta. Kahvipöydässä keskustelu kääntyy saarnoihin, kuten tapana on. Toteamme yhdessä, että kuinka näinä pahoina aikoina uskovaisten keskinäinen kanssakäyminen on tärkeää. Samoin keskusteleminen tärkeistä ajallisistakin asioista, jotta käytöksemme ja sananpartemme olisivat yhteneväiset. Lapset vieressä malttavat odottaa mehuvuoroaan ihmeteltävän kiltisti. Liekö aihe ollut niin kiinnostava?
Myöhään illalla kierrän vielä lastemme vuoteiden äärellä. Luemme iltarukouksen ja siunaamme toisiamme. On hyvä painautua yölevolle. Illalla vuoteella siunaamme myös aviopuolisoni kanssa toisiamme. Elämä on vastoinkäymisistä huolimatta ihanaa ja on mukava taas herätä huomenna uuteen armopäivään.
Vastaukset 23
Vanhimmat
On saarnamies tainut puhua höpöjä lopun ajan merkeistä. Nykyinen vl-kristillisyyden käsitys lopun ajoista on juuri päinvastainen. Koskaan ei ole ollut tällaista lestadiolaisexpansiota kuin tänä aikana. OVET ON AVATTU!!!!
Kristillisyys leviää pitkin maailmaa uskovaisten ihmisten välityksellä.
Käy lukemassa SRK:n sivuilta ne maailmankolkat joissa on uskovaisia ja lue avoimin silmin päivämiehen joulutervehdysosio niin näet kuinka ovet ovat avautuneet. Kerro terveisiä myös sille saarnamiehelle että pysyy asiassa. Paatoksella ei pitkälle pötkitä.
Onko tässä siistissä jutussa ollut jokin opillinen vika kun ei ole julkaistu Päivämiehessä?
ettei sitä ole edes tarjottu Päivämieheen. Vai onko? Minusta se oli mukavaa ja sujuvaa luettavaa ja jutun kirjoittaja (luulen tietäväni henkilön...) voisi miettiä vaikka novellikokoelman julkaisemista :)
Hyvää tekstiä, sellaista uskomme on parhaimmillaan.
Ensimmäiseen kommenttiin vastaan myös tässä. Luther aikanaan oli sanonut, että tänään istutaisin omenapuita, vaikka huomiseksi tietäisin maailman lopun tulevaksi. Elämme tätä päivää, vaikka katseemme tähyääkin tulevaan.
Avauksessa
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000012683000
oli yhdenlainen kuvaus rivivl:n päivästä. Tässä oli sitten toinen. Kumpi lie lähempänä totuutta?
Kummanko näistä mielestäsi voisin pyytää julkaistavaksi Päivämiehessä?
Varmaan tosia molemmat, eihän elämämme pelkkää auringon paistetta ole. On huonojakin päiviä, joskus vielä huonompia. Jos niitä liian paljon jatkuu, siinä väsyy, ehkä vallan menehtyy. Huonoinakin päivinä kuitenkin Jumalan armo on aivan sama, sen saa uskoa ja omistaa aivan omalla osoitteellaan, Niiden vaikeuksienkin keskelle. Olisi monta esimerkkiä kerrottavaksi, en vain netissä katso sopivaksi kertoa.
Mukavaa vaihteeksi lukea ihan tavallisia tarinoita meikäläisestä elämänmenosta kuin noista iänikuisista muista jankutuksista.
Realiteettinen kuvaus perhe-elämästä antaa parahaimmat käsitykset vl.elämästä.
vai korvaavatko seurat jumalanpalveluksen? Käyttekö ollenkaan ehtoollisella? Minusta tuossa jutussa oli arveluttavaa se, että vaikka on sunnuntaipäivä, niin juoksennellaan kirkkoaikana metsässä eikä mennä kirkkoon. Olen itse kasvanut körttikodissa. Meiltä mentiin joka pyhä kirkkoon ja sitten usein vielä illalla seuroihin.
Uskon että et vaadi samanlaisia tapoja kaikilta kristityiltä. Ei kaikkien tarvitse uskoa samalla tavoin eikä toteuttaa käytännössä uskoaan samoin. Eläköön monet tulkinnat ja niiden keskinäinen kunnioitus. Niin VL-liikkeen sisällä kuin kirkon sisällä!
Entä ehtoollisella? Tietääkseni lestadiolaiset kuuluvat evlut kirkkoon.
Tosin melko harvoin, minulla on pitkä matka normaaliin kirkkoaikaan, joskus on tuossa kyläkirkossa tilaisuus. Viimeksi siinä olin kauneimmat joululaulut kuuntelemassa.
Ehtoolisellakin käymme periaattessa niin usein, kuin siihen tilaisuus tulee. Etkö ole koskaan nähnyt suviseurojen toooosi piiiitkää ehtoollisjonoa? Muutenkin isojen seurojen yhteydessä on myös ehtoollistilaisuus.
Kun satun kirkkoon messun aikaan, osallistun myös ehtoolliseen. Viime keväänä olin tilaisuudessa, jossa naispapi toimitti ehtoollisen. Vaimoni kanssa kävimme silloinkin. Monet pitävät ristiriitaisena, mutta ehtoollisen siunaus ei riipu sen jakajasta, vaan sen asettajasta ja vastaanottajan omakohtaisesta uskosta.
enkä katso televisiota, niin että mistä minä voisin tietää millaista siellä on. En muutenkaan tiedä mitään lestadiolaisuudesta. Siksi kysynkin tyhmiä. Hyvää Uutta Vuotta itse kullekin säädylle!
Kysyithän tarpeeseen. Anteeksi että epäröin, täällä kovin moni kysyy sellaista, jonka kuitenkin tietää. Siksi hiin helposti epäröin vastata. On ilo vastata silloin, kun saa kertoa todellisia asioita asialliselle kysyjälle.
Sulkiko se Paavalikin niitä ovia katua vastaan? Muistaakseni se oli Saarnaaja. Paavali taisi vaiennella profeettoja. Ihan hyvä parodia kuitenkin vl-elämästä.
"...Yhteen ääneen toteamme, että tällaisen ajan keskellä on erittäin tärkeää pitää suojamuuri yhtenäisenä maailman hyökkäyksiä vastaan. "
Mitäkähän tarkoititte tällä ilmauksella?
Kuvaus perhe-elämästä oli kaunis, mukava ja ihailtava.
Kyseessä oli fiktiivinen kuvaus vl-perheen elämästä. Siis elämästä, jotta tavoitellaan ja jota ei kuitenkaan (koskaan?) saavuteta. Siinä oli täyttä puppua eli tilannekuvauksia, joita en tunnista perheessäni ja lähiympäristössäni. Toki tiedostan täysin sen, että kysesen kaltainen kirjoitus (poislukien pienet piikit) läpäisisi ns. vl-sensuurin. Miksi sitten kirjoitin siten kuin kirjoitin? Se jääköön itse kunkin mietittäväksi :)
Se, oliko kyseessä Paavalin kirje korinttilaisille tai mitkä tarkalleen ottaen olivat keskusteluaiheet, on toissijainen juttu.
Kuvaus siitä, mikä on lähempänä omaa arkeani, löytyy avauksestani sivu aiemmin ja johon viittasin edellisessä viestissäni tuossa ylempänä.
Fariseukset olivat Jeesuksen aikanen herätysliike, joka pyrki vilpittömästi lain kaikkien pykälien noudattamiseen. He kehittivät monimutkaisen perinnäissäännös -systeemin suojelemaan lakia. Tässä yksi heidän kiitosrukous:
"Viisaudessaan lainsäätäjä...ympäröi meidät särkymättömillä aidoilla ja rautaseinillä estääkseen meitä millään tavalla sekoittumasta muihin kansoihin. Hän ympäröi meidät joka puolelta tarkoin säädöksin, jotka koskevat lihaa, juomaa, koskettamista, kuulemista ja näkemistä, niin kuin laki säätää, jotta emme turmeltuisi, kun joudumme tekemisiin muiden kanssa ja jotta emme saisi huonoja vaikutteita muilta kansoilta (j. 139, 142, Aristeaan kirje)."
Tämä kirjeen pätkä tuli mieleeni kun luin tuota (fiktiiviseksi osoittautunutta) kertomustasi seurasaarnasta.
Meidänkin puheenparsi ja säännöstö muistuttaa silloin tällöin tuota fariselaista opetusta. Hyvä huomata ja hyvä varoa.
Kiitos, munkki! Esität täällä tuon tuostakin todella kiintoisia havaintoja ja rohkeita mutta hyvin argumentoituja näkemyksiä, joilla onnistut avaamaan tuoreita näkökulmia tuttuihin ilmiöihin. On aina kuin saisi lahjan kun saa lukea jotakin tällaista.
Siteeraamasi farisealaisten rukous soveltuu tarkasteltavaksi laajemminkin kuin vain vl-liikkeen näkökulmasta, elämmehän kansainvälisessä maailmassa jossa haasteena on vierauden, erilaisuuden kohtaaminen.
Unohtui tuossa edellisessä vastauksesani antaa sitä todellista vastausta sinulle :)
Se suojamuurikäsite on vilahdellut silloin tällöin saarnoissa. Samoin se, että käytöksemme ja puheenpartemme tulisivat olla yhteneväiset maailman edessä. Ne olivat niitä piikkejä siinä tekstissä. Yritin vain verhota sen tekstin sisään. Verhoilu taisi onnistua liiankin hyvin :). Olen siis samoilla linjoilla kanssasi ko asioista.
Oli mukavaa luettavaa vaikka eri uskontoon kuulunkin. Hyvä että lapset huomioidaan ja opetetaan oikeihin asioihin pienestä pitäen. Ei mene koskaan hukkaan sellainen opetus.
noin? Sehän on selvä että haluat keskustella siitä mikä on todellisuutta vl-arjessa, mutta mikä on tarkoituksesi, jää minulle epäselväksi.
Ensimmäinen avauksesi taannoin kosketti allekirjoittanutta sydämen pohjaan asti, mutta tämä saa minut mietteliääksi...
Enpä oikein tiedä. Kirjoitin molemmat tarinat samalla kertaa. Peilasin niitä toisiinsa ja alunperin niiden piti olla samassa viestissä. Jostain syystä laitoin ne erilleen.
Ehkä kyse oli faktan ja fiktion suloisesta sekamelskasta ja noiden tarinoiden perusteella pyrin miettimään sekä omaa suhtautumista arjen pyöritykseen ja samalla muiden reaktiota kirjoittamiini tarinoihin.
Olisinhan voinut jättää paljastamatta, että kyseessä on sama kirjoittaja. Paljastin sen siksi, että jokainen lukija voi lukemisen jälkeen kriittisesti arvoida tällaisia kirjoituksia. Kuten jo tuolla aiemmin sanoin, se ensimmäinen kirjoitus oli paljon lähempänä omaa arkeani. Jälkimmäinen oli tahallinen vedätys siihen maailmaan, jota joissakin vl-piireissä vaalitaan ja jota sieltä ei kuitenkaan löydy.
Pyydän anteeksi, jos pahoitin mielesi.Kirjalliset lahjani eivät ilmeisesti riitä siihen, mitä ajatuksia ja viestiä halusin tekstissäni tuoda julki.
Tarkoitatko, että tämä jälkimmäinen kirjoitus vl-perheen elämästä on ns. virallisen totuuden mukainen ja Päivämies-kelpoinen kirjoitus. Edellinen kirjoitus taas enemmänkin aito ja totta.
Itse ole entinen vl, minua häisitsi myös tämä sama asia, jonkinlainen falskius, asiat piti esittää jonkun kaavan mukaan ja sensuroida, Päivämies- tai seurakuntailtapuheenvuoro-kelpoisiksi.
Mutta eihän kenenkään elämä mahdu mihinkään ideaalin, ennaltaluotuun shabluunaan.
Minua häiritsi myös vl-piireissä joku sellainen sietämätön herttaisuus, kaikki vain ole niin herttaista, itse asiassa elämä on aika raadollista.
Kun lähdin pois ei enää tarvinnut teeskennellä ja esittää, olin vapaanpi.
Täällähän on jonkin verran kritisoitu Päivämiehen kirjoituksia. On mm. kritisoitu artikkeleiden kaavamaisuutta ja ennalta-arvattavuutta ja samoja fraaseja. Minuakin aikoinaan häiritsi tuo sama asia.