Karvoitus
Useimmilla nisäkkäillä on jonkinasteinen karvoitus.
Ihmisen karvoitus
Kädellisistä apinoista kehittynyt ihminen näyttäisi menettäneen aikojen saatossa suurimman osan karvoitustaan, mutta todellisuudessa ihmislajin karvakato ei ole läheskään niin merkittävä kuin ensisilmäyksellä näyttäisi. Useimmilla ihmisillä täysin karvattomia ovat limakalvojen lisäksi vain kämmenet ja jalkapohjat. Lisäksi alkuperäiset ihmisapinat olivat varsin pieniä otuksia, joten osa karvoituksen harvenemisestä selittyy sillä, että ihmislajin yksilökoon kasvaessa karvoituksen tuuheus ei ole pysynyt perässä. Kuitenkin esim. gorillat jotka ovat olleet pitemmän ajan isokokoisia yksilöriippumattomasti, ovat verkkaisen kasvun myötä kehittäneet suurikokoisellekin apinalajille vahvan karvapeitteen, joten nimenomaisesti ihmisen kehitys huomattavan pienestä apinasta erityisen nopeasti on ollut keskeistä ihmisen karvoituksen jälkijättöisyyteen suhteessa yksilökokoon.
Ihmisen karvattomuuteen on etsitty selitystä paremmasta lämmön haihtumisesta savanniolosuhteissa. Toisen teorian mukaan täiden, kirppujen ja muiden loisten levittämät taudit saivat aikaan valintapaineen, joka suosi vähemmän karvaisia yksilöitä. Ihmiset ovat ainutlaatuinen laji siinä mielessä, että sillä on pidemmät karvat kuin millään muulla lajilla. Nämä ihmisen pitkät karvat kasvavat päälaella ja niitä kutsutaan hiuksiksi. On arveltu, että pitkillä hiuksilla oli niiden kehittymisaikaan funktiona pariutumiskumppanin houkutteleminen. Näin ihmisen hiukset olisivat vähän samanlainen juttu kuin vaikka riikinkukon komea pyrstö.
Ihmisen karvat
Häpykarvoitus: Karvoituslaikku ihmisruumiin etupuolella, hieman sukupuolielinten yläpuolella. Häpykarvoitus kasvaa kummallekin sukupuolelle murrosiän myötä. Häpykarvoitus toimii sukuelinten pehmusteena yhdynnän aikana, ja virtsa ja muu lika valuu häpykarvoja pitkin pois iholta. Entisaikoina loisien häpykarvoitukseen pesiytymisen estämiseksi häpykarvoitus ajeltiin ja korvattiin keittämällä puhdistettavalla peruukilla.
Jalkakarvat: 1950-luvulla Suomessa ne olivat tavanomaisia kummallakin sukupuolella, mutta nykyään monet nuoret naiset ja enenevässä määrin nuoret miehet poistavat niitä eri tavoin, koska mieltävät ne rumiksi.
Kainalokarvat: Ilmaantuvat samoihin aikoihin kuin häpykarvat. Varsinkin monet naiset leikkaavat kainalokarvansa pois.
Korvakarvat: Saattavat alkaa ikääntymisen myötä kasvaa kiihtyvää tahtia ja ovatkin liki ainoita karvoja, joita vanhuksena on enemmän kuin nuorena.
Kulmakarvat: Voivat pidätellä ohimoilta valuvia hikikarpaloita hellepäivinä, mutta ovat myös merkittäviä elekielen välineitä.
Käsi- ja sormikarvat: Useimmilla ihmisillä, varsinkin miehillä, on karvoja käsivarressaan ja sormien päällyspuolella nivelten välissä. Nämä karvat kasvavat jo varhaisella iällä ja ovat ilmeisesti jäänne ajalta, jolloin laji oli kauttaaltaan karvainen
Nenäkarvat: Yleisen näkökannan mukaan eivät saisi huomattavasti pursuta sieraimista, vaikka ovatkin ihmisen karvoista hänelle käytännössä silmäripsien ohella ehkä kaikkein hyödyllisimpiä suojatessaan limakalvojen ohella keuhkoja turhalta roskalta.
Parta: Useimmiten miesten leuassa ja poskilla esiintyvä karvoitus, jonka kasvu alkaa yleensä murrosiässä. Myös monille naisille kasvaa vähän partaa, mutta he leikkaavat sen pois. 1800-luvulla parrakkaita naisia käytettiin sirkuksen kummajaisina.
Rintakarvoitus: Useimmiten miesten yläkehon etupuolella sijaitseva karvoitus. Kasvaa usein vasta noin 30-vuoden iässä. Itäaasialaisilla miehillä ei kasva rintakarvoja usein ollenkaan.
Silmäripset ovat silmäluomien päässä sijaitsevia erikoistuneita karvoja, jotka tehokkaasti estävät roskia joutumasta silmiin, ja jos roskat sinne kuitenkin päätyvät, voivat ne räpytellessä tarttua silmäripsiin. On yleinen taikauskoinen uskomus, että itsestään irronneen silmäripsen puhaltaminen sormenpäältä tuottaa onnea ja saattaa myös suoda toivomuksen samalla tavoin kuin tähdenlento.
Takamuskarvoitus: Useimmiten miehillä esiintyvä takamusvaossa kasvava karvoitus, joka saattaa vaikeuttaa hygieniaa huomattavasti ja olla otollinen loisille.
Tukka eli hiukset. Päälaella oleva karvoitus. Jotkut miespuoliset henkilöt saattavat menettää karvoituksensa päälaeltaan. Tätä kutsutaan kaljuuntumiseksi.
Viikset: Viikset mielletään usein osaksi partaa, mutta ne ovat sikäli erilliset, että kasvavat monille vuosia aiemmin kuin muu parta. Myös monille naisille kasvaa viikset, mutta he leikkaavat ne pois.
Posliini
on kaoliinista, maasälvästä ja kvartsista polttamalla valmistettu, murtopinnaltaan valkoinen, kova ja läpikuultava keraaminen tuote, joka syntyy siten, että maasälpä ja kvartsi sulavat ja näin syntyneet silikaatit muodostavat sulamattomien kaoliinihiukkasten kanssa tiiviin seoksen. Raaka-aineiden suhteita vaihtelemalla saadaan koostumukseltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisia posliinilaatuja. Jos edellä mainittuun seokseen sekoitetaan luutuhkaa, sulaa se helpommin.
Kiinalainen ja japanilainen posliini on poltettu luonnosta saaduista, helposti sulavista saviseoksista Posliini poltetaan jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisessä poltossa 950 °C:ssa esineestä tulee luja mutta huokoinen. Toisessa poltossa 1350–1450 °C:ssa käyttöesine pinnoitetaan samanlaisilla, mutta helpommin sulavilla aineilla toisessa poltossa esineestä tulee tiiviimpi.
Värit poltetaan kolmannessa poltossa 700–800 °C:ssa. Posliinia käytetään koriste-esineissä, sähköteollisuudessa sen hyvän sähkön eristyksen vuoksi sekä kemianteollisuudessa koska se kestää liuosten syövyttävää vaikutusta paremmin kuin lasi. Posliini on myös mekaanisesti lasia vahvempi ja sen lämpölaajenemiskerroin on alhainen.
Posliini keksittiin Kiinassa 600-luvulla. Euroopassa kiinalainen posliini tuli tunnetuksi 1600-luvulla. Saksan Meissenissa sijainneessa tehtaassa onnistuttiin 1710 valmistamaan ensimmäisen kerran eurooppalaista posliinia.
Herttoniemen kartanossa Helsingissä toimi Suomen ensimmäinen, vuonna 1762 perustettu posliinitehdas. Nykyisin Suomen tunnetuin posliinimerkki on Arabian tehtaan merkki.
Useimmilla nisäkkäillä on jonkinasteinen karvoitus.
Ihmisen karvoitus
Kädellisistä apinoista kehittynyt ihminen näyttäisi menettäneen aikojen saatossa suurimman osan karvoitustaan, mutta todellisuudessa ihmislajin karvakato ei ole läheskään niin merkittävä kuin ensisilmäyksellä näyttäisi. Useimmilla ihmisillä täysin karvattomia ovat limakalvojen lisäksi vain kämmenet ja jalkapohjat. Lisäksi alkuperäiset ihmisapinat olivat varsin pieniä otuksia, joten osa karvoituksen harvenemisestä selittyy sillä, että ihmislajin yksilökoon kasvaessa karvoituksen tuuheus ei ole pysynyt perässä. Kuitenkin esim. gorillat jotka ovat olleet pitemmän ajan isokokoisia yksilöriippumattomasti, ovat verkkaisen kasvun myötä kehittäneet suurikokoisellekin apinalajille vahvan karvapeitteen, joten nimenomaisesti ihmisen kehitys huomattavan pienestä apinasta erityisen nopeasti on ollut keskeistä ihmisen karvoituksen jälkijättöisyyteen suhteessa yksilökokoon.
Ihmisen karvattomuuteen on etsitty selitystä paremmasta lämmön haihtumisesta savanniolosuhteissa. Toisen teorian mukaan täiden, kirppujen ja muiden loisten levittämät taudit saivat aikaan valintapaineen, joka suosi vähemmän karvaisia yksilöitä. Ihmiset ovat ainutlaatuinen laji siinä mielessä, että sillä on pidemmät karvat kuin millään muulla lajilla. Nämä ihmisen pitkät karvat kasvavat päälaella ja niitä kutsutaan hiuksiksi. On arveltu, että pitkillä hiuksilla oli niiden kehittymisaikaan funktiona pariutumiskumppanin houkutteleminen. Näin ihmisen hiukset olisivat vähän samanlainen juttu kuin vaikka riikinkukon komea pyrstö.
Ihmisen karvat
Häpykarvoitus: Karvoituslaikku ihmisruumiin etupuolella, hieman sukupuolielinten yläpuolella. Häpykarvoitus kasvaa kummallekin sukupuolelle murrosiän myötä. Häpykarvoitus toimii sukuelinten pehmusteena yhdynnän aikana, ja virtsa ja muu lika valuu häpykarvoja pitkin pois iholta. Entisaikoina loisien häpykarvoitukseen pesiytymisen estämiseksi häpykarvoitus ajeltiin ja korvattiin keittämällä puhdistettavalla peruukilla.
Jalkakarvat: 1950-luvulla Suomessa ne olivat tavanomaisia kummallakin sukupuolella, mutta nykyään monet nuoret naiset ja enenevässä määrin nuoret miehet poistavat niitä eri tavoin, koska mieltävät ne rumiksi.
Kainalokarvat: Ilmaantuvat samoihin aikoihin kuin häpykarvat. Varsinkin monet naiset leikkaavat kainalokarvansa pois.
Korvakarvat: Saattavat alkaa ikääntymisen myötä kasvaa kiihtyvää tahtia ja ovatkin liki ainoita karvoja, joita vanhuksena on enemmän kuin nuorena.
Kulmakarvat: Voivat pidätellä ohimoilta valuvia hikikarpaloita hellepäivinä, mutta ovat myös merkittäviä elekielen välineitä.
Käsi- ja sormikarvat: Useimmilla ihmisillä, varsinkin miehillä, on karvoja käsivarressaan ja sormien päällyspuolella nivelten välissä. Nämä karvat kasvavat jo varhaisella iällä ja ovat ilmeisesti jäänne ajalta, jolloin laji oli kauttaaltaan karvainen
Nenäkarvat: Yleisen näkökannan mukaan eivät saisi huomattavasti pursuta sieraimista, vaikka ovatkin ihmisen karvoista hänelle käytännössä silmäripsien ohella ehkä kaikkein hyödyllisimpiä suojatessaan limakalvojen ohella keuhkoja turhalta roskalta.
Parta: Useimmiten miesten leuassa ja poskilla esiintyvä karvoitus, jonka kasvu alkaa yleensä murrosiässä. Myös monille naisille kasvaa vähän partaa, mutta he leikkaavat sen pois. 1800-luvulla parrakkaita naisia käytettiin sirkuksen kummajaisina.
Rintakarvoitus: Useimmiten miesten yläkehon etupuolella sijaitseva karvoitus. Kasvaa usein vasta noin 30-vuoden iässä. Itäaasialaisilla miehillä ei kasva rintakarvoja usein ollenkaan.
Silmäripset ovat silmäluomien päässä sijaitsevia erikoistuneita karvoja, jotka tehokkaasti estävät roskia joutumasta silmiin, ja jos roskat sinne kuitenkin päätyvät, voivat ne räpytellessä tarttua silmäripsiin. On yleinen taikauskoinen uskomus, että itsestään irronneen silmäripsen puhaltaminen sormenpäältä tuottaa onnea ja saattaa myös suoda toivomuksen samalla tavoin kuin tähdenlento.
Takamuskarvoitus: Useimmiten miehillä esiintyvä takamusvaossa kasvava karvoitus, joka saattaa vaikeuttaa hygieniaa huomattavasti ja olla otollinen loisille.
Tukka eli hiukset. Päälaella oleva karvoitus. Jotkut miespuoliset henkilöt saattavat menettää karvoituksensa päälaeltaan. Tätä kutsutaan kaljuuntumiseksi.
Viikset: Viikset mielletään usein osaksi partaa, mutta ne ovat sikäli erilliset, että kasvavat monille vuosia aiemmin kuin muu parta. Myös monille naisille kasvaa viikset, mutta he leikkaavat ne pois.
Posliini
on kaoliinista, maasälvästä ja kvartsista polttamalla valmistettu, murtopinnaltaan valkoinen, kova ja läpikuultava keraaminen tuote, joka syntyy siten, että maasälpä ja kvartsi sulavat ja näin syntyneet silikaatit muodostavat sulamattomien kaoliinihiukkasten kanssa tiiviin seoksen. Raaka-aineiden suhteita vaihtelemalla saadaan koostumukseltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisia posliinilaatuja. Jos edellä mainittuun seokseen sekoitetaan luutuhkaa, sulaa se helpommin.
Kiinalainen ja japanilainen posliini on poltettu luonnosta saaduista, helposti sulavista saviseoksista Posliini poltetaan jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisessä poltossa 950 °C:ssa esineestä tulee luja mutta huokoinen. Toisessa poltossa 1350–1450 °C:ssa käyttöesine pinnoitetaan samanlaisilla, mutta helpommin sulavilla aineilla toisessa poltossa esineestä tulee tiiviimpi.
Värit poltetaan kolmannessa poltossa 700–800 °C:ssa. Posliinia käytetään koriste-esineissä, sähköteollisuudessa sen hyvän sähkön eristyksen vuoksi sekä kemianteollisuudessa koska se kestää liuosten syövyttävää vaikutusta paremmin kuin lasi. Posliini on myös mekaanisesti lasia vahvempi ja sen lämpölaajenemiskerroin on alhainen.
Posliini keksittiin Kiinassa 600-luvulla. Euroopassa kiinalainen posliini tuli tunnetuksi 1600-luvulla. Saksan Meissenissa sijainneessa tehtaassa onnistuttiin 1710 valmistamaan ensimmäisen kerran eurooppalaista posliinia.
Herttoniemen kartanossa Helsingissä toimi Suomen ensimmäinen, vuonna 1762 perustettu posliinitehdas. Nykyisin Suomen tunnetuin posliinimerkki on Arabian tehtaan merkki.
Vastaukset 1
Vanhimmat
”Kädellisistä apinoista kehittynyt ihminen näyttäisi menettäneen aikojen saatossa suurimman osan karvoitustaan, mutta todellisuudessa ihmislajin karvakato ei ole läheskään niin merkittävä kuin ensisilmäyksellä näyttäisi.”
Kun lähdetään oletuksesta ihminen on kehityksen tulos, ei siis luotu. Tässä on yksi pohja ajatukselle. Karvojen olemassaolo ihmisellä on lähinnä luonnossa selviäminen ilman vaatteita. Vasta kun ihminen levittäytyi alueille missä tarvitaan vaatteet luotiin myös pohja nykyajattelulle, ihmiselle kuuluu vaatteet ja alastomuuskin on syntiä.
”Ihmisen karvat: häpykarvoitus, jalkakarvat, kainalokarvat, korvakarvat, kulmakarvat, käsi- ja sormikarvat, nenäkarvat, parta, rintakarvoitus, silmäripset, takamuskarvoitus, tukka eli hiukset ja viikset. ”
Ihminen tulee toimeen nykyaikana ilman karvojaan, ainoastaan jatkuvasti alastomana olevat kehonosat tarvitsee karvoja, toiset kun käyttää jatkuvasti lakkia, ovat tulleet tulokseen hiukset voi ajaa pois turhina.
Selvitystä lisää: ”Miehillä on parta, naisilla ja lapsilla ei. Myös naiset on omaksunut ainakin osakarvattomuuden ja lapset on karvattomia. Vanha sanonta: Ei parta pahoille kasva, turpa jouhet joutaville.”
http://pksn.naturisti.org/sivu02.html
Tämä on lähinnä kulttuuriperimää, kulttuuri muokkaa ihmisen karvat, vaatteet ja alastomuustavatkin, oikeastaan kaiken.
Lisää aloituksessa ihokarvoista ”Karvaton vai luomu”
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000012&conference=4500000000000286&posting=22000000007295375#22000000007295375
Loppukevennys ”Posliini” on kiva kevennys, siihen en puutu.