Aikansa se ottaa, mutta vähitellen sitä alkaa tottua yksinäisyyteen. Juttelen joskus itseni kanssa ja olen huomannut käyväni erittäin syvällisiä ja hedelmällisiä keskusteluja kanssani. Luulenpa suorastaan olevani syvällisempi kuin monet muut ihmiset, joilla on paljon ystäviä, sillä heillä ei välttämättä ole aina aikaa pohdiskella viikko toisensa perään maailman menoa. Samalla kun ihmiset taistelevat ihmissuhteittensa kanssa, minä käyn lenkillä ostamassa hyvää ruokaa ja juomaa ja vuokraan läjän leffoja. Sitten palailen kotoisaan yksiööni, käyn saunassa ja vietän rauhallista koti-iltaa. Syön, juon ja katselen leffoja kaikessa rauhassa, eikä kukaan häslää siinä vieressä. Kommentoin leffojen tapahtumia itseni kanssa ja pohdiskelen syvällisiä.
Ei tämä loppujenlopuksi niin ikävää ole. Olisin suorastaan ahdistunut, jos ympärilläni pyörisi jatkuvasti lauma puhuvia ihmisiä, jotka olisivat erimieltä kanssani asioista.
Ei tämä loppujenlopuksi niin ikävää ole. Olisin suorastaan ahdistunut, jos ympärilläni pyörisi jatkuvasti lauma puhuvia ihmisiä, jotka olisivat erimieltä kanssani asioista.
Vastaukset 10
Vanhimmat
riittäisi, niin olisit onnellisempi. Tottakai voit olla onnellinen nytkin, mutta se yksi ihminen silti vaikuttaisi huomattavasti tilanteeseen.
En halua aiheuttaa sinulle kolkkoa oloa. Sanon vain niinkuin asia on. Itsekin olen vielä vailla sitä ihmistä..
Näin yömyöhään kun mietin asiaa ja tunnen outoa masennusta ja ahdistusta, olisin luultavasti onnellinen jos en olisikaan yksin vaan kaksin...
Ohhoijaa... olinko sittenkin väärässä sanoessani, että yksinäisyyteen tottuu?
Kyllä yksinäisyyteen tottuu, minulle se on jo itsestäänselvyys, mutta ei se silti aina mukavaa ole vaikka se ihan arkipäivää onkin.
Riittäs yks poikaystävä, jonka kanssa viihtys, mutta ei saa ettiä ja että vuosi tolkulla ja aina vaan pettymyksiä tulee, kun odotukset ei kohtaa
kyllä siihen tottuu, mutta ei sitä koskaan hyväksy. on jopa niin tottunut, että silloin kun jotain menoa ilmeentyisikin ei edes haluakaan/jaksa mennä. vaikka tietää, että pitäisi... eihän sitä koskaan tiedä kehen sitä tutustuu. useimmin saa kuitenkin pettyä.
Juuri noin. Minäkin aina vikisen että kun elämässäni ei tapahdu mitään jne... mutta kun sitten jonnekin voisi lähteä, niin mua ei vois vähempää kiinnostaa. Käyn töissä ja ulkoilutan koirani ja lähinnä kommunkoin puhelimitse muutamien tuttujen kanssa silloin ja tällöin, kapakat ym riennot ei kiinnosta, mutta missä sitä muutoin ketään (varsinkaan miehiä) "siinä milessä" tapaa.
Kuulin jossain ohjelmassa milenkiintoisen sanonnan:
KOHTALO ON LAISKOJA VARTEN - ELÄMÄ PITÄÄ OTTAA OMIIN KÄSIINSÄ JA TEHDÄ SILLE JOTAIN !
En vain tiedä mistä aloittaisin...
kohtaloni itselleni. vielä ~60v yksinäistä elämää jäljellä. päätin etten aio ottaa kumppania enää. mut hei! eihän se tarkoita selibaattia! tämä on mun valinta, joka pystyy valikoot samoin. tarpeeksi kun uskottelee niin se oikeasti tuntuu ihan hyvältä valinnalta.
Oon monesti kieltäytynyt/torjunut/ollut menemättä ja jälkeenpäin harmitellut. Suren usein poikaystävän puuttumista, mutta jostain kumman syystä kun mies, josta voisin ehkä jopa olla kiinnostunut lähestyy, nii alkaa ahdistamaan ja luikin pakoon.. oon kai nii tottunut yksin olemiseen et en osaa kuvitella itseäni jonkun kanssa. tai sit pelkään et juttu loppuu kesken ku en keksi enää sanottavaa..
Juu. Kannattaa vain varoa ettei totu liikaa yksinäisyyteen tai omiin ajatuksiinsa. Pitemmän päälle ei ole hyvää puhua koko ajan itsekseen edes ajatusten tasolla. Eipä sinänsä että tarvitsisi milläkään puoskarilla käydä kuuntelemassa kuinka vaiva x saadaan paranemaan kun puhutaan tarpeeksi kauan, mutta pyrkii jostakin löytämään kanavia joihin purkaa ajatuksia. Yksin ajatteleminen saattaa luoda omia kuvitelmia jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen ja saattavat pitemmän päälle luoda ahdistusta/tyhmyyttä.
Aina voi muuttaa myös omia rytmejään ja varsinkin jos on terve ja ei omaa suurempia ongelmia niin voi tehdä jotakin mitä ei ole koskaan tehnyt tai mitä haluaisi tehdä. Tuossa asiassa tarvitaan vain rohkeutta (jos siis muut asiat ovat jo entuudestaan itsellä).
Itse voi tehdä mitä haluaa mutta ei voi käskeä ketään toista tekemään jotakin asiaa. Tuo on ihan hyvä ajattelutapa oamsta mielestäni elämässä, että vain itseään voi ohjailla tässä maailmassa ja itseensä voi vaikuttaa. Viime kädessä se on kuitenkin vain se oman itsensä seura jos kukaan muu ei halua olla kanssasi.
"Viime kädessä se on kuitenkin vain se oman itsensä seura jos kukaan muu ei halua olla kanssasi"
Mutta juurihan kerroit, kuinka siinä käy, jos on yksikseen.... Suosittelet siis ihmisten seuraa yksinäisille, mutta toisaalta sanot että jokaisen kuuluu varautua mahdolliseen yksinäisyyteen?
Ei muuten pidä varautua! Koko ikänsä muiden hylkimänä ollut ihminen ei pääse omin avuin eteenpäin vaan tarvitsee jonkun, joka häntä tukee ja tuo samanlaisen tasapainoin ja luottamuksen kuin muilla ihmisillä jo on. Ei se ole hylätyn "oma vika", että ei tee asialleen mitään... Kuten sanoit, se vaatii rohkeutta, mutta tässä tapauksessa rohkeus on mahdotonta (pakko saada alku muiden ihmisten läheisyyteen)
En todellakaan tunne ketään tuollaista lapsesta asti syrjäytynyttä, mutta ka niitä on... Toivon todella, että ei olisi, mutta jos ajattelee mitä kaikkea muuta maailmassa on, niin ehkäpä saattaakin olla (?)