Palstahan tietenkin on tarkoitettu ilmeisesti vain "aidosti" yksinäisille, mutta ihan yleisesti pohtien, niin olenko harvoja poikkeuksia vai onko muilla samantyylisiä tuntemuksia...
Eli ikää vajaat 30, kaikki sinällään ok. Suhde jatkunut liki 7 vuotta, ei koskaan mitään varsinaista ensirakkaushuumaa vaan aika tasaista alusta asti. Asiat vain menneet omalla rutiinillaan, eikä mitään varsinaisia nousuja eikä laskujakaan.
Yks kaks vain havahtunut, että omia tuttuja ja kavereita ei juuri ole, muutamia silloin tällöin nähtäviä ns. neutraaleja vanhoja tuttuja tai työkavereita. (Tyyliin näitä joille ostetaan jouluna persoonallinen lahja: viinapullo tai pyyhe, eli niin persoonallista kaveruutta...). Ei mitenkään suhteesta johtuvaa vieroittautumista, vaan pikku hiljaa vain tapahtunut iän myötä irtaantumista, muualle muuttamista tai muuten vain ihan eri piirit nykyään.
Sitten taas muut tutut ovat pitkälti ns. yhteisiä ja toisen puoliskon tuomia omia kavereitaan joiden kanssa ei koskaan oikein ollut samalla aaltopituudella...Käytännössä voi sanoa, ettei omia hyviä tuttuja ja kavereita ole ollut ikuisuuksiin kun asiaa on alkanut miettiä. Jotenkin sitten elämä ratautunut molemmilla töiden (aikalailla eri aikoinakin) tekemiseen ja muuten kuin samanlaiseen tilanteeseen, kuin yleensä näkee vanhoilla keski-ikäisillä ja vanhemmilla aviopareilla.
Ei tässä nyt ole mitään kriisiä suhteessa olemassa, eikä mitään vastaavaa, mutta huomannut vain pitkälti kaiken elämisen jääneen taka-alalle ja tuntuu kuin yksinäiseltä eläkeukolta jo tässä iässä. Huolestuttavaa...Täsmennettäköön, ettei nyt kyse ole mistään itsesäälistä tai tietynlaisten vastausten toivomisesta tässä, vaan ihan käytännössä itsepohdinnasta.
Muilla samankaltaisia tuntemuksia vai onko täällä edes muita, kuin mainitun "aidosti" yksinäisiä, eli olen väärällä palstallakin:)
Eli ikää vajaat 30, kaikki sinällään ok. Suhde jatkunut liki 7 vuotta, ei koskaan mitään varsinaista ensirakkaushuumaa vaan aika tasaista alusta asti. Asiat vain menneet omalla rutiinillaan, eikä mitään varsinaisia nousuja eikä laskujakaan.
Yks kaks vain havahtunut, että omia tuttuja ja kavereita ei juuri ole, muutamia silloin tällöin nähtäviä ns. neutraaleja vanhoja tuttuja tai työkavereita. (Tyyliin näitä joille ostetaan jouluna persoonallinen lahja: viinapullo tai pyyhe, eli niin persoonallista kaveruutta...). Ei mitenkään suhteesta johtuvaa vieroittautumista, vaan pikku hiljaa vain tapahtunut iän myötä irtaantumista, muualle muuttamista tai muuten vain ihan eri piirit nykyään.
Sitten taas muut tutut ovat pitkälti ns. yhteisiä ja toisen puoliskon tuomia omia kavereitaan joiden kanssa ei koskaan oikein ollut samalla aaltopituudella...Käytännössä voi sanoa, ettei omia hyviä tuttuja ja kavereita ole ollut ikuisuuksiin kun asiaa on alkanut miettiä. Jotenkin sitten elämä ratautunut molemmilla töiden (aikalailla eri aikoinakin) tekemiseen ja muuten kuin samanlaiseen tilanteeseen, kuin yleensä näkee vanhoilla keski-ikäisillä ja vanhemmilla aviopareilla.
Ei tässä nyt ole mitään kriisiä suhteessa olemassa, eikä mitään vastaavaa, mutta huomannut vain pitkälti kaiken elämisen jääneen taka-alalle ja tuntuu kuin yksinäiseltä eläkeukolta jo tässä iässä. Huolestuttavaa...Täsmennettäköön, ettei nyt kyse ole mistään itsesäälistä tai tietynlaisten vastausten toivomisesta tässä, vaan ihan käytännössä itsepohdinnasta.
Muilla samankaltaisia tuntemuksia vai onko täällä edes muita, kuin mainitun "aidosti" yksinäisiä, eli olen väärällä palstallakin:)
Vastaukset 7
Vanhimmat
tunteen kokeminen ole jo itsessään riittävä syy tulla tälle palstalle? ;)
kyllä suhteessa voi olla yksinäinen. Itselläni avioliittoa 22 vuotta takana ja saman kaverin kanssa yhdessäoloa 25 vuotta. Tunnen oloni yksinäiseksi, lapset ovat jo isoja ja pois muuttaaneet. Siippa on lähes mykkä siis ei juuri puhua pukahtele. Lueskentelee vain uskonnollisia kirjoja ja hakee itselleen pyhän hengen näkyjä.
Siis meillä ei ole enää mitään yhteistä, ei edes puhumista. Asiat ei vain kiinnosta toisiamme. Olen tehnyt itselleni lupauksen, että aloitan tekemään itseäni kiinnostavia asioita kuten säännöllisesti käymään kuntoklubissa, opiskelemalla englantia. Toivon ja uskonkin saavani tätä kautta itselleni ystäviä, jotka ovat vuosien mittaan kadonneet. Olimmehan me siipan kanssa aina yhdessä, jos puhui toisesta tarkoitti molempia. Se on hulluutta sekin, että kaikki yhdessä pitäisi osata pitää omakin elämä.
Todellakin, siinä vaiheessa kun ketään muita kuin omaa miestä ei kiinnosta mitä sulle kuuluu, onko synttärit tai juhlapyhät tai ootko ehkä kuollut. Kyllähän se yksinäiseksi käy.
On noita kavereita ollut, mutta seurustelun aikana niistä viimeisetkin ovat karisseet pikkuhiljaa pois, suurin osa jo sitä ennen. Vanhemmatkin viihtyvät meillä ehkä korkeintaan 5min kerrallaan, mieluiten heittävät vaan tuomisensa ovesta. Harvoin niitäkään saa edes kahviseuraksi.
Alan olla sitä mieltä että koska mulla ei muutenkaan enää paljoa ole taakse jätettävänä, voisi ne loputkin hyvin jättää ja lähteä vaikka matkustelemaan. Eipähän olisi niitä viimeisiäkään riippakiviä nilkassa ja voisi olla oma itsensä. Oispa tarpeeksi rahaa.
Hei!
Olen ihan samassa jamassa, yksinäinen vaikka elänkin parisuhteessa.
Jotain pitäisi tehdä mutta en tiedä mitä.
Voitaisiinko me suhteessa olevat yksinäiset olla ystäviä keskenämme?
Väsy pukkaa päälle, niin en kaikkea lukenut. Itse ainakin olen suhteessa yksinäinen, sekä mieheni kanssa että oikeasti yksinäinen. Siis ystäviä tai kavereita ei ole. Ja puolisko on yhtä läheinen kuin vaikka jokin kotiin kuuluva kaluste.
Ei alkuperäinen varmasti ainoa ole.
No hyvä ettei vallan tyrmätty lyttyyn täällä, kun vähän arastelin kirjoitella kun kuitenkin on olemassa paljon ihan "oikeasti" yksinäisiä. Moni kuitenkaan ei ehkä niin hyvällä katso jos marisee suhteessa yksinäisyyttä, kun suurelle osalle yksinäisistä se varmaankin olisi jo koko seurustelu unelmien täyttymys...
Joskus itsekin ajatellut, että voisi kirjoitella jonkun/joidenkin kanssa, mutta eipä ole sitten viitsinyt alkaa vastailemaan kenellekään joka on sanonut ettei ole elämässä edes yhtäainutta kaveria. Tuntuisi vähän typerältä, aloittaa keskustelu "hei, seurustelen vakituisesti mutta ei ole oikein kavereita...".
...näköjään :)
Itselläni ois todella tarve tehdä jotain repäisevää että voisin taas olla oma itseni. Elämä menee ohi ja ahdistaa.
Oonkohan ainoa josta tuntuu että on jumissa omassa suhteessaan? Ei sillä etteikö tää periaatteessa olisi ihan toimiva suhde, muutamia asioita lukuunottamatta, mutta itsellehän sitä eletään, kai.