Kertokaas kokemuksianne sosiaalisten tilanteiden pelosta? Ja millaiset tilanteet on just sulle pahimpia? Itse kärsinyt siitä jo todella monta vuotta..huoh..joskus on parempia päiviä ja kausia, mutta joskus tunnen itseni täysin surkeaksi. Opiskeluni on aina kärsinyt tästä..En pysty olemaan jännittämättä koulussa. oikeasti pidän ihmisistä ja rakastan olla ihmisten seurasta. Monet sanovatkin minua sosiaaliseksi ja iloiseksi..Mutta he eivät tiedä, että en ole oma itseni. Alan usein heittämään jotain typerää läppää jotta oloni helpottuisi. Tiedän että ei näissä tilanteissa ole oikeasti mitään uhkaa..silti pelkään! Suurin unelmani onkin, että joskus voisin olla vapautuneesti ihmisten seurassa ja nauttia elämästä! olen joskus niin ahdistunut että pelkään etten selviä elämästä..Ja huom. kävin pari vuotta sitten terapiassa ja olen käyttänyt lääkkeitä tähän..ei ne auttaneet. terapiakerrat olivat hirveitä kun piti puhua sen terapeutin kanssa! Lääkkeistäkään en saanut apua..miten tästä pääsee eroon? Olen pohtinut tähän johtaneita syitäkin...tiedän melko varmasti mistä ongelmani sai alkunsa. Mutta en saa tätä millään itsestäni pois. :( Lisäksi on hirveää kun haluaisin niin harrastaa näyttelemistä (harrastin pienenä)mutta en enää kykene sillä pelkään esiintymistä niin käsittämättömän paljon..Onko selviytymistarinoita?
sosiaalisten tilanteiden pelko
mosu
6929
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Moih! Tuttua on. Terapia tuskin auttaa. Itse käynyt puoli vuotta ja kaikkea muuta on käsitelty kuin sosiaalista pelkoani. Vaikea fobia on niin kietoutunut osaksi ihmisen kokonaispersoonallisuutta, että milläs sitä häätää. Itsekin kärsin tästä helvetillisestä invalidisoivasta sairaudesta, joka myös katkaisi opiskeluni. Kannattaa jättää eläkehakemus, on se edes pieni vapautus tästä tuskasta. Harmi, että ihmiset ei keskimääräisesti ottaen ymmärrä sairauden vaikeutta. Kyllä on syyt tähän sairauteen minunkin kohdallani tiedossa. Isäni oli alkoholisti koko lapsuuteni ajan (tappeli äitini kanssa) ja lisäksi äitini harrasti tunteideni vähättelyä. "Suurkiitos" siis heille. Maailma ei todellakaan ole oikeudenmukainen paikka. Sosiaalinen ihminen olen minäkin ja siksi tämä sairaus on erityisen kova rangaistus. Nimimerkistäsi ei selvinnyt oletko nainen vai mies ja minkä ikäinen olet. Itse olen jo 30v vanhus, elämän "parhaat" vuodet kai jo takana. Olisi kiva löytää elämänkumppani joka ymmärtää (eli kärsii samanlaisesta problematiikasta) ja jota voisi ymmärtää:). Jätä yhteystietosi, jos kiinnostaa. Yst. terv. -J-
Toiveesi nyt riippuu täysin sukupuolestasi,
ja olen kuin olenki samassa veneessä kanssasi, pelkoni painottuu lähinnä kaikkeen asiointiin julkisissa paikoissa esimerkiksi kioskille tai kauppaan en mene saati pankkeihin.
ja olen 34, vanha kärsiny oireista 15 vuotiaasta lähtien.
Se mikä ongelmaan johtaa on Täydellisyyttä tavoitteleva persoonallisuus elikkä koskaan ei olla tyytyväisiä tilanteeseen ja oteta sitä rennosti.
Hei vain ja mies olen. Jten jos olet nainen, niin minä voin sitten hoitaa pankkiasiat ja kaupassakäynnit:)Ja tunnustan että minullakin esiintyy tuota täydellisyyden tavoittelua:(. Siitä on etunsa, mutta myös haittansa. Juu, eli mua ei ahdista käydä kaupassa ym., minun ongelmani on lähinnä jännittäminen UUSIEN ihmisten seurassa, sekä se että en ole voinut opiskella kun en uskalla OLLENKAAN esiintyä. Kirjoita, jos kiinnostaa:)
Kai jos on lääkärintodistus, eikö esiintymisistä voi saada vapautusta opinahjossa?
käytit? Kiinnostaa, koska itse olen saanut aika paljon apua Sepramista (30 mg). Mulle pahimpia tilanteita ovat ruokailut ja kahvittelut tuttujen seurassa. Ihan vieraat ei jännitä niin paljon. Minuakin pidetään sosiaalisena tai siis helposti muihin tutustuvana, mutta lähelle en päästä kovin monia. Luulen, että pahin pelkoni on hylätyksi tuleminen juuri tuttujen seurassa. Olen kokenut syvintä yksinäisyyttä omassa perheessä ja ystävän hylkäämisen ja muita tarumoja.
Olen käyttänyt lääkkeitä vasta vajaa vuoden ja on kokeilematta normaalissa työelämässä selviytyminen, joten ei taida olla vielä selviytymistarina - mutta iso apu on tullut lääkkeistä.
Kiitoksia kaikille vielä vastauksista! Käytin silloin aikoinani Seronil-nimistä lääkettä..Saattoi se jotain auttaakin, en tiedä. Nyt mulla on taas parempi kausi meneillään..En ymmärrä, joitakin ihmisiä pelkään enemmän,kuin toisia. Eniten pelkään ehkäpä oman ikäisiäni ja muutaman vuoden vanhempia naisia..En voi käsittää mistä se johtuu. Jotenkin tuntuu, että joudun arvostelun kohteeksi nimenomaan näiden ikäryhmien edessä. Tai ehkäpä heidän mielipiteillään on minulle eniten arvoa..kuka ties. Mutta nyt tosiaan on mennyt taas hieman paremmin. Tosin nyt alkaa taas koulu ja tiedän, että pelko palaa...Tosiaan mullekin on pahimpia kahvittelut (erityisesti tuntemattomien/puolituttujen kanssa) ja ison porukan edessä esiintyminen on jotain aivan kammottavaa. En haluaisi mitään sellasta paperia lääkäriltä, että voisin kieltäytyä esiintymisestä, koska sitten en ainakaan ikinä pääse pelostani..Ja olisi siinä selittämistäkin muille, että miksi en koskaan esiinny. Joskus joudun paniikkiin myös kaupan kassalla asioidessani (tosin siihen tilanteeseen olen kehittänyt omia selviytymiskeinoja). Olisiko niitä selviytymistarinoita? Niin ja olen nainen...parikymppinen.