Palaamisen armo

Minun kokemukseni palaamisen armosta.

Olin lapsuuden vanhoillislestadiolainen, sen jälkeen tavallinen kirkkouskovainen, kunnes opiskelupaikkakunnan kämppäkaverina oli helluntailainen. Hänen kanssaan tutustuin helluntailaisuskoon ja minut uudelleen kastettiin.
Meni vuosia ja kaipasin takaisin alkuperäiseen lapsuudenuskoon.
Sepä ei käynytkään niin helposti päinsä, koska aviopuoliso oli eri uskoa.
Ristiriidat kärjistyi ja tuli avioero.
Palasin rauhanyhdistykselle, mutta vastaanotto ei ollut sitä, mitä olin toivonut.
Avioeroni ja uudelleen kasteen takia ryvettymisen tahraama maineeni ei korjautunut, vaikka teinkin parannusta.
Jonkin aikaa kuljin seuroissa tuntien koko ajan siellä suurta yksinäisyyttä. Entiset ystäväni eivät olleet enää samoja, mitä joskus olivat olleet. En tuntenut siis palaamisen armoa. Joskus käyn seuroissa ja joskus kirkollisissa tilaisuuksissa.
Olen miettinyt, jaksaisinko palata entisen puolisoni luokse ja entiseen uskooni helluntailaisena.
Olen tehnyt suuren erehdyksen, jota pystyn tuskin korjaamaan.

Palaamisen armo on suurinta mitä ihminen voi lahjaksi saada.

Armo ei koskaan edellytä keneltäkään mitään. Se on mahdotonta, muutoin kukaan meistä ei voisi ottaa vastaan armoa.

Palaamisen armo tulee luoksemme parannuksessa, josta Augburgin tunnustus opettaa: "jotka kasteen jälkeen ovat langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja että antaa omalle tunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta."

Täydellisesti armoa ei tietenkään voi, mutta ei tarvitsekkaan kokea, joskus enemmän, joskus vähemmän. Paavali rukoilee efesoilaisten puolesta: "...että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän on antanut meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovaisissa. Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista..." (Ef. 1:17-23).

Armoon kuuluu, että kaiken menneen tai sen virheet ja lankeemukset saa uskoa anteeksi, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Sen kanssa pitää oppia elämään. Kannattaa kuitenkin pyytää voimaa luopua sellaisesta, joka voi olla/tulla uskolle esteeksi.

Eksyneen osalta helpotus on se, että Kristus itse etsii eksyneen lampaan ja nostaa hänet hartioilleen ja kantaa takaisin laumaansa.

Armo ei ole kiinni tunteistasi tai kokemuksistasi.
Armo on Jeesuksessa Kristuksessa.
Kokiessamme Jeesusta ja Hänen rakkauttaan syvemmin, läsnäoloaan ja hyväksyvää läheisyyttään, silloin koemme armoa ja sen rikkautta. Mutta pelastettuina jotka Jeesukseen uskomme olemme Hänen armossa ihan riippumatta siitä kuinka sitä koemme.

Vl:stä lähteminen ei ole armosta pois lähtemistä eikä Vl:ään palaaminen palaamista takaisin armoon.
Armosta lähtemistä on jos kääntää selkänsä Jeesukselle.
Armoon palaamista on kun tulee takaisin Hänen luo.

Sinä hetkenä jona pyydät syntisi anteeksi ja teet sen päätöksen että haluat Jeesuksen omana elää, uskot Hänen verensä puhdistavaan voimaan ja olet vilpitön Jumalan edessä, sinä saat täyden armon Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Tietysti sitten täytyy alkaa luopua huonoista elämäntavoista ja antaa Pyhän Hengen ohjata kaikkeen sellaiseen mikä on kristillistä ja sopivaa. Sen myötä alkaa saamaansa armoa syvemmin kokea. Vaikka ois oikeassa uskossa eli uskossa Jeesukseen niin ei sitä siunattua armoa paljon voi kokea jos ei rehellisesti tahdo Hänelle olla kuuliainen ja kaikessa vilpitön Häntä kohtaan.

Selvästi puhuu Jeesus ristin tiestä.
Jeesus on otettava rakkaammaksi kuin mikään muu. Jopa rakkaammaksi kuin omat nuoruudenkokemukset ja rakkaammaksi kuin se oma kirkkokunta tai yhteisö. Vl ei ole Jeesus eikä Ul ole Jeesus eikä ne ole Jeesus edes yhteensä. Jeesus on Jeesus. Jeesuksen omana voi elää helluntaiseurakunnassa ja Jeesuksen omana voi elää vanhoillislestadiolaisissa. Tärkeintä on ettei eletä helluntaiseurakunnan omina eikä vanhoillislestadiolaisten omina vaan Herran Jeesuksen omina.

Jos koet että sinun on uskovana hyvä elää Vl:n parissa niin toki on armoa sekin että voit sinne palata, kunhan vaan pidät huolen että Jeesus on se johon uskot.

Jeesus kyllä löytää eksyneet. Hän on se Hyvä Paimen joka haavoittuneita hoitaa armosylissään. Verensä kautta. Siihen luottaen syntisi pyydä anteeksi ja muista että ei kaikki mistä tuntee syyllisyyttä ole oikeaa syntiä. Esimerkiksi rikkomukset jotakin tapakulttuuria vastaan jonka on omaksunut saattavat tuntua synneiltä, mutta oikeaa syntiä on vain se joka todellisesti rikkoo pyhää Jumalaa vastaan. Näistä asioista saat Hänelle rukouksessa puhua ja täyden armon itsellesi omaksua uskon kautta.

Kasvoin lapsuuden vl-perheessä. Olen luonteeltani ollut aina räiskyvä ja kyseenalaistanut paljon asioita. Puhuja-isältäni sain lapsuudessa usein hyvin perusteltuja vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiini. Mutta aika kului ja vartuin aikuiseksi.

Parinkympin iässä lähdin liikkeestä, pääosin siitä syystä, että suuri osa ystävistäni oli liikkeen ulkopuolelta. Minua kinnosti mm. alkoholi ja tanssipaikat. Palasin takaisin vajaan kahden vuoden päästä, kun huomaisin, että elämä on sittenkin jotenkin tyhjää.

Muistan sen paluuhetken, kun erään kansanopiston maakunnallisissa seuroissa rohkenin mennä puhujien ruokalaan viimeisen seurapuheen aikana. Sanoin pari päivää aiemmin autossa mukana olleille vl-uskoville, että minusta tuntuu, että näissä seuroissa minä teen suuren ratkaisun, suuntaan tai toiseen.

Silloin oli märkä päivä ja minulla nokialaiset kumpparit jalassa. En koskaan aiemmin ollut nostanut jalkojani niistä kuraisista saappaista niin hitaasti ja empivästi kuin silloin. Menin juttelemaan tuntemattomalle saarnamiehelle ja kerroin asiani. Sain synninpäästön. Olo oli silloin tosi hieno ja vapautunut. Tapahtumana se oli hyvin kaunis ja herkkä.

Mutta, mutta. Kun palasin entisten vl-uskovien joukkoon, koin jotain samaa, kuin monet aiemmin tällä palstalla kirjoittaneet. Minua ei otettu vastaan riemurinnoin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koin vahvasti jaon: parempia uskovaisia ovat ne, jotka ovat aina olleet uskossa.

Henkilökohtaisena loukkauksena koin rippisalaisuuden rikkomisen. Kyseinen saarnamies oli jostain saanut selville, kuka olin ja oli kertonut yskityiskohtaisesti tarinani isälleni ja äidilleni. Minä koin sen järkytyksenä, koska kyseessä oli henkilökohtainen ja herkkä hetki.

Nyt olen ollut pois vl-liikkeen piiristä jo 10 vuotta. Uskokaa tai älkää, mutta tänä päivänä minä käyn moskejoissa, synagoogissa ja buddhalaistemppeleissä ja tietenkin myös kirkoissa (osittain myös työni vuoksi).

Olen kristitty, mutta uskoni pohjana on rakkaus. On hienoa tuntea yhteyttä eri kulttuurilähtlisten ja -uskoisten ihmisten kanssa, kun ihmiset rakastavat toisiaan ehdoitta ja vilpittömästi. Rakastan teitäkin, vl-lestadiolaiset, yksilöinä ja Jumalan luomina ihmisinä. Tärkeintä on uskon vilpittömyys. Ja kaiken kukkuraksi, paras ystäväni on muslimi!

Sinulle joka palasit ja etsit tunteita.Usko ei ole tunneasia mutta uskon että Jumala antaa kyllä sullekkin "armontuntemuksia" jos vain jaksat kulkea Jumalan lasten mukana. Voimia sulle. Ja teille jotka olette kokeneet ettei teitä oo otettu hyvin palaajana vastaan.Ihmettelen kovin koska tiedän monia jotka ovat kokeneet ihan toisin. Muistakaa että myös uskovaiset tekevät virheitä ja yrittäkää nähdä niiden yli se että Jumalan valtakunnassa rakastetaan teitäkin.