Voin hyvin muistaa ajan, jolloin en jännittänyt yhtään mitään.
Olin oppinut olemaan esillä ja siinä ei ollut mitään ongelmaa.
Ehkä joskus 11-12 vuotiaana tapahtui ihmeellinen käänne.. Jo yläasteella
pysyin mielummin sivummalla.. lintsasin sen ainoan esityksen joka meillä
yläasteaikana oli ;) Nykyään jännitän monia sosiaalisia tilanteita.
Tietyissä tilanteissa menen suorastaan lukkoon ja yritän päästä tilanteesta
mahdollisimman nopeasti pois.. En voi olla oma itseni näissä tilanteissa
Toisaalta silti pidän tilanteista, jotka ovat em. tavalla tuskallisia ;)
Mistähän ihmeestä moinen käänne voi johtua?
Olin oppinut olemaan esillä ja siinä ei ollut mitään ongelmaa.
Ehkä joskus 11-12 vuotiaana tapahtui ihmeellinen käänne.. Jo yläasteella
pysyin mielummin sivummalla.. lintsasin sen ainoan esityksen joka meillä
yläasteaikana oli ;) Nykyään jännitän monia sosiaalisia tilanteita.
Tietyissä tilanteissa menen suorastaan lukkoon ja yritän päästä tilanteesta
mahdollisimman nopeasti pois.. En voi olla oma itseni näissä tilanteissa
Toisaalta silti pidän tilanteista, jotka ovat em. tavalla tuskallisia ;)
Mistähän ihmeestä moinen käänne voi johtua?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä pelkään myös.
Auta armias jos joudun ison väkijoukon eteen,niin tuntuu,että pyörryn justiinsa. Tulee paha olo,en saa sanaa suustani kunnolla joten mumisen. En todellakaan uskalla katsoa väkijoukkoa,koska mieleen hiipii ajatus,että mitähän nuoki aatteelee.. Sairasta,eikö totta? Tämä fobia sai alkunsa jo ala-asteella,kun minua kiusattiin niin hirveästi.
Sitten minulla on semmoinen kiva "Hyde" puoli joka ilmenee toisinaan,kun olen sivulaitasessa. Jos näen entisaikojen kiusaajia jossain niin käyn öykkään ja möykkään niille ihan hirveästi,ja se ei hirvitä yhtään. Selvinpäin en uskaltaisi ikinä tehdä semmoista..
Joo,on se kyllä niin kummallista kun ei osaa löytää syitä että miksi yhtäkkiä alkaa jännittäjäksi.Mäkin olin ala-asteen ja vielä pari luokkaa siitä ylöspäin oikeestaan se luokan esiintyjä,halusin lukee ääneen ja pitää esitelmiä ja esiintyä.Mun harrastuksetkin oli sellasia että niissä oli esiinnyttävä ja oltava paljon esillä.Mutta,sitten tuli..Paniikki.Muistan tilanteen kun tajusin ekaa kertaa jännittäväni,historian esitelmä,täysi luokka.Minä ja mun vapiseva ääni,opettajan tuima katse ja koko luokan silmät minussa.Niinhän sitä jännittäjä ajattelee.Ei pysty ajattelemaan kun sitä että iik,nyt olen keskipisteenä.Se oli karmea kokemus,ja siitä ei ole tullut vieläkään loppua,musta tuli the Jännittäjä.Olen huomannut että useinmiten tuo jännittäminen alkaa murrosiässä.Siinä on jotain sellasta kun alkaa kasvaa lapsesta aikuisuutta kohti.Ja olen pannut myös merkille että usein luovat ja taiteelliset ihmiset saattavat kärsiä jännittämisestä ja paniikista sun muusta.Nämä on siis mun huomioita mitä oon tehny kun itekkin yritän selvittää mistä oma jännittämiseni johtuu.Tietysti monien yksittäistenkin tapahtumien summa voi aiheuttaa jännittämisen,niitä vaan on aika vaikea lähteä kelaamaan sillä ne saattavat olla niin alitajuntaisia juttuja.
Tämän kanssa on vaan opittava elämään ja helpotusta löytyy kyllä.Aurinkoa kaikille!!!
Minullakin muuttui jännittäminen häiritseväksi juuri murrosiän tienoilla, noin 14 vuotiaana. Sitä ennen olin itsekin ollut mielestäni hyvä esiintyjä. Olin seitsemännellä luokalla niitä ainoita, jotka saattoivat vapaaehtoisesti mennä lukemaan esim. esseitä luokan eteen. Tämän takia otin yläasteella valinnaiseksi aineeksi ilmaisutaidon, koska pidin sitä niin helppona aineena, sillä siinä ei tarvinnut muuta kuin esiintyä. Kuitenkin viimeistään 9. luokalla tästä aineesta muodostui painajainen monien muiden aineden kanssa. Olen kuitenkin mielestäni pohjimmiltani sosiaalinen ihminen ja haluan tutustua uusiin ihmisiin, mutta kyseisen vaivan takia siitäkin on tullut melko hankalaa. Tämän takia minua häiritsee sellaiset kommentit, että jännittämisen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Lisäksi jännittäminen vaikuttaa todella moneen asiaan, kuten työnhakemiseen, kumppanin löytämiseen ja tulevaisuuden suunnitteluun yms. Näin ollen voi sanoa, että ei se todellakaan ole mikään pieni vaiva monellekaan. Olen saanut jännittämisen jo jollakin tavalla hallintaan, mutta haluaisin ottaa siitä vielä sen lopullisen niskalenkin. Olen samaa mieltä, että luovuus ja taiteellisuus voi myöskin edes auttaa jännittämisen syntymistä. Minustakin löytyy melko paljon luovuutta ja taiteellisuutta, mutta eipä niitäkään hirveästi pysty hyödyntämään jännittämisen takia. Muistakaa, että huumorin kukka on se kaunein kukka! Sen, kun vielä itsekin oppisi lopullisesti löytämään, niin ei olisi elämässä huolen häivää...
Sama vika kanssa.
Ala- ja yläasteella olin aika rempseä, jopa melkeinpä luokan häirikkö. Sen jälkeen, n. parikymppisenä huomasin yhtäkkiä muuttuneeni melko ujoksi. Kartan yleensä kaikenlaista huomion keskipisteenä olemista. En juuri kerro omista asioistani ihmisille, vaikka pystynkin heittämään huulta ihan normaalisti esim. työkavereisen kesken. Mutta jos pitää esiintyä isommalle joukolle, meinaa mennä jauhot suuhun ja puna nousee poskille ja ahdistaa. Helvetin noloa. Itsetunto on tosi huono, kun pelkään kokoajan sanovani jotain typerää. Hassuinta siinä on se, että minäkin tavallaan kuitenkin pidän esiintymisestä, ja pidän itseäni keskinmääräistä luovempana ihmisenä. Esim. näytteleminen voisi olla ihan hauskaa, kun ei tarvitsisi olla oma itsensä.
Aloin itse jännittämään koulussa noin 12 vuotiaana. Esitelmien pitäminen oli yhtä helvettiä, kasvojen punastumista,käsien tärisemistä, äänen värisemistä, sydän hakkasi tosi lujaa. Aikaisemmin olin ainoastaan hiljainen , mutta esitelmien pito ja luokassa puhuminen ei tuottanut mitään ongelmia. Vähitellen itseluottamus ja itsetunto romahtivat täysin. Useimmilla ihmisillä jännittäminen alkaa siinä murrosiässä kun alkaa vertaamaan itseään muihin. Tsemppiä kuitenkin sinulle.