Ilman syyllistämisiä tai sormella osoitteluja, haluan tuoda esiin oman uusioperhe-kokemukseni. Juttuni pointti on valottaa, millä lailla avierolapsi on kenties huonommassa asemassa vielä aikuisiässäkin. Ihan vaan ajateltavaksi. Ja omaksi helpotuksekseni. Tämähän on vertaistukipalsta.
Vanhempani erosivat ollessani lapsi. Kumpikin vanhemmistani löysi uudet aviopuolisot melko nopeasti.Elin äitini sekä tämän uuden aviopuolison kanssa saman katon alla kunnes muutin opiskelemaan jne. Molempien vanhempieni uusilla puolisoilla on myös omia lapsia mutta en ole heidän kanssaan asunut.
Kun käyn vanhemmillani, menen "kylään", en kotiin. Minulla ei ole kuten monilla eheistä kodeista olevilla ystävilläni lapsuudenkotia jossa olisi sijaa omille vanhoille tavaroilleni. En myöskään voi tulla ihan noin vaan kuten kotiinsa moni tulee.
Tänäpäivänä, kolmekymppisenä, minulla on perhe ja omia pieniä lapsia. Minua kismittää myös se mikä seuraa vanhempieni uusio-isovanhemmuudesta suhteessa lapsiini. Ei ole mukavaa kun isovanhemmilla ei ole yhteistä intressiä lastenlapsiinsa. Puhun siis pariskunnista oma vanhempani sekä tämän puoliso, tämä kummankin vanhempani osalta. Vanhempieni isovanhemmuutta "häiritsee" se että puolisoilla ei ole kiinnostusta minun lapsiani kohtaan, ei ainakaan niin että se saisi aiheuttaa heidän keskinäisessä elämässään kompromisseja. Aika ja kiinnostus lapsiinihan on pois puolisolta ja aiheuttaa kitkaa heidän välillään. Sovitut yhteiset menot ovat etusijalla, kalenteri on täynnä.
Myös monille perheille niin tyypilliset taloudelliset järjestelyt aikuiselämän alkuun kuten ennakkoperintö on poissuljettu kohdallani koska siitä ei luonnollisestikaan voitaisi olla yksimielisiä.
Pienempikään tukeminen ei juuri käy päinsä. Vanhemmillani on lapsia vähän, puolisolla kenties useita. Koska puolisolla ei ole juurikaan varaa tukea niitä monilukuisia lapsiansa koska heitä on niin paljon, ei meitäkään, paria omaa lastakaan voi omat vanhempani tukea. Se on sitä tasapuolisuutta. Kaikille yhtä paljon eli ei kellekkään mitään.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Vanhempani erosivat ollessani lapsi. Kumpikin vanhemmistani löysi uudet aviopuolisot melko nopeasti.Elin äitini sekä tämän uuden aviopuolison kanssa saman katon alla kunnes muutin opiskelemaan jne. Molempien vanhempieni uusilla puolisoilla on myös omia lapsia mutta en ole heidän kanssaan asunut.
Kun käyn vanhemmillani, menen "kylään", en kotiin. Minulla ei ole kuten monilla eheistä kodeista olevilla ystävilläni lapsuudenkotia jossa olisi sijaa omille vanhoille tavaroilleni. En myöskään voi tulla ihan noin vaan kuten kotiinsa moni tulee.
Tänäpäivänä, kolmekymppisenä, minulla on perhe ja omia pieniä lapsia. Minua kismittää myös se mikä seuraa vanhempieni uusio-isovanhemmuudesta suhteessa lapsiini. Ei ole mukavaa kun isovanhemmilla ei ole yhteistä intressiä lastenlapsiinsa. Puhun siis pariskunnista oma vanhempani sekä tämän puoliso, tämä kummankin vanhempani osalta. Vanhempieni isovanhemmuutta "häiritsee" se että puolisoilla ei ole kiinnostusta minun lapsiani kohtaan, ei ainakaan niin että se saisi aiheuttaa heidän keskinäisessä elämässään kompromisseja. Aika ja kiinnostus lapsiinihan on pois puolisolta ja aiheuttaa kitkaa heidän välillään. Sovitut yhteiset menot ovat etusijalla, kalenteri on täynnä.
Myös monille perheille niin tyypilliset taloudelliset järjestelyt aikuiselämän alkuun kuten ennakkoperintö on poissuljettu kohdallani koska siitä ei luonnollisestikaan voitaisi olla yksimielisiä.
Pienempikään tukeminen ei juuri käy päinsä. Vanhemmillani on lapsia vähän, puolisolla kenties useita. Koska puolisolla ei ole juurikaan varaa tukea niitä monilukuisia lapsiansa koska heitä on niin paljon, ei meitäkään, paria omaa lastakaan voi omat vanhempani tukea. Se on sitä tasapuolisuutta. Kaikille yhtä paljon eli ei kellekkään mitään.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minun vanhempani eivät ole eronneet.
Kun käyn vanhemmillani, menen kylään. Se on heidän kotinsa, enkä ole siellä koskaan asunutkaan. Kilautan ovikelloa, vaikka ovi on yleensä auki lukosta, ja vasta sitten kävelen sisään. En siis kuitenkaan odottele, että joku tulisi avaamaan niinkuin muualle mennessäni. Mitään minun tavaroitani heillä ei ole, olen kaiken vienyt silloin joskus mukanani kun kotoa muutin.
Minullakin on perhe. Vanhempani ovat eläkkeellä eikä heillä ole enää mitään lastenkasvatusvelvollisuutta, koska kaikki HEIDÄN lapsensa ovat aikuisia. Heilläkin on kalenteri usein aika täynnä, mutten oletakaan heidän mitään siirtävän minun takiani. Eri asia on silloin jos on joku oikea "hätä", sairaus tms. He elävät nyt niitä vapaita vuosiaan, eivät hekään meitä isovanhempiemme vastuulle aikoinaan työntäneet, vaan hoisivat meidät itse.
En ole minäkään juuri mitään saanut lapsuudenkodistani silloin kun sieltä läksin. Jonkun verran tavaraa ja huonekaluja, mutten siis rahaa. Enkä ole myöhemminkään mitään rahaa saanut, eikä olisi tullut mieleen kyselläkään mitään ennakkoperintöjä. Mielestäni vanhempien rahat eivät ole "suvun" yhteisiä.
Miksi vanhempiesi pitäisi sinulle, 3-kymppiselle, antaa rahaa? Jos elätte tuloitta, niin saatte sossusta rahaa ruokaan.
Ehkä vanhempasi kuitenkin ajattelevat, että tulet omillasi toimeen.
jos eroat joskus ja muutat yhteen toisen miehen kanssa jolla on lapsia sitten ymmärrät mitä nämä uudet puolisot ajattelevat..
en minäkään välitä miehen kakaroista jotka ovat tehty naimalla toisen naisen kanssa puhumatta hedän lapsesta.. huh huh
mieheni vanhemmat ovat eronneet ja tahoillaan uusissa naimisissa.
Lapseni onneksi heidän puolisonsa eivät tee eroa omien verisukulaistensa ja toisen lapsenlapsen välillä.Ihan yhtä suurta rakkautta ja huolenpitoa saa lapsi,kuin omalta suvultaankin.
mieheni äiti on leski ja hänen entinen puolisonsa ei oikein ollut kylläkään vaari omille lapsenlapsilleen vaan enemmänkin meidän. Osasyy lienee siinä että asuimme aika lähekkäin ja hän tuli hyvin juttuun mieheni kanssa, olivat oikeastaan kavereita keskenään. Varsinkin yksi lapsistammme oli oikein vaarin tyttö.
Hänen omat lapsensa jotka aikanaan kyllä olivat asuneet isänsä kanssa vanhempien erottua olivat tulleet etäisiksi ja välit olivat aika jäykät omalla hassulla tavallaan. Lapsille menosta piti aina ilmoittaa ja kylään kutsuttiin jne. Meille vaan poikettiin ja me poikkesimme kahville yms käynnille. Apua saatiin ja apua annettiin kukin omien taitojensa ja kykyjensä mukaan. Taloudellinen apu mitä aikanaan tuli on kaikki omilta vanhemmiltani siihen ei anopilla ole varaa ollut.
Isovanhemmat on erilaisia ja on kuitenkin oma päätös miten toimii. Jos haluaa olla tekemisissä lastenlasten kanssa ei uusi puoliso ole siihen este, ei saa tai voi olla. Monasti tuollaisilla ihmisillä ei vain ole omaa mielenkiintoa ja eletään sitä omaa aikaa ja omia menoja kun lapsia ei ole ja talouskin on paremmassa kunnossa.
Tuttavallani toinen mummo on aina valmis ja vapaaehtoinen ja avustaa monella tavalla ja toinen ei mielellään mitään tosin tämä käy vielä töissä. Puolisoilla on sitten aikamoista kissanhännänvetoa välillä äideistään ja heidän panoksestaan yhteiseen hyvään. Heillä kyse on selvästi luonne erosista, mutta myös eri elämäntilanteesta ja myös varallisuudesta.
Vaikka itse menen omaan synnyinkotiini niin ovikelloa soittamalla minäkin sinne menen ja jos kukaan ei ole kotona soitan kännykällä ennen kuin käytn vara-avaintani. Ei se ole enää minun kotini vaan vanhempieni koti. Ensimmäisenä sen huomasi silloin kun jääkaapille meno ei ollut luontevaa.. mökki meillä on yhteiskäytössä ja siellä moni asia on luontevampaa.. Kylään me siis aina menemme!
Onneksi meillä se tilanne että vanhempani ovat eläkkeellä ja heillä on aikaa ja tarmoa lapsenlapsille. Itse soittavat ja sopivat menoja ja mukaan ottamisia, yökylät sun muut. Ilmoittavat menonsa etukäteen ettei suunnitella menoja samalle ajalle jne jos vaikka apua tarvitaan.. Äitini yritti jopa tulla junioria hoitamaan kun hoitoon piti jonkin aikaa mennä aamulla jo kuudeksi, vaikka äkkiä lapsi siihen rytmiin tottui ja nukahti hoidossa heti uudelleen.. ajattelevat siis joskus ihan liikaakin eli ongelma vähän toisenlainen?