Monesti ne ex-vl:t, joiden kanssa olen jutellut, ovat tosiaan antaneet kyytiä uskolle jotenkin niin totaalisesti, että eivät muistakaan herätysliikkeistä lähde etsimään vastauksia kysymyksiinsä?
Ihan kuin he eivät todella enää uskoisi, että Jumala vois olla olemassa, ja jos jättävätkin sen varauksen, niin aattelevat, jotenkin niin, että Jumala on sitten ihan kaiken salliva...
Onko vl:ssa niin varoiteltu muista herätysliikkeistä, ettei vastausta edes uskallettais harkita etsittävän niiden kautta? Vai onko uskoon jostain syystä niin täydellisesti petytty?
Kiinnostaisi tietää, olen usein miettinyt tätäkin...
Neela
Ihan kuin he eivät todella enää uskoisi, että Jumala vois olla olemassa, ja jos jättävätkin sen varauksen, niin aattelevat, jotenkin niin, että Jumala on sitten ihan kaiken salliva...
Onko vl:ssa niin varoiteltu muista herätysliikkeistä, ettei vastausta edes uskallettais harkita etsittävän niiden kautta? Vai onko uskoon jostain syystä niin täydellisesti petytty?
Kiinnostaisi tietää, olen usein miettinyt tätäkin...
Neela
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kiintoisa kysymys. Voin vastata tietenkin vain omalta kohdaltani.
Kun irrottauduin vl-herätysliikkeestä, se ei tapahtunut helposti. Hyväksyttävyyteni ihmisenä ja Jumalan lapsena oli ollut koko siihenastisen elämäni sidoksissa siihen että yhteisön jäsenet hyväksyvät minut. Ja tämä hyväksyminen ei suinkaan ollut itsestään selvää, vaan sillä oli ehtoja.
Lapsuudesta asti siihen ajattelutapaan ja arvomaailmaan kasvaminen oli tuottanut hyvin paljon epäselviä asioita, jotka piti käydä kokonaan uudestaan läpi ja muodostaa niihin oma kanta. Halusin olla perusteellinenja rehellinen. Rehellisesti olla sitä mitä olin. Olin eritoten hoitokokousten yhteydessä nähnyt niin paljon epärehellisyyttä ja halpamaisuutta, että jo se velvoitti.
Käytin hyväksi tieteellistä tutkimusta, taidetta ja kirjallisuutta sekä filosofiaa ja uskontojen tutkimusta, psykologiaakin,selviytyäkseni ja toipuakseni. Luin myös Raamattua ja Tunnustuskirjoja ja veisasin vanhoja virsiä. Soitin virsiä ja lauloin paljon, sillä ne lohduttivat ja antoivat voimaa ihmeellisellä tavalla. Voimaa tarvitsinkin sillä irrottautuminen ja sen jälkeiset ajat olivat raskaita, ei vähiten siitä syystä että vl-suku katkaisi yhteydet kanssani joksikin aikaa kokonaan.
Hengellisten, opillisten ja yhteiskunnallisten kysymysten tutkimisen ja ajattelemisen sekä eräiden syvällisesti ajattelevien ystävien kanssa keskustelemisen kautta kasvoi vakaumus, että minussa on hengellinen ulottuvuus, eikä se kuole minnekään vaikka katsomukseni muuttuu. Minussa on kuolematon sielu, ja armo kuuluu juuri minulle, yhtä lailla kuin muillekin ihmisille, jotka sen ottavat vastaan omalle kohdalleen. Jumala hyväksyy minut ehdoitta. Se oli arvokas ja voimaannuttava kokemus.
En ole liittynyt mihinkään muuhunkaan yhteisöön, sillä olen jokseenkin epäluuloinen yhteisöjä kohtaan. :-)
Sen voi varmaan ymmärtää jokainen irti päässyt. Ei minulla ole mitään niitä ihmisiä vastaan, jotka tykkävät kuulua uskonnollisiin yhteisöihin. He varmaan saavat lohtua siitä, ja hyvä niin. Oma hengellisyyteni elää pohjautuen esimerkiksi teologi Anna-Maija Raittilan huikeaan ajatukseen: Koko maailma on suuri suviseurateltta... Ajattelen ja kohtaan yhmiset yksilöinä ja kuuntelen mitä itsekullakin on sanottavana, en yhteisön edustajana.
Olen liikkunut työni vuoksi ja vapaa-aikana maailmalla, Suomessa, Euroopassa ja muissa maanosissa. Mitä enemmän olen ihmisiä tavannut ja luontoa ja kulttuureja nähnyt, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että Kristuksen armotyö koskee kaikkia ihmisiä ja me kaikki olemme siitä osallisia. Ihmisillä on ulkonaisesti monia tapoja toteuttaa elämänsä hengellistä dimensiota, ja ne tavat liittyvät pitkälle kunkin kulttuuripiirin historiaan ja elämän ehtoihin.
Ainut sääntö joka Raamatun mukaan meitä koskee on lähimmäisenrakkauden sääntö - ja siinä meillä on kaikilla kilvoittelun paikka.
Voi siis todeta, että lapsuus ja nuoruus tiukkahenkisessä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä antoi jonkinlaisen immuniteetin uskonlahkojen suhteen, terveen kriittisen suhtautumisen. En joudu helposti minkään ryhmän "uhriksi". Tästä voi kai olla kiitollinen.
Lestadiolaisuus on siten minulle yksi esimerkki ihmiskunnan uskonnollisista ryhmistä, joukko muiden joukossa. Samalla se on aivan erityislaatuinen, koska se on ýhteisö jossa juuri minä kasvoin ja opin asioita. Sen kokemuksen pohjalta arvioin yhä monenlaista ihmmisten käyttäytymistä, ja tunnistan yllättäviäkin yhtäläisyyksiä.
Ihminen on yhteisöllinen olento, ja yhteisössä on suunnattomasti voimaa. Samalla ihminen on myös yksilö, individi, jolla yleisen moraalikäsityksen ja vaikkapa kristinuskonkin mukaan on henkilökohtainen vastuu ratkaisuistaan ja teoistaan, ja siitä miten kohtaa toisen ihmisen. Miten valitsee: kantaako hänen kuormaansa vai onko sitä lisäämässä.
Sitä vastuuta ei voi sysätä millekään yhteisölle.
Allekirjoitan kaiken kirjoittamasi. Lähdin liikkeestä 10 vuotta sitten ja olen päätynyt täysin samanlaisiin oivalluksiin. Tuota samaa menetelmää sovellan arkielämässäni ja työssäni, kun kohtaan eri uskontojen edustamia ihmisiä ei kansoista. Olisi mielenkiintoista keskustella myös sähköpostitse.
Kiitos kauniista sanoistasi!
Ajatustenvaihto on tervetullutta: [email protected]
Olen melkolailla samaa mieltä Paula E:n kanssa, vaikka en osaa eroa lestadiolaisuudesta ja monia siihen liittyviä vivahteita tuoda niin herkästi ja kauniisti esille.
Tuo lainaus Anna-Maija Raittilan tekstistä käy hyvin yksiin myös minun ajatusteni kanssa.
Eroprosessi ei ole helppo, kun uskonto käsittää koko elämän. Lapsesta asti on kasvatettu sisään liikkeeseen.
Minulla ei ole tullut mieleenkään, eikä ole tarvetta etsiä Jumalaa muista pienistä yhteisöistä tai herätysliikkeistä. Parempi olla vain uskovainen omalla tavallaan. Ei Jumala asu jossain herätysliikkeessä syrjäisessä maapallon kolkassa.
VL-oppi ja sen sosiaalinen viitekehys on niin vahva ja näkymättömällä tavalla vangitseva, että valtaosa meistä ex-vl:stä ei yksinkertaisesti halua aloittaa uutta pohdiskelua uskon perusteista jossain toisessa joukossa. Moni haluaa "tuulettaa" itseään, mikä sinänsä on täysin tervettä. Siitä on tehty vain vääriä johtopäätöksiä. Ihmisinä me emme ole toisenlaisia, mutta osamme kyllä nauttia siitä vapaudesta (hengellisestäkin), minkä lähtö on meille suonut. Poikkeuksena on ne, joiden henkinen napanuora ei ole irtaantunut vl:stä.
Että melkein kaikki ex-vl:t tuntuu silti uskovan Jumalaan. Ensin on uskottu, että pitää olla tarkaan ottaen elänyt tiettyjen kaavojen mukaan, ja sitten ei ole enää mitään "velvoitteita"...
Voisin kuvitella, että vois kysyä iteltään millaista muissa seurakunnissa sitten on, kun niissä ei olekaan samoja ominaisuuksia, jotka on itelle tullut kompastuskiviks.
No, entäpä sitten raamattu. Koska Jumala on antanut meille mielestään arvokkaan kirjan raamatun, kai se meidänkin mielestä pitäisi olla jotain tosi mahtavaa. No raamatussa kuiteskin kerrotaan miten tärkeä seurakunta on uskoville ja jokaisella on palvelutehtävänsä Jeesuksen ruumiissa. Sanotaan myös, että "älkää jättäkö väliin seurakuntanne kokousta"...
>> - - kaikki ex-vl:t tuntuu silti uskovan Jumalaan. Ensin on uskottu, että pitää olla tarkaan ottaen elänyt tiettyjen kaavojen mukaan, ja sitten ei ole enää mitään "velvoitteita"... >>
Edustat mielipiteinesi juuri sitä omahyväistä, väheksyvää ja loukkaavaa ajattelua, jota vanhoillislestadiolaiset levittävät heistä eronneista. Se nojautuu itsekeskeiseen, omahyväiseen vain me -näkemykseen ja laajemman ihmistuntemuksen puutteeseen. Pohjimmiltaan se johtuu siitä ettei tunneta kristinuskon opin perusteita.
Lestadiolaiset kuvittelevat, että vain he ovat moraaliseen arviointiin ja vastuullisuuteen kykeneviä ihmisiä. Vain he kokevat vastuuta toisista ihmisistä ja vain heillä on omantunnon ääni sydämessä. Vain he ovat kristittyjä.
Kun henkilö on heidän joukkonsa ja uskomustapansa jättänyt, hän on heidän käsityksensä mukaan auttamatta tiellä kadotukseen ja myös lakannut uskomasta mihinkään. Lestadiolainen ei voi ymmärtää, että heistä eronneella voisi olla minkäänlaista hengellistä elämää ja mahdollisuuksia pyhyyden ja armon kokemiseen.
Olen itse kokenut, että vl-sukulaiset myös odottavat, että herätysliikkeestä eroamisen jälkeen ei ole odotetavissa myöskään ajallisessa elämässä muuta kuin auttamatta alamäkeä. Tulee esimerkiksi avioero ja joutuu päihderiippuvaiseksi, sillä "nythän ei ole enää mitään velvoitteita" kuten kirjoitit.
On jo aika vl-liikkeessä oivaltaa, että teidän kuvitelmanne eivät pidä paikkaansa.
Ihminen voi tavoittaa Jumala-yhteyden ja uskon kokonaan teistä riippumatta. Se on Jumalan lahja ihmiselle.
Teillä ei ole monopolia Kristuksen kautta kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvaan armoevankeliumiin.
Armo kuuluu meille kaikille.
Luemme Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta:
"- - kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, (1 Tim. 3:15) perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. (1 Kor. 3:12)"
>>- - ei ole enää mitään "velvoitteita"... >>
Ei todellakaan ole valvoitteita noudattaa tapoja ja normeja, jotka eivät perustu mihinkään ja joilla lestadiolaisuudessa ihmisiä uskovaisiksi ja ei-uskovaisiksi lajitellaan.
Mutta kannamme Kristuksen ristiä.
SRK:n velvoitteiden sijaan itse koen, että Raamatun mukaan ainut velvoite, jonka Kristus asetti, lähimmäisenrakkauden käsky, koskee kaikkia meitä vastuullisia kristittyjä tässä maassa. Se koskee itseäni ja velvollisuuteni on toimia parhaani mukaan niin että sen mukaan myös ihmissuhteissa, perheessä, yhteiskunnassa ja maailmassa yhdessä toimisimme.
"Mene ja tee sinäkin samoin", sanoi Jeesus.
Se ei ole mikään helppo asia, mutta onneksi Kristuksen ristin kantajina emme ole yksin.
En ole lestadiolainen ite, eikä tarkoitukseni ollut edustaa mitään pelastus-vaatimuksia.
Ehkä esitin asian tökerösti.
Pähkinänkuoressa: Ihmettelin, ettekö koe, että Kristuksen ruumis (juuri kaikkien kristillisten seurakuntien summa) olisi teille ravitseva ja voisitte itsekin olla siunaukseksi osallisena perhettä?
Yhteys vaan on mielestäni hieno juttu!
Pahoittelen, että arvioin sinut lestadilaiseksi joka kyseenalaistaa eri tavoin ajattelevan näkemykset ja kokemukset. Pyydän että annat anteeksi että kohdistin kritiikkini sinuun.
Kuten jo siteerauksessani totesin:
"- - kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat."
Ts. olen samaa mieltä kanssasi: ytheys kaikkien ihmisten kesken on suuri mahdollisuus ja lupaus meille kaikille. Olennaista siinä lienee toiseuden, vieraan hyväksyvä ja rakastava kohtaaminen. "Olin outo ja te otitte minut huoneeseen." Jeesus opetti rohkeaa suvaitsevaisuutta, aikana jolloin ihmisillä oli hyvin tarkkaan määrätty paikkansa yhteiskunnan arvojärjestyksessä.
Paula E.
Itsekin entisenä vl:sena, olen joutunut/saanut pohdiskella samoja asioita.
Totta totisesti en minäkään Jeesuksesta ja Jumalasta ole luopunut, vaikka en enää vl olekaan. Ei todellakaan kenelläkään ole monopolia Kristukseen.
Kummallista ollessani vl tunsin itseni uskonnon suorittajaksi, ulkoapäinohjautuvaksi käskystä ajattelijaksi, lähdettyäni tunsin olevani vapaa. Tuntuu, että siitä vasta oikein Jumalan johdatus alkoikin, itsensä läytäminen, vastuun ottaminen elämästään ja teoistaan; kasvu aikuiseksi ihmiseksi. Jeesuksen opetukset itsensä ja lähimmäisen rakastamisesta tulivat todella tärkeiksi.
Tunsin, että lähdettyäni hyppäsin armon varaan.
Kaunis kiitos sinulle ystävällisistä sanoistasi. Luin mielihyvällä myös tämän osuvan kuvauksesi:
"... siitä vasta oikein Jumalan johdatus alkoikin, itsensä löytäminen, vastuun ottaminen elämästään ja teoistaan; kasvu aikuiseksi ihmiseksi. Jeesuksen opetukset itsensä ja lähimmäisen rakastamisesta tulivat todella tärkeiksi.
Tunsin, että lähdettyäni hyppäsin armon varaan."
Juuri noin itse olen myös kokenut. Kirjoitit minunkin psalmiani! Samalla kun tunsin alkuun luonnollisesti yksinäisyyttä ja surua vl-liikkeestä eroamisen seurauksena, tunsin myös, että en kertakaikkiaan pysty jatkamaan elämää niin, että sysäisin vastuun elämänratkaisuista, uskonkäsityksistä ja arkielämän päätöksistä "jollekin jossain", "niille SRK:n puhujille" tai "seurakunnan neuvoille ja päätöksille".
Se tuntui yksinkertaisesti väärältä ja epärehelliseltä, siihen ei omatunto taipunut. Jokaisen on kannettava itse henkilökohtainen vastuu siitä millaiset uskonratkaisut tekee, se tuli näitä asioita miettiessä itselleni selväksi. Koska Jumala on antanut elämän minulle lahjaksi, minun on se todellakin ihan itse elettävä, vastuunkantamisineen kaikkineen.
Mikä riemukas vapauden tunne olikaan vastassa kun pääsin irti siitä ahdistuksesta! Kuljetan sitä onnen ja rauhan kokemusta aina mukanani, ja elämän vaikeina hetkinä kaivan aarteeni aarrearkusta esille. Se riemullinen kokemus muistuttaa minua armosta ja kehottaa luottamaan siihen että elämä kantaa.
Uskon, että ainakin suuri osa heistä jotka elävät vl-normien ja käskyjen mukaan, on itse ne vakaumuksekseen tietoisesti omaksunut ja on rehellisesti niiden mielipiteiden takana.
Osalle vl-uskovaisista taas ei itse asiassa ole suurtakaan väliä, millä perusteella eletään niin kuin eletään, kunhan on mukavaa ja viihtyy. Eipä siinäkään asenteessa liene sen ihmeemmin väärää, kun vaan ei toisia vahingoita ja hyväksyy erilaisuuden rikkauden.
"Oi ihmiset toistanne suvaitkaa, niin suuri, suuri on maa..."
Neela hyvä,
tämän keskustelun aloittajalta olis jännää kuulla millainen sinun mielestäsi on Jumala, joka siis ei ole "kaiken salliva". Kuulutko itse johonkin herätysliikkeeseen?
Minusta Jumala on kaikkien kristittyjen rakastava Isä. Isä, jolla on huiput suunnitelmat meille kaikille, vaikka me ihmiset usein annamme Hänen rakkaudestaan vinoutuneen mallin. Jumalan täytyy siis olla huippukiva ja Pyhä. Isän sydän on myös hellä ja oikeamielinen.
Seurakunnasta puheenollen seurakunta on Kristuksen ruumis ja jokainen on tärkeä. Jumala on ylin aurtoriteetti, mutta ei ahistava ollenkaan, jolla on jokaiselle parasta annettavana. Seurakunnan ei ole tarkoitus olla uskonnollinen vaan "siellä eletään uskosta". (Täällä maan päällä ei ole vielä täydellistä srk:aa eikä täydellisiä uskiksia)
Sallimisesta... Hän on antanut vapaan tahdon, mutta jos olemme Hänen seuraajiaan, hänen täytyy saada olla elämämme Herra. Siinä mielessä Jumala ei salli kaikkea, että emme voi kuulua samaan aikaan sielunvihollisen omistukseen, kun olemme omiaan.
Itse kuulun vapaaseurakuntaan, mutta käyn myös hellareilla ja joskus harvoin ev.lut.seurakunnassa. Olen vieraillut joskus myös vl-seuroisa. Mieluiten sanon, että oon vain uskosa, sillä eri seurakunnilla on ikäviä "leimoja" (mielikuvia niistä) ja ajattelen, että on vain yksi seurakunta, joka on Jeesukseen uskovien.
No, teologian opiskelija, millainen sinun Jumalasi on ? =)
Neela
Kiitos kysymyksestäsi, Neela!
Koetan vastata jotakin omasta jumalakuvastani, tai paremminkin kykenen vain kirjaamaan hajanaisia ajatuksia pohdinnoistani, viitaten sinun näkemyksiisi.
Jumalan sallimatta ei maailmassa tapahdu mitään.
Kirjoitit Jumalasta:
>> Isä, jolla on huiput suunnitelmat meille kaikille,
>> Jumalan täytyy siis olla huippukiva ja Pyhä. Isän sydän on myös hellä ja oikeamielinen.
En ole ihan varma siitä että Isä-Jumalalla on tarkkaan ottaen "huiput suunnitelmat" kaikille ihmisolennoille. Toisinaan tapaan itseni epäilemästä myös sitä, että Jumala todella olisi "huippukiva, hellä ja oikeamielinen".
Sydämeni on usein täynnä epäilyksiä ja kyselen Jumalalta, oikeinko Hän yhä maailmassa toimii ja viakuttaa vai onko hän vetäytynyt tarkkailemaan sivummalle, kuinka meidän käy.
Olin opintomatkalla eräässä kehitysmaassa, jossa suuret määrät pieniä lapsia kärsii syntymästään saakka sairauksista ja suunnattomasta köyhyydestä.
Lapsen kotina on suurkaupungin laitamilla yli sadan tuhannen asukkaan slummissa pieni aaltopeltihökkeli, jossa on vain muutaman neliön huone ja lapsia on perheessä paljon. Ihan yhtä paljon kuin Pohjjois-Suomen lestsadiolaisperheissä, mutta näillä on vain se yksi "huone". Samoin kuin naapurissa muutaman metrin päässä. Melkein joka perheessä makaa joku perheenjäsen kuolemansairaana. Lapsella ei ole paikkaa missä tehdä läksyjään. Monet heistä kuitenkin yrittävät käydä koulua, se kiinnostaa heitä suuresti, sillä koulutuksen kautta voisi päästä ehkä kiinni parempaan elämään. Turha sanokaan että kotihökkelissä ei ole sähköjä eikä muitakaan ns. mukavuuksia. Koko alueetta vasten on siellä täällä kaupungin laittama vessa. Vesipisteitä on siellä täällä, mutta vesi pitääkantaa sisään ja ulos.
Mutta kouluja ei riitä kaikille, eikä kaikilla lapsilla ole vaatteita eikä kenkiä. Alueella on lapsen vaarallista kulke yksin, joten jos kouluun on pitkä matka, sinne meneminen on yleensämahdottomuus. On myös vaikea saada hankituksi varoja koulukirjoihin ja lukukausimaksuihin.
Varsinkaan pienet tytöt eivät useinkaan pääse lainkaan kouluun vaan heidän pitää jäädä hökkeliin koko päiväksi huolehtimaan veden kantamisesta, ruoan laittamisesta ja sairaan hoitamisesta. Tyttöjä uhkaa myös raiskaus ja pakottaminen avioon jo 12-vuotiaana. Heitä myös siepataan ja viedään vankina sotilaiden leireihin.
Kun kerran Jumala on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä, kuinka hän sallii viattomien kärsimyksen, miksi hän sallii julmuudet?
Jumalan sallimatta ei maailmassa tapahdu mitään.
Mistä syystä hän sallii että aikuiset tekevät pahaa viattomille lapsille? Kuinka hän sallii tilanteen, että hyvinvointia ja huolenpitoa ei riitä kaikille?
Meillä on täällä vaurautta ja rikkautta, mutta mustalla tytöllä slummissa ei ole mitään turvaa eikä puhettakaan että sitä olisi tulevaisuudessakaan.
Luulen että minulla on yhä enemmän nöyriä kysymyksiä kuin vastauksia siitä, mitä ajattelen Jumalasta.
Luulen, että tarkastelemme asioita vähän eri näkökulmista...
Hyvät suunnitelmat: Niin ite ajattelen, että Jumala kyllä haluais kaikkien pelastuvan, mutta se onkin eri asia haluaako ihmiset ottaa Jumalan elämäänsä. Ja miten me haluamme seurata Häntä?
Kärsimyksen ikuinen ongelma. Ollaanko me totuttu ajattelemaan asiaa aina siitä lähtökohdasta, miksi Jumala ei tee mitään asioille. Tai miksi Jumala ei välitä. Jos raamattu on totta ja Jumala hyvä, niinkuin uskon, tottakai hHän välittää. Mehän saamme tietää juuri raamatusta miksi kärsimystä on. Koska on syntiä, koska elämme maailmassa, jossa pahis vaikuttaa. Koska emme ymmärrä Jumalan Isän sydäntä. Miten meidän pitäisikään suhtautua siihen, että Jeesus on todella sanonut "minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, olette tehneet minulle". Jeesus jopa ilmaisee niin paljon rakkautta vähimpiä kohtaan, että Hän itse ottaa auttavan eleemme henkilökohtaisena palveluksena. Lisäksi Jeesus sanoi" Kun järjestät pidot, kutsu köyhiä ja raajarikkoja" (Sananmuodot voi heittää, kannattaa tarkistaa raamatusta, jos haluatte tietää tarkasti)
Ei ole Jeesuksen vika, jos me emme tottele. Ketä me ihmiset palvelemme ja uskomme! Onneksi Hän on rakkaudessaan niin armollinen, että hän antaa meille kaiken anteeksi, kun pyydämme.
Minäkin olen käynyt kehitysmaassa ja se mitä olen nähnyt on ollut syvästi järkyttävää. Tosin vaikka en olisi koskaan käynyt siellä olisin periaatteessa voinut olla yhtä tietoinena asioista. Täällä länsimaissa vallitsee niin itsekeskeinen ajattelu, että ihan hirvittää. Minun rakkauteni ainakin on hyvin kylmää ja luulen, että yhteiskunnassamme yleensäkin vallitsee jonkinlainen turtumus. Joissain maissa on ehkä vielä hirveämpää. Eri asiat voi olla ongelmia. Mutta rakkauden kylmyys, penseys, ei ole mikään pieni ongelma koto-Suomessammekaan.
Juuri siellä kehitysmaassa käydessäni palvotaan epäjumalia. Kyllä sillä hengellisellä pimeydellä näyttää olevan suuri vaikutus maan oloihin yleensäkin.
Ei minullakaan itselläni ole viisautta ymmärtää Jumalan luonnetta itsessäni, mutta onhan meille annettu raamattu. Tietenkin edellyttää, että uskoo kirjan olevan Jumalan Sana.
Ei minullekaan ole aina helppo uskoa Jumalaan..., mutta yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että maailma on täynnä todisteita Jumalasta ja raamattu on vahva todiste. Raamatussa oikeastaan selitetään kaikki mitä meidän tarvitsee tietää elämän todellisuudesta, näkyvästä ja näkymättömästä.
Ja kun raamattu on Jumalan Sana, ei se ole mikä tahansa kirja, vaan tosi kuin vesi ja kaksiteräinen miekka totuus, jonka valossa ainoastaan asiat voi nähdä oikein.
Yksi valhe, mitä meille on uskoteltu on juuri väärä mielikuva Jumalasta. Täydellinen rakkaus on kulunut käsitteenä, mutta mitäpä hyötyä siitä on jos emme usko siihen ja ymmärrä sen merkitystä.
Ajattelen, että jos kerran uskon Jumalaan, ei ole kehittävää ottaa vain jotain paloja uskonnosta, vaan elää uskon varassa.
Koska uskoni perustana on raamattu (olen sen oikeaksi arvioinut), miksi uskoisin jotain vähemmän uskottavaa lähdettä.
Eilen illalla juuri luin raamatusta ihanan kohdan, jossa ajatuksena oli kiinnittää huomio siihen hyvään mitä Jumala on elämässämme tehnyt.
Kun katsoo taaksepäin elämäänsä, ainakin itse näen Jumalan tehneet suuria tekoja minunkin pienen elämässä. Ja miten henkilökohtaisesti olen saanut kokea rakkauttaan. Kyllä Hän välittää meistä yksilötasolla valtavasti. Ja vaikka emme ymmärrä miksi jotkut viattomat lapset joutuvat hirvittäviä asioita kärsimään, voimme tietää, että Jumala on oikeudenmukainen.
Lopullisia ratkaisuja ja Jumalan tuomioita emme ole vielä nähneet(kuoleman jälkeen)... kyllä niissäkin Jumalan oikeudenmukaisuus tulee näkymään.