Gurun varjossa

Monet rummuttavat kuinka on tärkeää että "kansalla on vahva johtaja", monet kaipaavat kaikenlaisia suur-ihmisiä sanelemaan itselleen miten olla ja elää.

Onkos se sitten niin suurenmoista että semmoisen Suuren Ihmisen, sanotaan nyt "gurun", löytää? Ei välttämättä. Näin kävi minulle (olen tästä jo puhunutkin):

Pätkittäisten muistikuvieni perusteella joskus ammoisina aikoina olin varsin yksinkertainen tytöntylleröinen joka naitettiin (yhdeksi useista vaimoista) miehelle joka henkisellä kehityskaarellaan oli mittavasti minua edempänä. Olin kuin vastasyntynyt sielu verrattuna kypsään sieluun - näin ainakin minä asian omalta kannaltani koen. Rakastinkin puolisoani kuin pikku puudeli isäntäänsä, palvoen ja antaumuksella. Hän opetti minulle rakkautta monella tasolla, ja rakkaus oli menetelmä kasvattaa minua henkisesti.

Mielikuvieni mukaan minut kuitenkin lähetettiin pois hänen luotaan, rangaistukseksi erään toisen vaimon tekemästä murhasta josta en ollut miehellemme/opettajallemme kertonut.

Kaipuu tuon Suuren Ihmisen luo jäi jäljelle niin vahvana, että se kaikui jopa toisiin inkarnaatioihini. Luulenkin itseasiassa kurjimman elämäni kannibaalina eläneeni sen takia että minussa oli halu yhdistyä jonkinlaiseen "elämänvoimaan" jonka yhdistymisen olin hengessä ja rakkaudessa kokenut Opettajani kanssa. Kehon tasolla voi yhdistyä monella tavalla, mutta henkiselle yhteydelle mikään ei vedä vertoja. Toisen olennon syöminen, raateleminen on epätoivoinen teko jonka suorittaja hakee jotain mitä hän ei ole onnistunut samaan muilla keinoilla... On toki myös - aina ja iänikuinen - seksi, mutta ei siitä nyt sen enempää. Varmaankin etsin yhteyttä silläkin tasolla lukuisissa elämissä.

Nykyisessä elämässäni ensimmäiseksi heränneet muistot liittyvät siihen kun tapasin Opettajani vihdoin keskiajan lopulla. Hän oli tällä kertaa nainen ja minä katolinen munkki. Silti tapailimme öisissä metsissä, ja jotakin hyvin mielenkiintoista hän minulle kertoili niiden tapaamisten aikoina. Voin kuitenkin vain arvailla että mitä se olisi ollut.

Yhteys katkaistiin tällä kertaa niiden ihmisten toimesta jotka halusivat polttaa Opettajani roviolla, olihan hän "kerettiläinen". Koko tuo elämäni oli sen jälkeen pelkkää epätoivoa, saatoin jopa lopulta vuosikymmenten jälkeen tappaa itseni.

Nykyisessä elämässäni menneisyys ei jättänyt rauhaan vaikka tietenkin olin taas uusi persoonallisuus uuden kehon sisällä. Lapsena pelkäsin tulta. Kuultuani reinkarnaatiosta ja hyväksyttyäni sen mahdollisuuden kaikki 600 v sitten tapahtunut alkoi keriytyä auki. Prosessiin meni vuosia.

Odotin tapaavani Opettajani, naivisti kaipasin häntä lähelleni mieheni (koska olen nainen nyt). Vasta eräänä räntäisenä aamuna bussipysäkillä sain yhtäkkisen oivalluksen että niin ei ole tarkoitettu; ja se oivallus tuntui vapauttavan suunnattomasti energiaa. Harva päivä on elämässäni ollut niin onnellinen kuin se. Tämä on selittämätöntä, koska periaatteessahan minun olisi pitänyt olla onneton tietäessäni että tämä elämä minun on pakko elää "yksin"! Omin voimin, itseni varassa. Koska kukaan ei voi olla kuten "hän". Mutta ilmeisesti totuuden käsittäminen ja henkitason läheisyys hänen kanssaan ilmeni ekstaattisena riemuna...

Erään tapauksen myötä olen jäänyt käsitykseen että saatan seuraavaksi syntyä Kiinaan ja tämä Opettajani syntyy sisarenani, ja meillä on yhteinen tehtävä parantaa ihmisiä lukuisista vaivoistaan. Minulla näitä kaikenlaisia pikkuvaivoja on tässä elämässä riittänyt sen verran että alan ymmärtää kuinka rasittavaa elämä voi niiden takia olla. Se sitoo ihmisestä liikaa energiaa että hänen kehonsa on aina epäkunnossa.

Niin tai näin, huomaan toisinaan kuinka haitallista minulle on tämän ihanan, rakkaan ja silti tietenkin yhä epäuskottavan (milläs hänen olemassaolonsa todistan?) "guruni" olemassaolo. Kukaan ja mikään ei ole yhtään mitään hänen rinnallaan. Varsinkin kun tulee kyse henkisistä asioista joissa kaipaisin ehkä ohjausta, minä en pysty ottamaan ikinä vakavasti ketään ihmistä joka tulee neuvoja antamaan pyytäen tai pyytämättä, koska minä vain koen että "hyi yäk et sinä ole HÄN!" Epäkiitollinen ja epäkunnioittava asenne kaikkea elämää kohtaan, sillä mielestäni me kaikki elävät olennot olemme kuitenkin henkisessä mielessä yhtä, emmekä voi sieltä ronkkia erilleen jotakuta tiettyä pylvään päähän pantavaksi!

Tottakai on hyvä olla esikuvia ja arvostaa ihmisiä joilla on jotain hyvää sanottavaa ja jotka tekevät kaikkensa ohjatakseen Maata valoa kohti. Mutta heidän olemassaolonsa on tarkoitettu siunaukseksi, ei riipaksi. Ei joksikin jonka kanssa riidellä keskenämme että "minun guruni on parempi kuin sinun gurusi". Ei sellaiseksi jumalankuvaksi jonka helmoissa roikumme ja uikutamme omaa pienuuttamme ja mitättömyyttämme. Meidän tulee kasvaa sinne Suurten tasolle.

Sen takia minäkin uskon tässä olevani ns. yksin. Ei ole se minun rakkain guruni tässä, koska muuten vain lässähtäisin omaan lapsellisuuteeni ja antaisin hänen olla se Suuri, yrittämättä yhtään mitään itse. Ei lapsiakaan koko ajan pidellä kun he alkavat opetella kävelemään itse.

Nirppanokkaisuutensa tunnustaen, "Ämmä". (hihi)