Hei teille kaikille vanhemmille! (Ja myös teille jotka olette päättäneet olla hankkimatta lapsia).
Olen 17-vuotias, ja mieheni on 22-vuotias ja me mietitään tässä vanhemmuutta. Emme teitenkään ole nyt perhettä perustamassa, minä vain mietin että onko vanhemmuus "kannattavaa". Eli tämä on tällainen pieni gallup, että oletko tyytyväinen omaan elämääsi vanhempana/ilman lapsia? Oletko koskaan katunut päätöstäsi? Minkälaisia pelkoja sinulla oli/on vanhemmuutta kohtaan jne. Toivoisin kovasti, että mietitte mitä vastaatte, usein rakkautta lastansa kohtaan pidetään itsestään selvyytenä, mutta onko asia näin? Vastaa vaikka eri nimimerkillä mitä yleensä, rehellisyys on nyt tärkeää!
Minä ja miesystäväni mietitään vanhemmuutta siinä mielessä, että onko se meidän juttu. Joskus meille molemmille tulee kamala vauvakuume, myöhemmin taas tuntuu siltä että ei kiitos. Olen pienestä pitäen halunnut joskus saada oman perheen ja hyvän miehen, nyt en enää olekaan niin varma (lapsista). Tuskin kukaan on 100 % varma asiasta kun haluaa lapsen saada, vai onko? Me asutaan avoliitossa, joten on meillä kokemusta toisistamme avoparina. Hyvin on kaikki mennyt jo toista vuotta.
Odotan asillista keskustelua, kiitos.
Olen 17-vuotias, ja mieheni on 22-vuotias ja me mietitään tässä vanhemmuutta. Emme teitenkään ole nyt perhettä perustamassa, minä vain mietin että onko vanhemmuus "kannattavaa". Eli tämä on tällainen pieni gallup, että oletko tyytyväinen omaan elämääsi vanhempana/ilman lapsia? Oletko koskaan katunut päätöstäsi? Minkälaisia pelkoja sinulla oli/on vanhemmuutta kohtaan jne. Toivoisin kovasti, että mietitte mitä vastaatte, usein rakkautta lastansa kohtaan pidetään itsestään selvyytenä, mutta onko asia näin? Vastaa vaikka eri nimimerkillä mitä yleensä, rehellisyys on nyt tärkeää!
Minä ja miesystäväni mietitään vanhemmuutta siinä mielessä, että onko se meidän juttu. Joskus meille molemmille tulee kamala vauvakuume, myöhemmin taas tuntuu siltä että ei kiitos. Olen pienestä pitäen halunnut joskus saada oman perheen ja hyvän miehen, nyt en enää olekaan niin varma (lapsista). Tuskin kukaan on 100 % varma asiasta kun haluaa lapsen saada, vai onko? Me asutaan avoliitossa, joten on meillä kokemusta toisistamme avoparina. Hyvin on kaikki mennyt jo toista vuotta.
Odotan asillista keskustelua, kiitos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vanhemmuus ei ole "kannattavaa" eikä sen mielestäni pidäkään olla. Vanhemmuus on tapa elää elämänsä, joskus onnellisempana, toisinaan taas vähemmän onnellisena. Tärkeintä on, että on itse kasvanut aikuiseksi eikä haikaile enää kaikenlaisten nuoruus-juttujen perään. Vanhempien pitää olla valmiita ottamaan vastuu lapsestaan vaikeissakin asioissa. Lasten ei saa antaa olla pomoja huushollissa, vaan pomous on vanhempien tehtävä. Isä ja äiti asettavat rajat, mutta miettivät tarkoin, etteivät simputa lastaan omista hämäristä ei-aikuismaisista lähtökohdistaan johtuen. Lasten pitää saada tuntea olonsa turvallisiksi omien vanhempiensa kanssa eläessään.
Lasta tulee rakastaa ja normaaleille aikuisillle vanhemmille tämä rakkaus kehittyykin sekä raskauden että heti synnytyksen jälkeisen ajan kuluessa. Lapsi tulee AINA hyväksyä sellaisena kuin se on. MUTTA lapsen vääriä tekoja EI TULE hyväksyä koskaan. Se, että tulee moniakin hetkiä, jolloin toivoo, että koko lasta ei olisi olemassakaan, ei tarkoita, että vanhemmat eivät rakastaisi lastaan.
Lapselle pitää antaa aikaa. Ainakin jommankumman vanhemman tulee järjestää menonsa niin, että voi olla lasten kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Parasta tietysti olisi, että perhellä olisi yhteinen harrastus (tai useampikin), jotta voisivat olla yhdessä sen merkeissä. Mutta jos kumpikin vanhempi on "uraputkessa" ja lapselle on aikaa vain joskus muutama minuutti, se ei ole oikein lasta kohtaan eikä siitä tee laadukasta, vaikka mitä sinä aikana tapahtuisi.
Vanhemmuus on, varsinkin lasten pieniä ollessa, priorisoitava tärkeimmäksi tehtäväksi.
Niin vähän arvelinkin. Olen usein puntaroinut iloja ja haittoja vanhemmuudessa. Ei ole olemassa kahta samanlaista isää, äitiä tai lasta, joten on aika turhaa alkaa yleistämään tätä kannattavuutta.
Mutta...
Itseni mielestä tuo lapsen pomottaminen ei ole kovin hyvä asia. Ei ole yhtään mukavaa jos vanhemmilla on LIIKAA päätösvaltaa. Omat vanhempani olivat todella pomottavaia, ja se onkin yksi syy miksi muutin kotoa pari vuotta sitten. En jaksanut sellaista.
Mutta tuosta vihjailemisesta on nyt jaksa ottaa kantaa. Minun mielestäni ei tarvitse olla täydellinen että voi olla vanhempi. (Ei kyllä mikään hulttiovanhempikaan)
Mitä vihjailen? Kuvittelin sanoneeni aika suorasukaisesti ajatukseni. Enkä kuvittelekaan, että kukaan voisi olla täydellinen. Täydellinen ihminen olisi aivan varmasti huono vanhempana! Mutta jos lapsen hankkii, sen on oltava etusijalla ja oma itsekkyys on haudattava.
Pienelle lapselle pitää olla pomo enemmän kuin suurelle. Lapsen kasvaessa sille täytyy antaa enemmän ja enemmän vastuuta omista asioistaan. Mutta on muistettava, että niin kauan kunnes lapsi on täysi-ikäinen, vanhemmat ovat viime kädessä vastuullisia lapsistaan.
Äh, tuosta vihjailusta. Vähän vaan tuntui siltä että vihjailet kovin, että en ole valmis äidiksi jne. Noh, ehkä olisin valmis tulemaan äidiksi, jos sellainen "vahinko" sattuu. En aio hankkiutua raksaaksi ennen kun olen pitkät opiskelut opiskellut.
Mutta. Puhut kyllä asiaa. Lapsi vie kaiken ajan. Olen kuullut kyllä tapauksia, jolloin lapsi on todella vaivaton, mutta se mahtaa olla todella harvinaista ,)?
Vastuu on lapsesta suuri. Se pelottaa minua.
Kiva että ihmiset miettivät asioita hieman syvemmältä, tuntuu että nykyisin on sellainen sääntö että lapsia vaan tehtaillaan ja puolisoa vaihdellaan sen kummempia ajattelematta. Ehjä ydinperhe tuntuu olevan harvinaisuus ja poikkeus, sitä hieman jopa kummastellaan. Siis tämä pääkaupunkiseudun kokemuksella.
Nuorempana(15-20) ajattelin vakavasti että tuskin aion koskaan hankkiutua äidiksi. Elin pitkässä suhteessa ja avomieheni oli samaa mieltä. En oikein muista miksi en halunnut lapsia, ajattelin varmaankin kaikkea vaivannäköä ja kahlittua vapaa-aikaa.
Sitten luulin olevani raskaana(olimme jo eronneet) ja neuvolassa kysyttiin onko lapsi suunniteltu. Jouduin miettimään asian pohjia myöten uusiksi. Luulen että siinä vaiheessa jokin minussa uinunut heräsi, liekö biologinen äidinvaisto tai joku selittämätön oman lapsen suojelemisvietti. En ollut raskaana, mutta kaikki oli jo peruuttamattomasti muuttunut.
Tapasin sitten aviomieheni ja tulin pian suunnitellusti raskaaksi.
Päällimmäisin tunne itselläni ajasta vanhempana ja ennen, on elämän tarkoituksen ja sisällön ymmärtäminen. Asia ei ole niin yksinkertainen että lapsi olisi elämän tarkoitus, vaan koko maailmankuva ja kaikki mitä olen,on saanut kuin valaistuksen, näen kaiken selvemmin ja olen sisäisesti tyynempi. Kaikenlainen epämääräinen ahdistus ja selittämätön levottomuus on väistynyt ja itseluottamukseni on vahvistunut.
Luulen että vanhemmuus on tärkeä osa ihmisen kasvua sellaiseksi ihmiseksi kuin hänet on tarkoitettu. Vanhemmuus on "vain" osa elämää(elät 80v, lapset kotona 20v) mutta hyvin voimakas osa.
Se onni mitä oma lapsi olemassaolollaan tuottaa, on jotakin niin selittämätöntä, sellaista en voinut kuvitella olevan olemassakaan ennen kuin sen koin. Sitä ei pysty järjellä selittämään, se on itse koettava. Sen tunteen kun sydämeensä kerran saa, ei voi kuvitellakaan elämää ilman sitä. Muiden lapset eivät sellaista tunnetta herätä, eikä se ole sidoksissa lapsen "söpöyteen tai mallikkaaseen käytökseen.
Toinen lapsi ilmoittelee halustaan tulla maailmaan, joten pitänee jälleen hypätä tuntemattomaan ja katsoa mitä elämä meille antaa. Rakkautta ja syvää levollisuutta ainakin on luvassa, ja arjen suihkinaa.
Aiomme jättää ehkäisyn parin kk:den sisällä, isompi on jo 6v.
Ajatelkaa ihmiset suuria linjoja, elämää kokonaisuutena, niin pienet yksityiskohdat hahmottuvat paremmin. Kuunnelkaa sydäntänne niin tiedätte mikä on juuri teille se oikea ratkaisu, mikä on teille "kannattavaa, minkälainen on teille tarkoitettu elämä. Nämä ovat harvemmin järjen asioita loppujen lopuksi.