Tämä viesti löytyy aikaisemmasta sarjasta ”Ehdoton rakkaus”, mutta sitä pyydettiin uudelleen keskustelun avaukseksi. Tärkeä ja mielenkiintoinen mutta vaikea aihe. Jatketaan keskustelua.
Rakkaudella, Golgata.
******
Ave Ma_ria. Kiitos vastauksesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä asiasta kanssasi. Ongelmia elämäntapanormien parissa on, enkä niitä hyväksy - kuten kerroinkin edellisessä viestissä - ja avointa keskustelua todellakin tarvittaisiin. Ehkä sellainenkin ”armon aika” vielä tulee, vaikka vähän epäilyttääkin nykykäsitysten valossa. Hyvä että näillä palstoilla asiallisestikin keskustellaan kyseisistä asioista. Jostakinhan sitä on aloitettava.
Aikaisemman kirjoitukseni pointti oli kuitenkin siinä, että oma kokemukseni on - ainakin vielä - se että vl:ien perusopetus pelastumisesta on raamatullinen, terve ja lohduttava. Armosta olemme uskomassa. Kiitos Jumalalle, että täällä ajassa on vielä mahdollisuus kuulla tätä sydäntä ilahduttavaa evankeliumia. Ja kyllä sitä vielä usein kuulee saarnattavan ehdoittakin. Tätä asiaa ei sovi unohtaa, kun keskustellaan elämäntapasäännöistä.
Minusta on itse asiassa hämmästyttävää, että tämä ilosanoma näin kirkkaana ja lohduttavana vieläkin kaikuu Siionissamme ottaen huomioon kaikenlaisen heikkoutemme ja vajavaisuutemme. Näin mahtava on Jumalan työ meissä ja näin voimakas on Puolustajamme Taivaissa. Perkeleen myrkkypiikki kiduttaa kyllä lihaamme ja rakennuttaa kaikenlaisia pykäläviidakoita ja risukasoja riesaksemme ja rakkauden halventamiseksi, mutta ei saa sammutettua evankeliumin aurinkoa! Käsittämätön ja voimallinen on tuo Jumalan rakkaus. Ja ihmeellinen se rauha mikä siinä uskon kautta sielulle lahjoitetaan armosta. Siitä virvoituksestahan saa kylmäntuntoinen oikein fyysisestikin nauttia. Siitä meidän tulee elää – ehdoitta. Halusin vain muistuttaa tästäkin näköalasta.
Mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Siionissa esiintyy myös riihikuivia käsityksiä siitä, miten tätä matkaa ja kilvoitusta tulee tehdä. Alkuseurakunnassa, kuten sanoit, kehoitettiin katsomaan Kristusta. Ja Lutheriakin lukiessa oikein hämmästyy, miten voimakkaasti hän saarnaa Kristuksesta ja hänen sovitustyöstään. Ja samalla voimakkaasti torjuu kaikenlaisten elämäntapojen korostamisen autuuden ansiona. Lutherhan hyväksyi munkkienkin elämänmuodon niin kauan kun he eivät sitä autuuden ansioksi lukeneet. Mutta heti kun luulivat munkkiuden avulla pelastuvan, hän kehotti heitä juoksemaan ja kauas luostarista.
Kyllä meidänkin ajassa pitäisi yhä enemmän korostaa - Raamatun mukaisesti - sitä että Kristus on Kuninkaamme ja uskomme ainut kohde. Siinä sitten heti automaattisesti kaikki muu suhteellistuu ja menettää merkitystään –myös elämäntapavalinnat. Kun Kristus saa korottua seurakunnan pääksi, niin ei siinä enää kukaan viitsi kinastella siitä että kuuluuko uskovaisen käydä siellä tai täällä. Jos Kristus on kirkkaana mielessä ja Hänen rakkaus saa meissä vaikuttaa, niin silloin armo opettaa ja vaikuttaa meissä hyvät hengen hedelmät siveästi ja kohtuullisesti elämään. Tähän meidän tulisi luottaa koko sydämisesti, täydellä rakkaudella. Ja aina palata ylistämään Kristuksen sovitustyötä ja suurta armoa perkeleen pettämää ihmisrukkaa kohtaan. Jos me näin jaksaisimme opettaa, ei sääntöjä ja yhteisiä ”taistelusopimuksia” tarvittaisi. Silloin armo opettaisi meitä luopumaan synnistä ja palaamaan aina uudestaan Vapahtajamme siipien alle, Sanan ja sakramenttien kautta. Ei tarvitse itse alkaa suojia ja taivastietä rakentamaan. Tämä olisi se oikea uskonvanhurskaus ja elämänvanhurskaus. Jeesus sanoo: minä olen tie, totuus ja elämä.
Elämänvanhurskaudesta on kuitenkin tullut kimurantti kysymys ja Siionissa esiintyy paljon epäselviä käsityksiä asioista. Mikä on syntiä, mikä on hyvä omatunto, onko omatunto kaikilla samanlainen, missä määrin ja millaisissa asioissa olen veljeni vartija, miten suhtautua epäuskoiseen, missä ne pilkkaajat istuvat, mikä on hyvä kilvoitus, missä mene pahamenon raja, mitä on synninluvallisuus ja missä menee sen rajat, miten ja milloin käytetään avainten valtaa ja Kristuksen kirkkolakia, mikä on seurakunnan ääni ja kuuliaisuus, olemme maailmassa mutta ei maailmasta, jne. Yritäpä antaa tyhjentävä ja johdonmukainen vastaus noihin kysymyksiin. Ovatko nämä niitä asioista, joita armon tulisi opettaa? Eli pidettäisiin vain katse ja opetus tiukasti Kristuksessa ja hänen sovitustyössään? Sieltä tulisivat sitten ne oikeat neuvon ja rakkauden sanat Jumalan seurakunnalle. Ne torjuvat lakihenkisyyden ja synninluvallisuuden.
Ongelma tässäkin asiassa piilee sielunvihollisen voimakkaassa hyökkäyksessä uskonvanhurskautta kohtaan. Siellä missä on Jumalan seurakunta, sinne myös vihollinen tekee pesänsä. Riittääkö todella vain usko Kristukseen? Eikö jotakin pitäisi kuitenkin vähän tehdä? Ja tästä lähtee meidän, jo perisynnin kautta opittu lakihenkisyys, joka niin mielellään tikuttaa taivasaskeleita ihmismielen mukaan. Kunhan vain vältät tuon ja et koske tuohon, etkä maista tuota niin siitä sinut kristityksi tunnetaan! Konkreettinen tekeminen tai tekemättä jättäminen on ihmismielelle yksinkertaisempaa ja ymmärettävämpää. Ja luulisi kelpaavan Jumalalle. Sellainen ei kuitenkaan pelasta Raamatun mukaan. Tätä hämäystä se sielunvihollinen harjoittaa. Tästä syntyy taisteleva seurakunta. Paikoin tässä taistelussa innostutaan laatimaan yhteisiä elämäntapoihin vaikuttavia ”taistelusopimuksia” pahaa vastaan. Ja sitten vaaditaan että sopimus pitää. Rikkureita rankaistaan. 70-luvulla tämä taistelu kärjistyi suureen harhaoppiseen lakihenkisyyteen. Haavat vuotavat vieläkin. Ei jaksettu luottaa Kristukseen ja hänen varjelukseensa, vaan korotettiin omat ”erehtymättömän seurakunnan” neuvot uskon ja taistelun ykkösasiaksi.
Puhutteleva esimerkki tästä on alkuseurakunnasa ollut suuri harhaoppi pakanoiden ympärileikkauksesta. Koko seurakunta neljää opetuslasta lukuunottamatta vaati pakanoiden silpomista perinnäissääntöjen mukaan. Onneksi Pietari, Paavali ja Johannes jaksoivat katsella Kristusta ja hänen opetuksiaan ja saivat torjuttua tämänkin lakihenkisyyden. Erilaisia lakihenkisyyksiä ja elämäntapoja esiintyi sittemmin paljonkin ja Paavali ja muut hyväksyivät niitä vaihtelevassa määrin. Keskeistä oli se, että ihmiset eivät luulleet pelastuvansa niiden kautta. Homogeeninen uskovaisten porukka ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa. Alusta asti on taisteltu säännöistä. Niin vieläkin. Mielenkiintoista myös se, että Paavali uskalsi rohkeasti vastustaa niitä. Kumpa tänääkin näin tapahtuisi.
Minusta tuntuu että meillä on nyt kolmen tason porukkaa. On niitä, jotka tiukasti pitäytyvät 70-luvun säännöissä: ei kuoroja, ei konsertteja, ei urheilukipailuja, ei juuri mitään missä epäuskoisia tapaat, sen kun vain ramppaat ry:n väliä. Tämä on vaarallista ja estää lähetyskäskyn toteuttamisen. Nämä ihmiset vaativat samaa tiukkaa sääntöjen noudattamista toisiltakin. Tykkäävät korostaa sellaisia Raamatun paikkoja, jotka tukevat tiukkaa kuria ja kuuliaisuutta seurakuntaa kohtaan. ”Taistelusopimuksista” on tullut yhtä kuin syntiä.
Sitten on sellaista hiljaista väkeä (suurin osa ehkä), joilla ei ole käsitystä oikein puoleen eikä toiseen. Eivät kiihkoile eivätkä tuomitse. Ovat suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä, ja elävät oikein uskosta ja armosta. Jotkut näistä ovat varmaan rakentaneet elämänsä niin, etteivät törmää sellaisiin harrastuksiin tai toimitoihin, joissa ristiriitoja syntyisikään. Raamatun ja kirjoitusten tuntemus ei välttämättä ole kovin hyvä, ja pyrkivätkin välttämään kiistoja aiheen tiimoilta.
Kolmas porukka on aktiivista, harrastavat monenlaista ja lukevat Raamattua. Näille ihmisille hyvät videot, konsertit, kuorot ja urheilukilpailut ovat osa normaalia arkea. Tiukkahenkisyys on heille harhaoppia ja kismittää. Tämä ei tarkoita välttämättä kiihkomielisyyttä tai uppiniskaisuutta, vaan terveellistä kriittisyyttä opetusta ja käsityksiä kohtaan. Uusien sukupolvien myötä tämä porukka on nyt varmasti kasvamassa ja törmäys ensimmäisen porukan välillä näyttää väistämättömältä. Avointa keskustelua vaaditaan, mutta sitä ei ainakaan vielä ole. Ehkä Päivämiehen äskettäiset tiukat linjaukset olivat jonkinlainen ryhtiliike rivien suoristamiseksi ja tämän porukan vaimentamiseksi. Mutta uskon, että se vain lisää löylyä ja painetta keskustelun herättämiseksi. Toivottavasti se tapahtuu kaikessa rakkaudessa ja vältetään turhat ylilyönnit.
1.Johanneksen kirje:
4:7 Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan.
Rakkaudella, Golgata.
******
Ave Ma_ria. Kiitos vastauksesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä asiasta kanssasi. Ongelmia elämäntapanormien parissa on, enkä niitä hyväksy - kuten kerroinkin edellisessä viestissä - ja avointa keskustelua todellakin tarvittaisiin. Ehkä sellainenkin ”armon aika” vielä tulee, vaikka vähän epäilyttääkin nykykäsitysten valossa. Hyvä että näillä palstoilla asiallisestikin keskustellaan kyseisistä asioista. Jostakinhan sitä on aloitettava.
Aikaisemman kirjoitukseni pointti oli kuitenkin siinä, että oma kokemukseni on - ainakin vielä - se että vl:ien perusopetus pelastumisesta on raamatullinen, terve ja lohduttava. Armosta olemme uskomassa. Kiitos Jumalalle, että täällä ajassa on vielä mahdollisuus kuulla tätä sydäntä ilahduttavaa evankeliumia. Ja kyllä sitä vielä usein kuulee saarnattavan ehdoittakin. Tätä asiaa ei sovi unohtaa, kun keskustellaan elämäntapasäännöistä.
Minusta on itse asiassa hämmästyttävää, että tämä ilosanoma näin kirkkaana ja lohduttavana vieläkin kaikuu Siionissamme ottaen huomioon kaikenlaisen heikkoutemme ja vajavaisuutemme. Näin mahtava on Jumalan työ meissä ja näin voimakas on Puolustajamme Taivaissa. Perkeleen myrkkypiikki kiduttaa kyllä lihaamme ja rakennuttaa kaikenlaisia pykäläviidakoita ja risukasoja riesaksemme ja rakkauden halventamiseksi, mutta ei saa sammutettua evankeliumin aurinkoa! Käsittämätön ja voimallinen on tuo Jumalan rakkaus. Ja ihmeellinen se rauha mikä siinä uskon kautta sielulle lahjoitetaan armosta. Siitä virvoituksestahan saa kylmäntuntoinen oikein fyysisestikin nauttia. Siitä meidän tulee elää – ehdoitta. Halusin vain muistuttaa tästäkin näköalasta.
Mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Siionissa esiintyy myös riihikuivia käsityksiä siitä, miten tätä matkaa ja kilvoitusta tulee tehdä. Alkuseurakunnassa, kuten sanoit, kehoitettiin katsomaan Kristusta. Ja Lutheriakin lukiessa oikein hämmästyy, miten voimakkaasti hän saarnaa Kristuksesta ja hänen sovitustyöstään. Ja samalla voimakkaasti torjuu kaikenlaisten elämäntapojen korostamisen autuuden ansiona. Lutherhan hyväksyi munkkienkin elämänmuodon niin kauan kun he eivät sitä autuuden ansioksi lukeneet. Mutta heti kun luulivat munkkiuden avulla pelastuvan, hän kehotti heitä juoksemaan ja kauas luostarista.
Kyllä meidänkin ajassa pitäisi yhä enemmän korostaa - Raamatun mukaisesti - sitä että Kristus on Kuninkaamme ja uskomme ainut kohde. Siinä sitten heti automaattisesti kaikki muu suhteellistuu ja menettää merkitystään –myös elämäntapavalinnat. Kun Kristus saa korottua seurakunnan pääksi, niin ei siinä enää kukaan viitsi kinastella siitä että kuuluuko uskovaisen käydä siellä tai täällä. Jos Kristus on kirkkaana mielessä ja Hänen rakkaus saa meissä vaikuttaa, niin silloin armo opettaa ja vaikuttaa meissä hyvät hengen hedelmät siveästi ja kohtuullisesti elämään. Tähän meidän tulisi luottaa koko sydämisesti, täydellä rakkaudella. Ja aina palata ylistämään Kristuksen sovitustyötä ja suurta armoa perkeleen pettämää ihmisrukkaa kohtaan. Jos me näin jaksaisimme opettaa, ei sääntöjä ja yhteisiä ”taistelusopimuksia” tarvittaisi. Silloin armo opettaisi meitä luopumaan synnistä ja palaamaan aina uudestaan Vapahtajamme siipien alle, Sanan ja sakramenttien kautta. Ei tarvitse itse alkaa suojia ja taivastietä rakentamaan. Tämä olisi se oikea uskonvanhurskaus ja elämänvanhurskaus. Jeesus sanoo: minä olen tie, totuus ja elämä.
Elämänvanhurskaudesta on kuitenkin tullut kimurantti kysymys ja Siionissa esiintyy paljon epäselviä käsityksiä asioista. Mikä on syntiä, mikä on hyvä omatunto, onko omatunto kaikilla samanlainen, missä määrin ja millaisissa asioissa olen veljeni vartija, miten suhtautua epäuskoiseen, missä ne pilkkaajat istuvat, mikä on hyvä kilvoitus, missä mene pahamenon raja, mitä on synninluvallisuus ja missä menee sen rajat, miten ja milloin käytetään avainten valtaa ja Kristuksen kirkkolakia, mikä on seurakunnan ääni ja kuuliaisuus, olemme maailmassa mutta ei maailmasta, jne. Yritäpä antaa tyhjentävä ja johdonmukainen vastaus noihin kysymyksiin. Ovatko nämä niitä asioista, joita armon tulisi opettaa? Eli pidettäisiin vain katse ja opetus tiukasti Kristuksessa ja hänen sovitustyössään? Sieltä tulisivat sitten ne oikeat neuvon ja rakkauden sanat Jumalan seurakunnalle. Ne torjuvat lakihenkisyyden ja synninluvallisuuden.
Ongelma tässäkin asiassa piilee sielunvihollisen voimakkaassa hyökkäyksessä uskonvanhurskautta kohtaan. Siellä missä on Jumalan seurakunta, sinne myös vihollinen tekee pesänsä. Riittääkö todella vain usko Kristukseen? Eikö jotakin pitäisi kuitenkin vähän tehdä? Ja tästä lähtee meidän, jo perisynnin kautta opittu lakihenkisyys, joka niin mielellään tikuttaa taivasaskeleita ihmismielen mukaan. Kunhan vain vältät tuon ja et koske tuohon, etkä maista tuota niin siitä sinut kristityksi tunnetaan! Konkreettinen tekeminen tai tekemättä jättäminen on ihmismielelle yksinkertaisempaa ja ymmärettävämpää. Ja luulisi kelpaavan Jumalalle. Sellainen ei kuitenkaan pelasta Raamatun mukaan. Tätä hämäystä se sielunvihollinen harjoittaa. Tästä syntyy taisteleva seurakunta. Paikoin tässä taistelussa innostutaan laatimaan yhteisiä elämäntapoihin vaikuttavia ”taistelusopimuksia” pahaa vastaan. Ja sitten vaaditaan että sopimus pitää. Rikkureita rankaistaan. 70-luvulla tämä taistelu kärjistyi suureen harhaoppiseen lakihenkisyyteen. Haavat vuotavat vieläkin. Ei jaksettu luottaa Kristukseen ja hänen varjelukseensa, vaan korotettiin omat ”erehtymättömän seurakunnan” neuvot uskon ja taistelun ykkösasiaksi.
Puhutteleva esimerkki tästä on alkuseurakunnasa ollut suuri harhaoppi pakanoiden ympärileikkauksesta. Koko seurakunta neljää opetuslasta lukuunottamatta vaati pakanoiden silpomista perinnäissääntöjen mukaan. Onneksi Pietari, Paavali ja Johannes jaksoivat katsella Kristusta ja hänen opetuksiaan ja saivat torjuttua tämänkin lakihenkisyyden. Erilaisia lakihenkisyyksiä ja elämäntapoja esiintyi sittemmin paljonkin ja Paavali ja muut hyväksyivät niitä vaihtelevassa määrin. Keskeistä oli se, että ihmiset eivät luulleet pelastuvansa niiden kautta. Homogeeninen uskovaisten porukka ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa. Alusta asti on taisteltu säännöistä. Niin vieläkin. Mielenkiintoista myös se, että Paavali uskalsi rohkeasti vastustaa niitä. Kumpa tänääkin näin tapahtuisi.
Minusta tuntuu että meillä on nyt kolmen tason porukkaa. On niitä, jotka tiukasti pitäytyvät 70-luvun säännöissä: ei kuoroja, ei konsertteja, ei urheilukipailuja, ei juuri mitään missä epäuskoisia tapaat, sen kun vain ramppaat ry:n väliä. Tämä on vaarallista ja estää lähetyskäskyn toteuttamisen. Nämä ihmiset vaativat samaa tiukkaa sääntöjen noudattamista toisiltakin. Tykkäävät korostaa sellaisia Raamatun paikkoja, jotka tukevat tiukkaa kuria ja kuuliaisuutta seurakuntaa kohtaan. ”Taistelusopimuksista” on tullut yhtä kuin syntiä.
Sitten on sellaista hiljaista väkeä (suurin osa ehkä), joilla ei ole käsitystä oikein puoleen eikä toiseen. Eivät kiihkoile eivätkä tuomitse. Ovat suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä, ja elävät oikein uskosta ja armosta. Jotkut näistä ovat varmaan rakentaneet elämänsä niin, etteivät törmää sellaisiin harrastuksiin tai toimitoihin, joissa ristiriitoja syntyisikään. Raamatun ja kirjoitusten tuntemus ei välttämättä ole kovin hyvä, ja pyrkivätkin välttämään kiistoja aiheen tiimoilta.
Kolmas porukka on aktiivista, harrastavat monenlaista ja lukevat Raamattua. Näille ihmisille hyvät videot, konsertit, kuorot ja urheilukilpailut ovat osa normaalia arkea. Tiukkahenkisyys on heille harhaoppia ja kismittää. Tämä ei tarkoita välttämättä kiihkomielisyyttä tai uppiniskaisuutta, vaan terveellistä kriittisyyttä opetusta ja käsityksiä kohtaan. Uusien sukupolvien myötä tämä porukka on nyt varmasti kasvamassa ja törmäys ensimmäisen porukan välillä näyttää väistämättömältä. Avointa keskustelua vaaditaan, mutta sitä ei ainakaan vielä ole. Ehkä Päivämiehen äskettäiset tiukat linjaukset olivat jonkinlainen ryhtiliike rivien suoristamiseksi ja tämän porukan vaimentamiseksi. Mutta uskon, että se vain lisää löylyä ja painetta keskustelun herättämiseksi. Toivottavasti se tapahtuu kaikessa rakkaudessa ja vältetään turhat ylilyönnit.
1.Johanneksen kirje:
4:7 Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Erittäin hyvä kirjoitus! Jeesus on uskovan vanhurskaus.
Kuvailit aika kattavasti porukan sisällä olevat erilaiset katsantokannat ja tulevat mahdolliset keskinäiset ristiriitaisuudet. Ihan hyvä analyysi, voin yhtyä ajatuksiisi.
Mutta minusta se on surkuhupaisaa, että tuota keskustelua käydään sisällä olevien ehdoilla ja heidän keskuudessaan. On viittauksia 70-luvun hoitoihin ja niihin väärinkäytöksiin, jopa hurmahenkiseen, hysteeriiseen, lakihenkiseen puhdistusoperaatioon.
Silti vain siellä olevat ovat jotenkin oikeutetumpia keskustelamaan niistäkin asioista ja määrittelemään armoevankeliumin ehdottomuuden.
Jos sitä ei ehdottomana silloin 70-luvulla ollut, niin mistä se sitten vain teidän käyttöönne olisi palautunut tai jostakin ilmaantunut?
Ei sitä sellaisena ainakaan tänne päin ole tarjolla! En tunnista sitä sellaiseksi, jos uskovaisuuden ehtona on palata parannuksen kautta vl-yhteisöön, josta lakihenkiset ja ehdollisen evankeliumin pakottajat ovat ajaneet pois, kun ei heidän ehtoihinsa voinut taipua.
Kiitoksia vielä Golgata tästä monipuolisesta ja hyvästä kirjoituksestasi. Se on tässä vaalihumussa jäänyt turhan vähälle huomiolle.
Kirjoituksesi lopussa oleva "kolmen tason porukkaan" jaottelusi on paitsi vähän humoristinen, niin myös tarkkanäköinen. Noin se tilanne varmaan aika pitkälle on.
Itselle tulee mieleen, että voiko törmäystä ensimmäisen ja viimeisen ryhmän välillä loputtomiin välttää? Näkemykset ovat aika kaukana toisistaan. Sääntöihmiset ovat vielä viime aikoina selvästi nostaneet profiiliaan ja saaneet melkoista kuhinaa aikaiseksi.
Itse olen seurannut tilannetta hämmennyksen vallassa. En aio nousta barrigadeille, mutta mitä sitten, jos joutuisi valitsemaan vaikka klassisen musiikin (ja koko joukon muita siihen rinnastettavia asioita) ja vl-liikkeen välillä? (Tämä kysymys musiikin osalta on kohdallani täysin teoreettinen, sen tietävät kaikki musikaalisista "lahjoistani" osalliseksi päässeet). Olisikohan mahdollista, että vielä syntyisi sellainen tilanne ja tilanteen ratkaisu kuin 70-luvulla?
On kuitenkin ihmisiä, jotka käyvät varsin kuumana näiden kysymysten kanssa ja jopa haikailevat takaisin noita kolmen vuosikymmenen takaisia aikoja.