Kirjoitan tänne omia kokemuksiani suhteesta vl-mieheen, on joitakin asioita, joille haluaisin saada vastauksen. Nimittäin. Kävin aikoinaan vl-riparin, vaikka en itse periaatteessa vl olekaan. Siitä lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän tekemisissä vl ihmisten kanssa. Tapasin miehen, joka tuntui erittäin kiinnostavalta ja samalla myös todella samanlaiselta ihmiseltä kuin mitä itse olen. Ihmiseltä, jonka kanssa voisin kuvitella eläväni elämäni. Tutustuin häneen ja hän tuntui aina vain enemmän siltä ihmiseltä, jonka vierelleni haluan. Välillämme todella on jonkinlainen henkinen side ja yhteys, vaikka viime aikoina olemmekin viettäneet paljon aikaa erillään, pitkälti sen takia, että näkemykset elämästä eroavat niin paljon ja itse halusin ottaa etäisyyttä nähdäkseni mitä todella haluan. Suhteemme on aivan karilla, mutta silti tuntuu, että minulla on maailmassa toinen puolisko - hän. Kaikesta huolimatta. Olen kuitenkin joutunut toteamaan sen, että se, mitä elämältä nyt haluan, onkin mahdoton yhtälö.
Koska en ole syntyjäni vl eikä perheenikään ole (vaikka suvussa kyseisen "lahkon" jäseniä onkin), ei minuun ole iskostunut sellaisia sääntöjä kuin poikaystävään. En näe viinilasillisessa mitään vikaa, minulla on ollut korvakorut ja olen myös meikannut kevyesti, nuorempana vähän enemmän. Poikaystävä kuitenkin on vakaasti kaikkea alkoholipitoista vastaan (ihme, että ehtoollisviiniä suostuu ottamaan), ei salli korvakoruja, ei meikkejä, ei hiusten värjäystä tms. Vaikka ei osaa perustella esim. alkoholikieltoa mitenkään, se vain kuulemma tuntuu väärältä. Itse en suostu alkoholia synniksi määrittelemään, koska evankeliumi antaa siitä aivan toisen kuvan. Jos alkoholi olisi syntiä, olisi Jeesus syntinen, ja uskoni perustuu sille, että Jeesus eli "oikein". Enkä myöskään hyväksy perustetta, että synti olisi jotenkin muuttunut ajan saatossa, säännöthän ovat kaikille samat. Olen todennut, että poikaystävän kasvatus on johtanut hänet siihen tilanteeseen, että hän on ahdistunut, kun on päästään rajoittunut näihin sääntöihin, vaikkei niille mitään perustetta tiedäkään.
Toinen asia ovat korvakorut ja meikit, ymmärrän, että ideaalia olisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja arvostaa omaa ulkonäköään. Mutta korvakorut, kynsilakka, ...? Kynsilakka on kuin koru, Korvakorut eivät eroa minusta mitenkään kaulakorusta. Enkä tunne oloani syntiseksi vaikka kaulakorua käyttäisinkin. Meikkiäkään en miellä synniksi, paitsi jos siitä tulee riippuvaiseksi. Olen senkin kokenut (sitä oli pakko laittaa, että kehtasi minnekään mennä), nykyään käytän meikkiä maltilla. Olen sitä paitsi sitä mieltä, että esim juhliin mennessä on kohteliasta laittautua, se osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisia kohtaan. Samoin kuin on kohteliasta pukea siistit vaatteet päälle ja laittaa hiukset.
Meidän suhde on nyt siinä pisteessä, että täytyy joku suunta valita. Joko olemme yhdessä tai eroamme. Valinta olisi poikaystävän mielestä minun: joko valitsen, että elän niinkuin hän katsoo parhaaksi tai sitten, jos haluan elää omaa "syntistä" elämääni niin tuomitsen hänet elämään yksin, koska hän ei "voi" kanssani elää, kun tuntisi liikaa tuskaa. Hän ei voi elää kanssani, jos en olisi täysin absolutisti jne jne. Nyt tähän soppaan on lisäksi tullut koko perhe ainakin, koska he haluavat suojella minua vääriltä valinnoilta, ja ovat sitä mieltä, että teen elämäni virheen jos alistun toisen tahdon alle näissä asioissa. Heidän kanssaan olenkin riidellyt niin paljon, että olo on kohta ihan orpo, kun ainut ihminen vierellä on tuo poikaystävä, joka haluaa minusta kasvattaa täydellisen enkelin vierelleen.
Nyt haluaisinkin kysyä, onko tuo oikein, että vl voi tällaista vaatia? Voiko hän asettaa minut tällaiseen pattitilanteeseen? Asiaa helpottaisi, jos hän edes epäröisi, mutta ei, on jo pitkän aikaa ja kaiken vaikeudenkin jälkeen sanonut, että olen hänelle se oikea eikä halua kenenkään muun kanssa elää. Hän ei kuitenkaan halua tässä asiassa joustaa. Ja se on mennyt niin pitkälle, että hänestä tuli vaikeasti masentunut ja on harkinnut itsemurhaa kauan. Ja syyksi siihen on sanonut sen, että MINÄ elän väärin eikä hän kestä sitä. Mielenhäiriöinen hän on, kun itsemurhaa on harkinnut, mutta en ymmärrä, miten minusta voi tehdä sen syyllisen hänen ongelmiinsa. Hän on itse tähän tilanteeseen joutunut omien valintojensa kautta.
Olen miettinyt sitäkin, mitä elämästä tulisi, vaikka toinen olisi vl ja toinen ei ja sen molemmat hyväksyisivät. Esimerkiksi millaiset häät järjestäisi, jos puolison suku on vl ja oma suku pääpiirteissään ei? Itse haluaisin kohottaa maljan ja tanssia sekä laittautua kauniiksi. Ei niin, ettenkö olisi hyvännäköinen ilman meikkiäkin, mutta... Niin, sitten taas puoliso haluaisi ihan erilaisen häätilaisuuden. Ei alkoholia, ei maljoja, ei tanssia, ei musiikkiakaan muita kuin hengellistä. Jomman kumman haaveet unelmahäistä murskaantuisivat kuitenkin, tai sitten kumpikin kärsisi.
Toinen asia, mikä on mietityttänyt paljon, on se, miten mahdolliset tulevat lapset kasvattaisimme. Mies haluaisi eristää lapset uskovaisten maailmaan, varmistaa, että kavereina olisi vain vl-lapsia, ehkä jättää tv kokonaan pois ja maallinen musiikki myös. Hänen mielestään se olisi lapsille paras. Minun mielipiteeni taas on aivan erilainen. Olen nähnyt niin monta tapausta, jotka ovat "romahtaneet", kun ovat maailmalle lähteneet omasta ideaalimaailmasta. Jo pienempänä lapset katsoisivat tv:tä naapurissa ja kuuntelisivat musiikkia salaa, meikkaisivat salaa ym. koska se olisi kotona kielletty. En tunne ketään vl-nuorta, joka ei olisi näin tehnyt. En halua lapsistani sellaisia. Haluaisin kasvattaa heistä avoimia, tasapainoisia ja realistisia, enkä voi kieltää heiltä jotain mitä en itseltäni ole kieltänyt. Mielestäni ei ole oikein kasvattaa ketään pumpulissa, täytyy heidän nähdä oikea elämä, jotta voisivat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa löytää oikean tavan elää. Sitä paitsi on tavallaan rasistista ajatella, että ei-vl-lapset olisivat paheellista seuraa. Näin voivat uskoa vain he, joiden mielestä vl-ihmiset ovat muiden yläpuolella.
Poikaystävä on pyytänyt, että jättäisin maalliset hömpötykset ja synnit "hänen takiaan". Olen jo kerran yrittänyt, mutta tunnen olevani aivoton kana siinä tilanteessa. En pysty puolustelemaan sääntöjä, joiden mukaan eläisin, en millään tavalla. Olisin itse aivan eri mieltä. Mutta noudattaisin kuitenkin näitä sääntöjä, vaikka en niitä sydämessäni tuntisi järkeviksi. Se olisi vähintäänkin ulkokultaisuutta. Kun yritin elää niin, tuntui, että minusta tuli ontto. Jouduin siinä samassa luopumaan itsestäni, ja tilalle tuli joku toinen ihminen, jolla ei ollut mielipiteitä, joka oli väritön ja näkymätön. Syy ei ole siinä, että luopuminen "maallisista asioista" sen olisi saanut aikaan, vaan yksinkertaisesti se, etten eläisi niinkuin itse parhaaksi kokisin. Olen todennut, etten pysty siihen. Haluan elää omama itsenäni.
Onko kukaan muu joutunut vastaavaan tilanteeseen ja miten siitä on selvitty? Miten voi olla, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei voi löytää yhteistä tietä? Nyt näyttäisi olevan edessä särkyneitä sydämiä.
Koska en ole syntyjäni vl eikä perheenikään ole (vaikka suvussa kyseisen "lahkon" jäseniä onkin), ei minuun ole iskostunut sellaisia sääntöjä kuin poikaystävään. En näe viinilasillisessa mitään vikaa, minulla on ollut korvakorut ja olen myös meikannut kevyesti, nuorempana vähän enemmän. Poikaystävä kuitenkin on vakaasti kaikkea alkoholipitoista vastaan (ihme, että ehtoollisviiniä suostuu ottamaan), ei salli korvakoruja, ei meikkejä, ei hiusten värjäystä tms. Vaikka ei osaa perustella esim. alkoholikieltoa mitenkään, se vain kuulemma tuntuu väärältä. Itse en suostu alkoholia synniksi määrittelemään, koska evankeliumi antaa siitä aivan toisen kuvan. Jos alkoholi olisi syntiä, olisi Jeesus syntinen, ja uskoni perustuu sille, että Jeesus eli "oikein". Enkä myöskään hyväksy perustetta, että synti olisi jotenkin muuttunut ajan saatossa, säännöthän ovat kaikille samat. Olen todennut, että poikaystävän kasvatus on johtanut hänet siihen tilanteeseen, että hän on ahdistunut, kun on päästään rajoittunut näihin sääntöihin, vaikkei niille mitään perustetta tiedäkään.
Toinen asia ovat korvakorut ja meikit, ymmärrän, että ideaalia olisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja arvostaa omaa ulkonäköään. Mutta korvakorut, kynsilakka, ...? Kynsilakka on kuin koru, Korvakorut eivät eroa minusta mitenkään kaulakorusta. Enkä tunne oloani syntiseksi vaikka kaulakorua käyttäisinkin. Meikkiäkään en miellä synniksi, paitsi jos siitä tulee riippuvaiseksi. Olen senkin kokenut (sitä oli pakko laittaa, että kehtasi minnekään mennä), nykyään käytän meikkiä maltilla. Olen sitä paitsi sitä mieltä, että esim juhliin mennessä on kohteliasta laittautua, se osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisia kohtaan. Samoin kuin on kohteliasta pukea siistit vaatteet päälle ja laittaa hiukset.
Meidän suhde on nyt siinä pisteessä, että täytyy joku suunta valita. Joko olemme yhdessä tai eroamme. Valinta olisi poikaystävän mielestä minun: joko valitsen, että elän niinkuin hän katsoo parhaaksi tai sitten, jos haluan elää omaa "syntistä" elämääni niin tuomitsen hänet elämään yksin, koska hän ei "voi" kanssani elää, kun tuntisi liikaa tuskaa. Hän ei voi elää kanssani, jos en olisi täysin absolutisti jne jne. Nyt tähän soppaan on lisäksi tullut koko perhe ainakin, koska he haluavat suojella minua vääriltä valinnoilta, ja ovat sitä mieltä, että teen elämäni virheen jos alistun toisen tahdon alle näissä asioissa. Heidän kanssaan olenkin riidellyt niin paljon, että olo on kohta ihan orpo, kun ainut ihminen vierellä on tuo poikaystävä, joka haluaa minusta kasvattaa täydellisen enkelin vierelleen.
Nyt haluaisinkin kysyä, onko tuo oikein, että vl voi tällaista vaatia? Voiko hän asettaa minut tällaiseen pattitilanteeseen? Asiaa helpottaisi, jos hän edes epäröisi, mutta ei, on jo pitkän aikaa ja kaiken vaikeudenkin jälkeen sanonut, että olen hänelle se oikea eikä halua kenenkään muun kanssa elää. Hän ei kuitenkaan halua tässä asiassa joustaa. Ja se on mennyt niin pitkälle, että hänestä tuli vaikeasti masentunut ja on harkinnut itsemurhaa kauan. Ja syyksi siihen on sanonut sen, että MINÄ elän väärin eikä hän kestä sitä. Mielenhäiriöinen hän on, kun itsemurhaa on harkinnut, mutta en ymmärrä, miten minusta voi tehdä sen syyllisen hänen ongelmiinsa. Hän on itse tähän tilanteeseen joutunut omien valintojensa kautta.
Olen miettinyt sitäkin, mitä elämästä tulisi, vaikka toinen olisi vl ja toinen ei ja sen molemmat hyväksyisivät. Esimerkiksi millaiset häät järjestäisi, jos puolison suku on vl ja oma suku pääpiirteissään ei? Itse haluaisin kohottaa maljan ja tanssia sekä laittautua kauniiksi. Ei niin, ettenkö olisi hyvännäköinen ilman meikkiäkin, mutta... Niin, sitten taas puoliso haluaisi ihan erilaisen häätilaisuuden. Ei alkoholia, ei maljoja, ei tanssia, ei musiikkiakaan muita kuin hengellistä. Jomman kumman haaveet unelmahäistä murskaantuisivat kuitenkin, tai sitten kumpikin kärsisi.
Toinen asia, mikä on mietityttänyt paljon, on se, miten mahdolliset tulevat lapset kasvattaisimme. Mies haluaisi eristää lapset uskovaisten maailmaan, varmistaa, että kavereina olisi vain vl-lapsia, ehkä jättää tv kokonaan pois ja maallinen musiikki myös. Hänen mielestään se olisi lapsille paras. Minun mielipiteeni taas on aivan erilainen. Olen nähnyt niin monta tapausta, jotka ovat "romahtaneet", kun ovat maailmalle lähteneet omasta ideaalimaailmasta. Jo pienempänä lapset katsoisivat tv:tä naapurissa ja kuuntelisivat musiikkia salaa, meikkaisivat salaa ym. koska se olisi kotona kielletty. En tunne ketään vl-nuorta, joka ei olisi näin tehnyt. En halua lapsistani sellaisia. Haluaisin kasvattaa heistä avoimia, tasapainoisia ja realistisia, enkä voi kieltää heiltä jotain mitä en itseltäni ole kieltänyt. Mielestäni ei ole oikein kasvattaa ketään pumpulissa, täytyy heidän nähdä oikea elämä, jotta voisivat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa löytää oikean tavan elää. Sitä paitsi on tavallaan rasistista ajatella, että ei-vl-lapset olisivat paheellista seuraa. Näin voivat uskoa vain he, joiden mielestä vl-ihmiset ovat muiden yläpuolella.
Poikaystävä on pyytänyt, että jättäisin maalliset hömpötykset ja synnit "hänen takiaan". Olen jo kerran yrittänyt, mutta tunnen olevani aivoton kana siinä tilanteessa. En pysty puolustelemaan sääntöjä, joiden mukaan eläisin, en millään tavalla. Olisin itse aivan eri mieltä. Mutta noudattaisin kuitenkin näitä sääntöjä, vaikka en niitä sydämessäni tuntisi järkeviksi. Se olisi vähintäänkin ulkokultaisuutta. Kun yritin elää niin, tuntui, että minusta tuli ontto. Jouduin siinä samassa luopumaan itsestäni, ja tilalle tuli joku toinen ihminen, jolla ei ollut mielipiteitä, joka oli väritön ja näkymätön. Syy ei ole siinä, että luopuminen "maallisista asioista" sen olisi saanut aikaan, vaan yksinkertaisesti se, etten eläisi niinkuin itse parhaaksi kokisin. Olen todennut, etten pysty siihen. Haluan elää omama itsenäni.
Onko kukaan muu joutunut vastaavaan tilanteeseen ja miten siitä on selvitty? Miten voi olla, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei voi löytää yhteistä tietä? Nyt näyttäisi olevan edessä särkyneitä sydämiä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Poikaystävä on pyytänyt, että jättäisin maalliset hömpötykset ja synnit "hänen takiaan"."
Vaikka tavallaan häntä - kiintynyt toiseen ihmiseen kun on - ymmärränkin, niin tuo on huono syy...Synti tulisi jättää siksi, että sen näkee syntinä eikä toisen ihmisen vuoksi, mutta noiden mainitsemiesi asioiden synnillisyydestä nyt voi tosiaan olla monta mieltä kuten itsekin ilmaiset. Herättävät ne vl-piireissäkin keskustelua eli ei sielläkään ole niin, ettei kukaan asioita miettisi ja kaikki olisivat jotenkin automaattisesti joka asiasta samaa mieltä, vaikka tosissaan uskovilla onkin halua syntiä välttää.
Joka tapauksessa, poikaystäväsi ilmeisesti toivoo sinun tekevän parannuksen eli tulevan USKOMAAN samalla tavalla eikä vain muuttavan TAPOJA? Varmasti on vaikea lähteä mukautumaan johonkin muottiin jos ei uskon kautta näe asioita (mukaanlukien seurakunnan neuvot) samalla tavalla.
Voisi olla hyvä, jos voisitte rauhassa ja ilman paineita ottaa hieman etäisyyttä tilanteeseen. Itse voit antaa kantasi vl-uskoon muodostua rauhassa eikä sinun tarvitse pakottaa itseäsi mihinkään. Poikaystäväsi kyllä kuulostaa tarvitsevan apua. Voit olla hänelle tukena, mutta jos parhaasi teet ja hänellä menee huonosti tai jos hän jopa vahingoittaisi itseään, mitä nyt ei toivottavasti tapahdu, niin ei se sinun syysi ole. On hyvä välittää, mutta ei ottaa tilannetta liian raskaasti. Toivottavasti osaat näin ajatella. Laitan myöhemmin lisäkommenttia jos tulee ajatuksia mieleen. Ehkä tämä auttaa edes vähän. Voimia ja siunausta elämäänne.
Et mitenkään voi olla, kun juttuasi luin. Kaverisi sen sijaan vaikuttaa aivottomalta kukolta, jos asian voi rumasti sanoa.
On vaikeaa kuvitellaa tulevaisuutta näistä lähtökohdista. On paha sanoa näin, että jos rakastat kumppaniasi.
Jotenkin vaan tuntuu, että ei tule onnistumaan. Vl:t elävät jossain menneisyydessä, eivätkä näe, että maailma on muuttunut. Ei se heidän vikansa ole - heidät on koulutettu siihen. He ovat varmasti ihan hyviä ihmisiä, mutta heidän kanssaan on mahdotonta elää nykypäivää, kun he elävät menneisyyden sumussa.
Tsemppiä Sinulle
Pitäisi pyrkiä kompromisseihin; sinä saat olla oma itsesi ja poikaystäväsi oma itsesi. Tv:n voi sijoittaa johonkin toiseen huoneeseen. Jos hän ei kykene ihinkään sovitteluratkaisuihin, niin unohda koko juttu. Parisuhde on nimenomaan kahden kauppa; ei vl-yhteisön korvapuusti.
Voi sentään, kun kuullostaa tutulta tilanteelta! En osaa antaa hyviä - tai minkäänlaisia - neuvoja sinulle, mutta samassa suossa olen ja avuton tekemään ratkaisua omassakaan elämässäni. Mutta sen tiedän, että tämmöinen tilanne on tukala, kun yhtäältä on vetoa yhteen suuntaan ja toisaalta toiseen.
Sitä vain sinnittelee päivästä toiseen ja odottaa, että aika tekee tehtävänsä. Vaikka syvää harhaahan tämmöinen ajattelu on: itse sitä on ratkaisunsa tehtävä, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä hankalampaa ratkaisun tekeminen on.
Voimia sinulle!
Haluaisin ottaa asiaan kantaa kokonaan ilman tätä vl - ei-vl -asetelmaa.
Minusta parisuhde on aina nähtävä kahden erilaisen yksilön ihmissuhteena, jonka on perustuttava toinen toisensa kunnioittamiseen ja hyväksymiseen sellaisenaan. On mieletöntä yrittää rakentaa yhteistä elämää jossittelulle.
Yhteisyyden on rakennuttava kumppaneista sellaisina kuin he ovat ja tuntevat olevansa oma itsensä.
On ihan eri asia pyrkiä huomioimaan kumppania omaehtoisesti ponnistelemalla jonkin ärsyttävän piirteensä hillitsemiseksi kuin tulla hyväksytyksi vain sillä ehdolla että luopuu siitä ja tästä ja tuosta ja omaksuu vähintään ne ja nämä asiat.
Jos olisin tilanteessasi ja saisin jostakin voimia, niin en jäisi odottamaan ratkaisua, vaan ottaisin etäisyyttä ja etsisin toisen tien.
Kirjoittamasi tilanne on sellainen, että jos jäät siihen, niin alistut ja ehkä katkeroidutkin, koska joudut luovuttamaan omaa sisäistä minääni niin paljon pois toisen toiveiden ja tarpeiden tähden.
Jos kaverisi on oikealla, raittilla tavalla vl, niin hän ei tule koskaan tekemään kompromissejä kanssasi. Siksi se olet sinä, joka annat peeriaatteessa aina periksi. Tosin miten hän yleensä voi ottaakaan sinut? Onko hän juksannut sinua antamalla periksi joissakin asioissa "pahimoikseen", että sinä pysyisit odottavalla ja periksiantavalla kannalla?
Jos päädyt parannuksen kautta vl:ksi ja sydämessäsi haluat olla kuuliainen vl-opetuksille, niin sitten tilanne on toinen. Sinulla on oma halu toimia kuten hänkin toimii.
Mutta ulkoapäin tulevat odotukset ja ehdot ovat pahasta, todella pahasta, sinun itsesi kannalta.
Anteeksi kun omat kokemukseni värittävät niin kovasti kirjoitustani! Mitä muutakaan?
"Jos kaverisi on oikealla, raittilla tavalla vl, niin hän ei tule koskaan tekemään kompromissejä kanssasi."
Jaa-a, en tiedä mikä on oikea tapa olla vl mutta en ainakaan käyttäisi sanaa raitis tuossa tilanteessa. Jos neuvoa kaipaat, niin varmaan annat toisen olla vapaasti mitä on, sanot sen hänelle ja sanot myöskin että aiot itse olla oma itsesi. Tuossa tilanteessa huomaamatta saattaa ripustautua henkisesti toiseen - älä anna sen tapahtua! Ottakaa etäisyyttä ja vapautukaa molemmat olemaan onnellisia myös ilman toista. Jos ei onnistu, ei yhdessäolokaan voi olla onnellista kun todellinen vapaus puuttuu. Ajan myötä palaatte sitten yhteen (jos/kun mies viisastuu ja lakkaa katselemasta sinua vl-ihanteidensa läpi) - tai jatkatte elämää ilman pariutumisaikeita.
Tuossa tilanteessa tulee vielä herkemmin fyysinenkin side välille. Hengelliset ja henkiset eväät ovat ristiriidassa keskenään ja kuitenkin tykkää toisesta, niin tuo puoli mahdollisesti korostuu.
Sitten eroon pääseminen ja toisen tien hakeminen on vielä vaikeampaa. Naimisiin mennään ja siitä alkaa eläminen arjessa ja niiden toiveiden ja tarpeiden erilaisuuden kanssa. Ei ole helppoa. Ei totisesti. Jospa Jumala säästäisi sinut siltä ja löytäisit muun ratkaisun!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000013233065
Kun sinun pitäs vaan joustaa ja hänen ei missään. Suosittelen laittamaan kovan kovaa vastaan ,sillä muutoin veivaatte tätä vielä kymmenen vuoden päästäkin mikäli ukkosi ei jo oo laittanu sua kiertoon jonkin aidon vl-naisen vuoksi.
et kai rupee lapsikoneeksi. toisaalta sit on niin paljon tekemistä ,ettei ehdi meikkaan eikä lihan mukaan