Eli otsikko tiivistääkin pointtini; haluaisin tietää, miten ja kuinka erilailla paniikkihäiriö voi oireilla?
Itse olen saanut noin 6 kk ajan säännöllisesti paniikki-/ahdistuskohtauksia, joihin ei kuitenkaan liity paniikkihäiriön yleisesti miellettyjä fyysisiä oireita; sydämentykytystä, hikoilua, vapinaa. Kohtauksissa tajunnantasoni vain alenee, en pysty puhumaan, en ymmärrä mitä minulle puhutaan, menen ikäänkuin "lukkoon". Itken kyllä, on epätodellinen olo, heikottaa, huimaa ja tuosta epätodellisuudesta johtuen pelkään tietystikin sekoavani. Pelkään sitä, ettei tuo olotila mene ohi.
Ja mitenkähän paniikkihäiriöön pitäisi hakea apua? Ensimmäinen lääkäriaika vapautuu vasta viikkojen kuluttua ja päivystykseen päästyäni oireet ovat usein menneet jo ohi. Läheiset eivät jotenkin pysty ymmärtämään, mistä on kysymys - olenhan muutoin varsin vahva, pärjään hyvin, olen hyvässä työssä, huolehdin itsestäni jne. Eli kohtaukset menevät usein sen piikkiin, että minusta on "tullut hankala".
Miten saada ihmiset ymmärtämään, että kohtauksien aikana en kykene pitämään huolta edes itsestäni, saatikka olemaan vastuussa muista?
Päässä risteilee paljon kysymyksiä eilisen rankan kohtauksen jälkeen.
Itse olen saanut noin 6 kk ajan säännöllisesti paniikki-/ahdistuskohtauksia, joihin ei kuitenkaan liity paniikkihäiriön yleisesti miellettyjä fyysisiä oireita; sydämentykytystä, hikoilua, vapinaa. Kohtauksissa tajunnantasoni vain alenee, en pysty puhumaan, en ymmärrä mitä minulle puhutaan, menen ikäänkuin "lukkoon". Itken kyllä, on epätodellinen olo, heikottaa, huimaa ja tuosta epätodellisuudesta johtuen pelkään tietystikin sekoavani. Pelkään sitä, ettei tuo olotila mene ohi.
Ja mitenkähän paniikkihäiriöön pitäisi hakea apua? Ensimmäinen lääkäriaika vapautuu vasta viikkojen kuluttua ja päivystykseen päästyäni oireet ovat usein menneet jo ohi. Läheiset eivät jotenkin pysty ymmärtämään, mistä on kysymys - olenhan muutoin varsin vahva, pärjään hyvin, olen hyvässä työssä, huolehdin itsestäni jne. Eli kohtaukset menevät usein sen piikkiin, että minusta on "tullut hankala".
Miten saada ihmiset ymmärtämään, että kohtauksien aikana en kykene pitämään huolta edes itsestäni, saatikka olemaan vastuussa muista?
Päässä risteilee paljon kysymyksiä eilisen rankan kohtauksen jälkeen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen elänyt tämän paniikkihäiriön kanssa jo yli 10 vuotta ja oireet ovat muuttuneet tässä ajassa. Toki voi olla , koska olen myös lääkityksellä, ja tässä parasta aikaa menossa ns. huonompi jakso. Fyysisiä oireita mulla on vielä tuo vapina, maha menee sekaisin mutta sun mainitsemas lukkoon meneminen on tosi tuttu juttu mullekin. Tuntuu, että jalat ei kanna, heikottaa ja tosiaan tuntuu että sanat juuttuu kurkkuun eikä tule ulos.
Mä menin ekalla kerralla ihan terveyskeskuslääkärin pakeille ja hän sitte ohjas eteenpäin psykiatriselle puolelle. Sieltä sain diagnoosin ja lääkkeet ja alkoi helpottamaan. Mulla tää vaan aina uusii aika ajoin.
Sittenkun saat diagnoosin, luulisin että läheisesi ymmärtävät sua paremmin. Tässä sairaudessa on läheisten tuki korvaamaton.
En voi muuta kuin sydämestäni lähettää sulle voimia että jaksat tämän raskaan taistelun kanssa!
Eka kohtaus taisi olla joskus tosi nuorena, kesti 2 sekuntia eikä tuntunut edes mitenkään pahalta. Kuhan ihmettelin että mikäs tuo nyt oli ja unohdin tapauksen. Vuosia myöhemmin kohtauksia alko tulemaan yhä useammin - kerran kuussa ja kesti sen pari sekuntia. En edes osannut ihmetellä asiaa.
Pikkuhiljaa kohtaukset tihenivät ja kestot pitenivät. Mulla oli samanmoisia nuo oireet, eli ei fyysisiä oireita mutta epätodellisuus kasvoi niin suureksi että luulin irtoavani ruumiista. Ryhdyin etsimään kirjastoista ja netistä vastausta moiseen oireiluun, mutta vasta useamman vuoden etsinnän jälkeen löysin tietoa paniikkihäiriöstä ja ymmärsin että sehän se on.
Sen jälkeen kun vihdoin tiesin mistä on kyse, kohtausten hallinta helpottui ja niitä ei enää odotellut niin kovalla pelolla. Jotenkin kun asian kanssa on joutunut elämään ja todellakin tietää mistä se olo johtuu, niin on alkanut jotenkin tervehtymään. Nykyisin ei enää edes tule niin pahoja kohtauksia etteikö niitä pystyisi "ravistelemaan" pois.
Että kyllä se saattaa helpottaa ilman lääkkeitäkin ja epäilenkin että jos elämä on jossain suuressa muutosvaiheessa, niin panikointikin lisääntyy. Sitten taas kun arki alkaa asettumaan, helpottaa olokin. Mutta tiedä sitten onko tämä nyt edes ollut minkäänmoista parantumista - en yhtään ihmettelisi vaikka kohtaukset alkaisivat yllättäen palata entistä voimakkaampina.
Viimeksi viime yönä heräsin siihen, että mulla oli huono olo ja sydän tykytti ihan hirmusesti ja mahassa kierti. Kävin veskissä ja tulin takaisin nukkumaan. Alkoi tärinä joka vain vahvistui koko ajan. En voinut asialle mitään. Tärisin ihan hirveästi ja hätäännyin. Miehen herätin, koska pelko tuossa olotilassa on kamala. Tuntuu, ettei happi riitä, että kaikki lihakset kramppaa, että kuolee, ettei tunne mene pois, itkettää jne... Yritin kävellä mutta se vain pahensi asiaa. Pyysin miestäni soittamaan sairaalaan ja kysymään mikä mulla on. Lopuksi rauhoituin vähitellen, kun mieheni otti mut syliin. Piti kovaa kiinni ja puheli jotain rauhoittavaa. Sain viimein nukuttua. Tuo kohtaus kesti noin puoli tuntia. Olen kokenut vastaavaa ennenkin, mutten koskaan herännyt unesta tuollaiseen. Ja jännää, että vaikka on kokenut saman ja tietää, että siitä selviää... on silti ihan hukassa olotilansa kanssa. Muistan että jo ihan pienenä lapsena sain tärinäkohtauksia ja välillä oloni kävi todella turvattomaksi. En usko, että kotona olisi ollut elämä ollenkaaan turvatonta tai painostavaa jne... Jostain syystä vain sain noita kohtauksia. Yleensä tärisin aina nukkumaan mentyäni. Joskus äitini heräsi ja kerroin, että kylmästä tärisen. Niin kai kuvittelin, kun en tiennyt mitä se oli. Muttei tärinä lisäpeittojen avullakaan hellittänyt. Yläaste ikäisenä kärsin hengenahdistuksesta. Noihin ahdistuskohtauksiin heräsinkin joskus öisin, mutta siihen ei silloin liittynyt tärinää. En vain saanut henkeä ja nieleminen oli vaivalloista. Sairastin bulimian teini- iässä ja se sai ehkä aikaan nuo tuollaiset kohtaukset. Bulimiaani ei koskaan ole hoidettu "oikealla" tavalla. Kärsin siitä neljä vuotta yksin. En kertonut asiasta kenellekkään. pahimmillaan oksensin 20 kertaa päivässä. Söin ja oksensin jne... Vanhempani eivät huomanneet mitään, vaikka pelkäsin aina, että vessa haisee oksennukselle tai tiheitä vessakäyntejä aletaan muuten epäillä. Nyt olen mielestäni hyvin onnellinen eikä mitään syytä noille kohtauksille pitäisi olla. Silti ne ovat vain pahentuneet ja alan pelkäämään, että toistuvatkin useammin. vaikea lähteä puhumaan näistä kenellekkään. Mustakaan ei uskoisi, että olen niin panikoiva ihminen.
Minkä ikäisenä sulla tuli ensimmäisiä kohtauksia? muistan itsellä joskus 13-14 vuotiaana kun sain muutaman minuutin mittaisia kohtauksia. Ihmettelin kovasti mitä ne olivat. Muita oireita ei juuri silloin ollut kuin tämä hel.... epätodellisuuden olo mikä vaivaa juuri tälläkin hetkellä. 15 vuotiaana oli yksi raskaampi ajan jakso jolloin tutkittiin fyysisesti ja loppujen lopuksi määrättiin perheterapeutille. Silloin meni ohi... Nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen tilanne aika huono. Onko muilla tälläisestä kokemuksia?
Minulla on sydämmentykytystä ja käsienpuutumista, suu kuivaa ja on pelkotilat , nyttenkin oli pakko nousta ylös sängystä ja tulla koneelle kun tuli joku oire Vilu,puutuminen,tykytys.....En ole vielä uskaltanut mennä lääkäriin mutta joku päivä menen vielä....
ajan olen ilmeisesti saanut paniikki kohtauksia. Olen insestin uhri, joten muistan ensimmäiset kohtaukset(joita en silloin vielä tiedostanut paniikiksi)mitkä liittyi sukupuoliseen kanssa käymiseen. Tapasin mukavan pojan 16 vuotiaana, mutta kun oli tarkoitus edetä seurustelussa ns. intiimiin asioihin, minusta ei siihen ollut.
Vei vuosia ennenkuin pystyin olemaan rentoutunut .
Elikkä ensimmäiset oireet ovat olleet jo silloin.
n.4 vuotta sitten sairastuin masennukseen. Siihen sain lääkityksen. Reilu vuosi sitten alkoi paniikki kohtaukset.
Minua vain pelotti, en tiennyt mikä.
Jos oli johonkin lähtö silloin alkoi vapina, hiki nousi pintaan, päätä huimasi ja pelotti. Se pelko on minusta pahin kun ei tiedä pelon syytä.
Pelottaako tulevaisuus vai mikä.
Kerran olin näkevinäni jonkun miehen seisovan metsän reunassa. Se tuntui aivan todelliselta. Ja siitä tuli pelko tila. Kurkin vähän väliä onko se hahmo kadonnut.
Hahmo olikin pensas mistä tein itselleni pelottavan asian.Se on ollutkin ehkä ainut kerta milloin tiesin pelon syyn.
minulle määrättiin Cymbalta nimistä lääkettä ja tuntuu jotenkin ettei ne auta.
Lääkityksestä huolimatta paniikki kohtauksia on edelleen.
Kohtauksen jälkeen olen hirvittävän väsynyt.
On minulla ollut pelkotiloja, että teen itselleni jotakin. Kärsin kroonisista kivuista ja joinakin päivinä tuntuu ettei jaksa.
Eilen nukahdin päivällä ja heräsin siihen kun sydän hakkasi ja minua pelotti. Se kesti jonkun aikaa ja sitten se laimeni.
E i muuta kuin on jaksettava päivä kerrallaan. Jaksakaa te toisetkin.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä kymmenisen vuotta. Ensimmäisen paniikkikohtaukseni sain kirjastossa lukiessani, kun aivan yhtäkkiä, ilman mitään määriteltävää syytä, alkoi ahdistaa ja tuli epätodellinen olo enkä pystynyt edes lainaamaan haalimiani kirjoja vaan nakkasin ne lähimpään hyllyyn ja juoksin paniikinomaisesti ulos.
Epätodellisen ja ahdistuneen olon lisäksi oireina on vuosien varrella ollut vapinaa, tärinää, hikoilua, niskajäykkyyttä, hengenahdistusta/ tukehtumisen tunnetta, sairauksien eli kuoleman- ja sekoamisenpelkoa, puhevaikeuksia (sanoissa sekoilu), näön hämärtymistä ja lisäksi tietysti sydän on käynyt ylikierroksilla. Että eiköhän tässä ole jo koko repertoaari käyty läpi, huoh.
joo-o mulla paniikkia 10-vuotta .enään ei lääkityksen ansiosta tule paniikkia esmes kaupankassalla ja jos tulee en sitä pelästy hallitsen sen mutta usein tulee näitä ajatúksilla kotonakin saatuja rankkoja kohtauksia eli huomaamattani ajattelen asioita jota pelkään ja välillä siis ihan tiedostamattanikin... sitten alkaa tulla semmonen erillisyyden tunne ja huomaan heti että paniikki tulossa jota pelästyn, ahdistun lisää jota seuraa luonnollisesti lisää oireita mahassa mörisee,oksettaa, mitää ei edes vettä voim suuhunsa laittaa vaikka suu on rutikuiva, sormet ja varmaat jääkylmä mutta koko kehon läpi menee kuumia aaltoja niska jäykisty ja muutenkin koko keho on krampissa ajatukset menee missä tykkää ja oon aivan toiminta kyvytön makaan vaan ja hoen että rauhotu . parhaimmilaan menee 6 tuntia että rauhotun sitten seuraa kova pissahätä ja vilunväreet masennus ja avuttomuus ja aivan törkeä vitu....us..