Mistä aloittaisin...Nuori perheellinen nainen, joka on reilu vuosi sitten sairastanut melanooman.Tieto tuli juuri kun olimme muuttaneet ja pisti miettimään kannattaako edes laatikoita purkaa.
Viikon itkin kotona ja kävin töissä,olin jotenkin aina aavistanut saavani syövän nuorena tai sitten vain sattumaa.No onneksi tilanteeni ei pitäisi olla pahimmasta päästä,Lisää leikattiin pois ja tehtiin vartija-solmuke tutkimus.Nyt sitten eletään joka päivä täysillä,käydään kontrollissa.Helppoa ei ole ollut!
Ei oiken tunnu löytyvän ihmisiä jotka ymmärtäisivät.Oma mies ei ole aktiivinen katsomaan luomia koska on kuulema lääkärin tehtävä.Tuntuu kuin hoitajat hoitavat vain kehon muttei mieltä.
Yritin puhua työpaikkalääkärille leikkauksen jälkeen mutta hänellä ei kuulema ole kuin lääkkeitä masennukseen.
No onneksi elämä on ehkä hieman helpottanut vuoden takaisesta.Liian positiivinen mieli jaksaa aina nostaa ylös ja ihmettelen vain kuinka se on mahdollista tämän kaiken jälkeen.
Vielä kun lisäksi omaa muita ongelmia eri elämän alueillaan,ei tämä kaikki voi tehdä hyvää ihmiselle.
Kunpa vain joku joskus tulisi vastaan puolitiehen,antaisi ajan että pääsisi juttelemaan ammatti-ihmiselle,siihen kun ei itse kykyne.Onko kukaan teistä törmännyt siihen että oma puoliso ei ymmärrä,ei anna riittävästi tukea Yms.?
Viikon itkin kotona ja kävin töissä,olin jotenkin aina aavistanut saavani syövän nuorena tai sitten vain sattumaa.No onneksi tilanteeni ei pitäisi olla pahimmasta päästä,Lisää leikattiin pois ja tehtiin vartija-solmuke tutkimus.Nyt sitten eletään joka päivä täysillä,käydään kontrollissa.Helppoa ei ole ollut!
Ei oiken tunnu löytyvän ihmisiä jotka ymmärtäisivät.Oma mies ei ole aktiivinen katsomaan luomia koska on kuulema lääkärin tehtävä.Tuntuu kuin hoitajat hoitavat vain kehon muttei mieltä.
Yritin puhua työpaikkalääkärille leikkauksen jälkeen mutta hänellä ei kuulema ole kuin lääkkeitä masennukseen.
No onneksi elämä on ehkä hieman helpottanut vuoden takaisesta.Liian positiivinen mieli jaksaa aina nostaa ylös ja ihmettelen vain kuinka se on mahdollista tämän kaiken jälkeen.
Vielä kun lisäksi omaa muita ongelmia eri elämän alueillaan,ei tämä kaikki voi tehdä hyvää ihmiselle.
Kunpa vain joku joskus tulisi vastaan puolitiehen,antaisi ajan että pääsisi juttelemaan ammatti-ihmiselle,siihen kun ei itse kykyne.Onko kukaan teistä törmännyt siihen että oma puoliso ei ymmärrä,ei anna riittävästi tukea Yms.?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tervehdys.
Pienen kokemukseni perusteella syöpä tuntuu olevan erityisen vaikea asia erityisesti perheelle. Potilaat kokevat etteivät läheiset ymmärrä heidän ahdistustaan ja pelkoja. Usein tuntuu, että läheiselle syöpä on niin vaikea asia keskustella, joten he tavallaan välttelevät ja vähättelevät aihetta.
Liian usein syöpä yhdistetään kuolemaan, vaikka hoidot ovat suunnattomasti parantuneet ja syövästä parantuneita on enemmän kuin siihen kuolleita. Tuntuu myös että kuolemisen mahdollisuus on suuri tabu ja sen mainitseminen saa kaikki kavahtamaan, vaikka ei elämästä selviä hengissä kukaan.
Luulen, ettei miehesi halua ottaa vastuuta siitä, jos vaikka hän ei löytäisikään sitä luomea mikä olisi pitänyt huomata, jos semmoinen vastaan tulisi. Hän ei ehkä haluaisi antaa väärää hälytystä ja huolestuttaa sinua turhaan, jos jostain luomesta mainitsisi.
Voin sanoa myös sairaanhoitajana sen, että joskus on vaikea olla myös itse vahva ja tukea potilasta niin kuin pitäisi. Hoitoalalla kylmettää tunteensa, ettei liikaa miettisi niitä, jotka eivät kuitenkaan selvinneet, koska silloin oma pää ei kestä. Ei kauhean hyvä syy mutta tuntuu, että se on aika yleinen ilmiö.
Luulen että parhaimman tuen saisit paikallisesta terveyskeskuksesta psykiatriselta sairaanhoitajalta tai syöpäjärjestöntuki ihmisten kautta. Nämä ihmiset ovat olleet mielestäni mahtavia ja ammattitaitoisia kun olemme tehneet yhteistyötä jonkin potilaan tiimoilta.
Vertaistuesta voisi olla myös hyötyä. Ja kun selkeästi osaat hyödyntää internettiä niin syöpäsäätiön sivuilla taitaa olla jonkinlainen keskustelufoorumi.
T. Sanna
hei Sanna, syöpäsairaanhoitaja
toivon sulle jaksamista työssäsi. On vain oikein, että voi suojata itseään ja varjella omaa mieltään työssä.
Kävin itse 6 sytostaattihoitoa juuri viime syksynä läpi. Vieläkin mieleen tulevat ne toiset, jotka olivat samaan aikaa tiputuksessa. Monet kävivät viikoittain, joillekin annettiin uusia yhä hurjempia aineita. Oli nuorempiakin kuin minä, kaikenlaisia kohtaloita. Minun asiani olivat todella hyvin!
Usein hoitajilta kysyttiin 'onko tämä nyt lopun alkua'. Joskus toivoin että hoitaja vastaisi jotain tuolle kysyjälle. Vaikka että 'älä koskaan heitä toivoa' tai 'eletään täysillä joka hetki'. Mutta ehkä heitä oli neuvottu olemaan vain hiljaa sellaisen kysymyksen edessä? Ehkä sekin on riittävästi, että hoitaja on siinä, edelleen, ei juokse karkuun eikä ala puhua säätilasta ulkona.
Onhan siinä työssä pakko jotenkin ottaa etäisyyttä. Toisille käy niin ja toisille käy noin. Elämästä ei me kukaan tiedetä mitään varmaa, huomisesta.
Se vaan tulee siellä hoitohuoneessa niin lähelle ja ilmeiseksi, elämän hauraus ja tilapäisyys. Ja sen kohtaaminen itsessä ja toisissa on varmaan elämänpituinen polku.
Arvostan teitä kaikkia, hoitajat! Sain nähdä kuinka monet kuitenkin osasitte olla siinä lähellä lämpiminä, aitoina ihmisinä. Kuinka voi olla samaan aikaan lämmin lähimmäinen ja samaan aikaan kuitenkin varjella itseään 'koskettumasta' toisen kohtalosta?
Halaus, voimahalaus sinulle.
hei
oma kokemukseni on, että syövästä puhuminen ei ole läheisille yhtään helppoa. Omani oli eri kuin sinun, leikkaus ja sytostaatteja sen jälkeen. Ollaan eletty sitä tilannetta ja voimavarat on menneet siihen. Vasta nyt, kun sytot on loppuneet pari kk sitten, mieheni alkaa pikkuhiljaa keriä auki omaa juttuaan. Hän on toki ollut kannustava ja yrittänyt pitää rohkeutta yllä meillä, mutta kuitenkin, nyt vasta ne hänen tunteet välillä tulevat näkyviin.
Luulen että miehesi tilanne on samanlainen.
Kummastelen, jos et saanut sairaslomaa kunnolla. Ehkä käsitin väärin kirjoituksesi niiltä osin.
Kun hoitoni loppui (kontrollit 3 kk välein) ja kunto alkoi parantua, alkoi vasta 'surutyö'. Onnittelen itseäni, että pyysin saada tavata psykiatrisen sairaanhoitajan.
Hänen kanssaan olen voinut purkaa sairauden ja muunkin elämänalueiden aiheuttamaa masennusta. Apunani on ollut mainio depressio-työkirja, saa mielenterveysliitosta. On ollut aivan uskomattoman suuri apu itselleni!
Kuulostaa siltä, että sinun ehdottomasti kannattaisi pyrkiä ammatti-ihmisen puheille. Työpaikkalääkärisi ei ole oikea henkilö!
Kyllä sinä varmaan itse voit ottaa yhteyttä vaikka sinne sairaalaan, missä sinua hoidettiin. Siellä on yleispsykiatrian yksikkkö tai jotain sellaista. Kysy sieltä neuvoa. Kukaan ei osaa antaa sinulle aikaa, kun eivät tiedä millaista sinulla on. Tsemppiä nyt ja lähde liikkeelle asiasi kanssa.
Jaksat vielä täydemmin elää täydesti.
omastamielestäni, ja vähän kokemuksestani sanoisin tuon tuenpuuttumisen olevan sitä, että läheinen pelkää... itse joutuvansa samaantilanteeseen(ehkä alitajuisesti) tai muutoin pelkää, ajattelee tilan pahenevan ja senmukaan, eisiis uskalla ajatella kokonaisuutta pidemmälle, ja tosiaan sitten se ilmenee tuollatavoin. Monestihan ollaan pisteessä että itse sairastunut onkin se joka auttamaan joutuu läheisiä, jos jaksaa- ja joutuu tukemaan esim selittämällä ennenaikojaan "olevansa sinut asiankanssa jne" , ja ollaan sitten tai ei, aina tai välillä... kukatietää. Mutta varmasti muitainsyitä on etttei "välitä" , tuossa on kuitenkin varma yksisyy.