Vuosien saatossa olen törmännyt puoleenkymmeneen naiseen jotka ovat tulleet jollakin tapaa äitinsä hylkäämiksi. Joko hänet on annettu adoptoitavaksi, äiti on jättänyt koko perheen tai äiti on kuollut, kun kyseinen nainen on ollut vielä pieni.
Aikaisemman keskustelun aikana tuli vahvasti näkösälle rakkauden pelko sellaisilla naisilla, joilla on oma lapsi tai läheinen kuollut. Noissa äitinsä hylkäämissä naisissa oli sama piirre jopa vahvempana. Kun he kohtasivat miehen, johon olisivat mitä luultavimmin ihastuneet ja ehkä rakastuneet, niin he pyörähtivät kannoiltaan ja pakenivat kokonaan pois. Eivät halunneet olla enää missään tekemisissä, kerrasta poikki ja kiersivät jatkossa kaukaa! Tuntemistani jokainen käytti seksuaalisuuttaan hyväksi leikitellen vain miesten kanssa.. ottivat sitten "sopivan" ja "turvallisen" tuntuisen miehen. Kukaan heistä ei ollut mennyt rakkausavioliittoon. Eräs ystäväni, joka kuoli syöpään reilu vuosi sitten oli yksi heistä.. hän ei milloinkaan kokenut lyhyttäkään rakkaussuhdetta. Parisuhteet niin hänellä, kuin muillakin menivät pieleen...
Ovatko näkemäni kohtaloiden samankaltaisuus vain sattumaa, vai onko tuollainen yleisempää?? Merkitseekö horoskooppimerkki mitään, vai koskettaako se samalla tavalla kaikkia??
Aikaisemman keskustelun aikana tuli vahvasti näkösälle rakkauden pelko sellaisilla naisilla, joilla on oma lapsi tai läheinen kuollut. Noissa äitinsä hylkäämissä naisissa oli sama piirre jopa vahvempana. Kun he kohtasivat miehen, johon olisivat mitä luultavimmin ihastuneet ja ehkä rakastuneet, niin he pyörähtivät kannoiltaan ja pakenivat kokonaan pois. Eivät halunneet olla enää missään tekemisissä, kerrasta poikki ja kiersivät jatkossa kaukaa! Tuntemistani jokainen käytti seksuaalisuuttaan hyväksi leikitellen vain miesten kanssa.. ottivat sitten "sopivan" ja "turvallisen" tuntuisen miehen. Kukaan heistä ei ollut mennyt rakkausavioliittoon. Eräs ystäväni, joka kuoli syöpään reilu vuosi sitten oli yksi heistä.. hän ei milloinkaan kokenut lyhyttäkään rakkaussuhdetta. Parisuhteet niin hänellä, kuin muillakin menivät pieleen...
Ovatko näkemäni kohtaloiden samankaltaisuus vain sattumaa, vai onko tuollainen yleisempää?? Merkitseekö horoskooppimerkki mitään, vai koskettaako se samalla tavalla kaikkia??
Vastaukset 28
Vanhimmat
Äitini oli pienenä ollessani ahdistunut isäni juomisesta, siksi jäin "yksin". Muuten lapsuutenion ollut hyvä.
Äitini hylkäsi minut henkisesti, vaikka asuimmekin yhdessä äidin kanssa vanhempieni eron jälkeen. Ei puhutellut minua omalla nimelläni, olin kaikkeen syypää ja syntipukki, mollasi itsetuntoni täysin.
Kovan tien olen käynyt, en osannut rakastaa enkä ottaa vastaan rakkautta. En tahtonut toistaa samaa omille lapsilleni, joten aloin käydä lapsuuttani läpi. Ero luitenkin yksipuolisesta rakkaussuhteesta (avioliitosta) lopulta tuli. Säälin entistä miestäni joka joutui minunlaiseni ihmisen kanssa elämään, -en pystynyt tuntemaan häntä kohtaan mitään muuta kuin kaveruutta ja fyysinen kosketus oli äärettömän vastenmielistä.
Nyt lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, ovat jo aikuisia, mutta kun varsinkin tyttäreni olivat pieniä, n. 3-5 -v. oli todella vaikea koskea heitä ja osoittaa rakkautta sanallisesti, vaikka olivat minulle tärkeitä.
Asioiden läpikäymisen myötä pystyn nykyisin rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta, nykyisin nautin toisen ihmisen läheisyydestä ja kosketuksesta, joka oli koko avioliittoni ajan todella vastenmielistä. ...Nyt vain puuttuu se kelle sitä voisi osoittaa...
Niin jonkinlaisessa puutteessa tässä taitaa olla itse kukanenkin.. alkavat lähialueella olla vaarassa kaikki kaksjalkaiset tikapuista lähtien.. mutta asiaan..
Kerrot käyneesi lapsuuttasi läpi saadaksesi tunnemaailmasi "normaaliksi", etteivät sinun lapsesi joutuisi kokemaan samaa.. Miten opastaisit nuoria tyttöjä tai naisia, jotka ovat kokeneet samantyyppisen lapsuuden, mutta eivät ehkä vielä ymmärrä sitä millaiseen elämään se on heitä viemässä? Mihin heidän tulisi mielestäsi kiinnittää huomiota? Miten he voisivat itse korjata "mollatun" itsetuntonsa? Vai pystyykö siihen yksin?
Ro
Esität asiasi ikään kuin olisi a) äitinsä hylkäämien tyttölasten ryhmä, joita b) pitää opastaa, etteivät joudu mieron tielle.
Kokemukseni ovat päinvastaiset. Isoäitini hylkäsi lapsensa tavalla, jota nykymittapuun mukaan pidettäisiin heitteillejättönä. Hänen lapsistaan kasvoi hyvin itsenäisiä ihmisiä. Tytär perusti hyvin aikaisin perheen, koska halusi vihdoin elää ehjää perhe-elämää. Avioliitossaan hän on edelleen ja arvostaa oikeasti perhe-elämää. (Poikakin on edeleen samassa avioliitossa, mutta on sanonut, että olisi voinut elää onnellisen elämän yksinkin).
Myös muut kokemukseni vahvistavat edellä kuvaamani tilanteen; naiset usein hakevat korvaavan kokemuksen perustamalla perheen aikaisin. He myös pysyvät liitossaan, koska todella osaavat arvostavat ehjää perhe-elämää, joka heille suodaan vasta aikuisena. Miehille käy usein paljon huonommin. Mies ei jostain syystä selviä kovin hyvin nimenomaan äidin hylkäämisestä. On sanottu, että erityisesti murrosiässä tapahtuva äidin hylkääminen on poikalapselle kohtalokas.
En usko, että äitinsä hylkäämät nuoret naiset saadaan 'opastamalla' ruotuun. Uskon pikemminkin siihen, että elämä opettaa, ja joudumme kaikki lyömään tavalla tai toisella päätämme seinään oppiaksemme. Vanhempien huonosta esimerkistä voi myös oppia - ei tee itse samoin.
Tarkoitus oli vain avata keskustelu yhdestä aiheesta ja katsoa mihin se johtaa. Katsoa, kuinka rohkeasti ihmiset uskaltavat ottaa kantaa "kipeisiin" asioihin, uskaltavatko kertoa kokemuksistaan näin anonyymisti.
Mielipiteesi on hyvä, hyvin perusteltu ja se laajentaa keskustelua, joka on vain hyvä.
yst. terv. Ro
..että ihmiset ovat kovin huonoja ottamaan neuvoja vastaan. Yleensä paras tie kulkeekin kantapään kautta, eli juuri hakkaamalla päätä seinään. Mutta Sinäkö olet sitä mieltä, että ei kannata edes yrittää "neuvoa", antaa jokaisen vaan elää oman elämänsä yksin?
hyvä asia ,tuohonko saisi vastauksen joltain kokeneelta. olen joutunut vuosia sitten tilanteeseen missä äiti hylkäsi lapsensa ja kovan työn tein, että olemme nyt tässä eli hän MIELESTÄNI on selvinyt elämään hyvin. mutta mutta mitä sieltä tulevaisuudessa tulee esille. kertokaa hyvät ystävät kokemukksistanne t: vara äiti..
En tarkoita, etteikö pitäisi auttaa ihmisiä. Tottakai, se on tärkeää. Oma elämän 'filosofiani' vain on se, että oma apu paras apu; tarkoitan tällä myös sitä, että jokin perimmäinen, syvällinen kokemus voi olla se, että on paras oppia selviämään yksin - muihin ei ole syytä luottaa. Sen voi oppia jo lapsena, vaikkei varsinaisesti ole tapahtunutkaan mitään traumaa. Persoonakysymys, ja varmasti liittyy myös horoskooppeihin. Samassa perheessä voi olla hyvin eri tavoin tuntevia ja kokevia lapsia. Ihmisen kohtalo on siten jossain mielessä 'tähtiin kirjoitettu' - luonne ratkaisee. Ymmärrän ihmisiä, jotka kokevat elämän toisin kuin minä. Olen usein ollut auttavana osapuolena. Kiinnostava keskustelun aihe tämä kaiken kaikkiaan.
Veikkaisin että olet kauris tai skorppiooni?
Tai sitten se pahin trauma on "rakkaudeton" lapsuus. Kaikki on näennäisesti hyvin, ehkä todella hyvin, mutta tietty lämpö puuttuu. Yleensä sellaisista ympäristöistä tulee tuollaisen filosofian omaavia henkilöitä.
Voisin sanoakin minkä horoskooppimerkin edustajan perheestä on silloin kysymys, kun kaikki näyttää ulospäin todella upealta, mutta kun ovi vieraan jälkeen sulkeutuu, niin alkaa sättiminen. Mutta olen osoitellut sitä merkkiä ihan tarpeeksi näillä sivuilla, joten annetaan olla tällä kertaa.
Itse suhtaudun auttamiseen hieman vaakamaiseen tyyliin kaksijakoisesti. Toisaalta olen valmis nostaman ja auttamaan ylös, mutta en kunnioittaisi ihmistä, joka vaatii jatkuvaa tukea. Siksi olenkin päätynyt sellaiseen kompromissiratkaisuun, missä olen käytettävissä tarvittaessa.. olen lähellä, mutta en nosta, enkä pidä pystyssä. Eli jos joku makaa maahan lyyhistyneenä, menen kyllä viereen ja näytän, että ymmärrän ja osoitan sen, että en hylkää.. mutta en yritäkään nostaa ylös. Olen silti niin lähellä, että hän voi ottaa käsivarrestan kiinni ja vetää itsensä ylös.. Olen siinä lähellä vielä slloinkin, kun alun omilla haparoivilla ensiaskeleilla meinaa kaatua. Annan silloin hetken nojata itseeni, mutta en tartu kiinni pitääkseni häntä pystyssä. Jos hän on valuakseen takaisin maahan, niin hän saa tehdä sen, mutta hän on silti jo huomannut, että ylös pääseminen on mahdollista.. niinpä hän yrittää sitä uudelleen.
Kun toinen nousee omille jaloilleen itse, silloin hän myöskin pysyy itse pystyssä. Tunne siitä, että on itse selvinnyt, tuo hyvää mieltä ja siitä saa itselleen lisää voimaa.
Se miten tuo käytännössä tehdään, onkin sitten jo toinen juttu.:)) Pääsääntö mielestäni on: Auta, älä hyysää!
Kauris :)
Mollatun itsetunnon kanssa eläminen on vaikeaa, -sitä uskoo sitä itsestään, mitä koko "alkumetrit" on hoettu: eihän tuollaisen kanssa ole kukaan, ei sinusta tule ikinä mitään, et osaa mitään, olet lihava, ruma jne...
Itse tuskailin asian kanssa vuosia, sairastin anoreksian murroikäisenä, koska en halunnut tulla naiseksi, jollainen äiti oli...siitä seurasi että olin hoidettavana syystä etten saisi koskaan lapsia... ym. ym.(Sain kuitenkin neljä lasta)
Nyt kun aikaa on kulunut, asiat käyty läpi, katselen kuvia lapsuudesta, kuinka olen ollut suloinen lapsi, -enkä varmaan niin paha, kuin äitini aina hoki. Muistan olleeni aika kiltti, ostelin paljon isältä saamillani rahoilla äidille lahjoja, että hän pitäisi minusta edes vähä, tuntuu tosi surulliselta...
Olen käynyt psykologin kanssa keskusteluja muutamia vuosia, monenlaisilla terapiakursseilla ym. etsien äidin-ikävääni lääkettä. -En sitten osaa sanoa, mitä voisin neuvoksi antaa nuorille tytöille jotka ovat kokeneet samankaltaista äidin hylkäämistä???? Ehkä se,että uskoo itseensä ja kykyihinsä, eikä usko sitä mitä äiti on "syöttänyt". Jos äiti on hyljännyt, yrittäisi ajatella niin että hänellä on ollut ongelmia, eivätkä ne johdu minusta. Monesti tarvitaan kuulijaa (esim. terapeuttia") koska haavat ovat niin syviä, sekä ehdotonta hyväksymistä ja rakautta.
Elämä on itselleni opettanut että olen alkanut uskoa itsestäni, etten ole kelvoton ihminen, osaan monenlaisia asioita, olen ihan hyvännäköinen ym.
Kohtasin eroni jälkeen "elämäni rakkauden" joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin,rakasti ja kannusti se on ollut minulle parantavin kokemus. Hänen kanssaan aloin pikkuhiljaa uskaltaa myös antaa rakkautta ja lähesiyyden pelko alkoi hävitä, ne olivat elämäni onnellisimmat kahdeksan vuotta, uskalsin elää ja olla olmassa. Ikävä kyllä miesystäväni sairastui vakavasti....
Ennen tätä ihmissuhdetta elämäni on ollut jatkuvaa suorittamista, olen etsinyt toisten ihmisten hyväksyntää auttamalla, palvelemalla... Nykyisin riittää kun olen olemassa, ei enää tarvitse ostaa ihmisten hyväksyntää...
Mutta kova tie on ollut, enkä toivoisi tällaisia tunnevammoja kenellekkään...
Lupaathan, vaakanainen, että muistat tuon oman tekstisi joka aamu, päivä ja ilta. Sinä heikkona hetkenäkin, kun kuulet äidin sanat korvissasi tai tunnet arvostelevan katseen polton silmissäsi.
Se että ihminen on äiti, ei tee ihmistä yhtään sen viisaammaksi. Luonto antaa äideille ihmeellisiä voimia ja muokkaa jopa odottavan aivorakennetta raskauden aikana. Mutta joskus äitiys jopa pahentaa heikkoa ihmistä tai ihminen ei ole yksinkertaisesti ollut vielä valmis vanhemmuuteen, mikä ilmenee.. noh, suomalaisina kansantarinoina ja jokapäivän helvettinä.
Äidit- niin kuin isätkin- ovat ihmisiä joita pitää kohdella sen mukaan miten he itse käyttäytyvät(jos ovat elossa) - toiset ovat ilkeitä, toiset uuvutettuja, toiset pakkotilanteessa, toiset maailman parhaita..
siis ihmisiä. Monet lapset aikuisiälläänkin pitävät vanhempiaan auktoriteetteinä ja heijastavat omaatuntoaan heihin, vaikka kenties olisivat ihmisenä kasvaneet niin paljon vahvemmiksi ja kauniimmiksi kuin vanhempansa ikinä... tosin ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta ei ole ikinä liikaa mutta kuin vanhempi tekee lapselle tahallisesti ruumiillisesti tai henkisesti pahaa... kuka sen suvaitsee?
Siksi, vaakanainen, toivon että tulisit joka päivä elämässäsi kulkemaan pää pystyssä, sillä sinä olet luotu tähän maailmaan tarkoituksella ja olet aivan Erityinen Ihminen.
: ) Hyvää talvenalkua toivotellen..
Kannustuksestsi!
Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin joka päivä jaksaa hyväksyä itsensä arvokkaana (vaikka ympärillä olevilta ihmisiltä ei saisikaan hyväksyntää), muuten vaipuu synkkyyteen ja hautautuu arvottomuudentunteen syövereihin...
Äidilleni olen pystynyt antamaan anteeksi ja ymmärtämään että hänkin on ollut vain ihminen omine vajavaisuuksineen, eikä ole ominen vammoineen pystynyt parempaan.
Toivon mukaan en ole siirtänyt itsessäni olevia vammoja omiin tyttäriini (ja poikiin), vaan he olisivat saaneet edes hitusen enemmän kokea olevansa ihmisinä toivottuja, arvokkaita omina itsenään, hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat. Ainakin rakastan heitä ja teen kaikkeni heidän hyvinvointinsa eteen. Jälkensä heihin on varmasti jättänyt se etten pystynyt avioliittoon heidän isänsä kanssa ja ovat joutuneet kasvamaan ilman isää, koska isä ei heistä välitä. Minä en pysty olemaan heille isä, enkä edes yritä, mutta äiti haluan olla parhaan kykyni mukaan.
Se että välitämme toisistamme (samoin kuin itsesämme) ja ositamme sen, on tärkeintä.
Äidit usein peilaavat lapsiinsa (varsinkin tyttäriinsä) omia tuntemuksiaan, pelkojaan ja toiveitaan. Esimerkiksi erään lehtolapsi-äidin pahin pelko oli, että oma tyttölapsi tulisi raskaaksi ennen aikojaan. Tämä lukitsi poloisen huoneeseensa silloin kun olisi pitänyt tutustua muihin ikäisiinsä ja oli henkisesti hyvin ahdistava aina siihen asti, kun tyttö muutti pois kotoaan. Hänen on täytynyt etsiä itsensä myöhempään kuin muiden ja selvittää suhdettaan miehiin ilman äitinsä luomia uhkakuvia. Hyvin hän on pärjännyt mutta on jäänyt kovin heiveröiseksi. Onneksi tällä on hieno kumppani ja heillä menee hyvin!
Uskon että olet kiltti ja hyvä äiti lapsillesi. Toivottavasti et varo vastavuoroisesti liikaa sitä hetkeä kun pitää antaa myös negatiivista palautetta/rajoja/ auktoriteettia "kriisin" hetkellä. En usko että sinulla olisi kypsän tekstisi perusteella tätä ongelmaa, mutta kun oma lapsi sanoo julmaksi (ehkä vain saadakseen tahtonsa läpi) on tämän asian käsittely varmasti vaikeampaa kuin nk. "normaalitilanteessa".
Ihminen on vekkuli siinä että eläessään hän vahvistuu ja kärsineillä on mahdollisuus kasvaa mittasuhteisiin, joihin normaalielämää eläneet eivät ehkä ikinä yllä.
Nähdäkseen korkealle on katsottava maailmaa hetken polviltaan..
: )
Tähänastinen elämäsi on ollut valmistelua tulevalle elämällesi. Olet kasvanut ja pikkuhiljaa alat olla valmis tasapainoiselle ihmissuhteelle, vastavuoroiselle ja rakastavalle.
Näetkö jo puiden pikku silmut? Niillä on piskuisessa koossaan suuri voima ja ne tulevat viheriöimään kauniisti kesällä. Hetken perästä, aivan pian, huomaat vehreyden ja voit puhjeta myös itse kauneimpaan kukkaasi!
Itse olen kokenut aivan samalla tavalla, vaikeudet ovat kasvattaneet ihmisenä, ja nyt vasta olen valmis vastavuoroiseen ihmissuhteeseen, antamaan ja ottamaan vastaan ilman että miettisin: mitähän tässä on takana. Odotan innolla silmujen aukeamista...
Kiitos ihanista sanoista!!!
..niin kauan kuin kuulee tuollaisia sanoja. Vahvuus kasvaa uskosta ja toisinpäin.
Kiitos itsellesi, sisko.. uskothan itseesi aina.
Rakkaus saa ihmisen aina vähän horjahtamaan, mutta silloinkin... usko.
Vetäydyn hymyillen, näenhän sinun tulevaisuutesi väreinä ja valossa.
t: Nainen ilman nimimerkkiä ; )
Mulla on kokemuksia miehistä, jotka on äidin hylkäämiä; seurauksena usein alkoholismia tms. Tää teemahan on esillä mm. elokuvassa 'Tunnit' (Hours); siinähän äiti hylkää pienen poikansa, joka ei selviä siitä kunnolla koskaan. Oliskos Freudilla sanansa sanottavana tähän: poikalapsi joutuu (vasten tahtoaan) 'hylkäämään' äitinsä oidipusavaiheessa, ja kun sitten tulee tämä todellinen hylkääminen äidin taholta, niin se on pojalle liikaa. Tyttö kasvaa äitinsä rinnalla, ja kokemus on siksi hänelle erilainen.
Mitäs 'Vaakamieheltä' sanot tähän?
Siitä muistuikin mieleen..
Eräs koulukaverini, josta tuli alkoholisti, kuten hänen vanhemmasta veljestäänkin... Nyt vasta pari kolme vuotta sitten, juuri ennen nuoremman kuolemaa syöpään hän kertoi lapsuudestaan. Kun hän oli ollut nelivuotias ja veljensä noin viisivuotias, niin he eräänä aamuna olivat yrittäneet herätellä äitiään monta tuntia... kunnes joku vanhempi oli tullut ja sanonut, että äiti on kuollut.. Kumpikaan ei päässyt siitä traumasta koskaan yli.. vanhempi vähän paremmin, mutta vain vähän.. surullista.
Ja miksei toivekin.. Olisi myöskin hyvä jos saisimme toisenkin osapuolen mielipiteitä ja kertomuksia.. äitien, joille näin on käynyt. Toivon silloin, että muilla lukijoilla pysyy kirkkaana ajatus, ettei tällaisen keskustelun tarkoituksena ole tuomita ketään. Me emme voi kukaan tietää millaisissa olosuhteissa tai lähtökohdissa päätökset ovat kulloinkin syntyneet. Emmekä varmasti sitä millaisia tuskia se kenellekin aiheuttaa.
Ohessa tositarinaa runomuodossa, huomaatte, että asioissa voi olla monta puolta.. monta totuutta.
LAPSEN SURU
Vieressä hiljaa kuuntelen;
syleilystä naisen onnellisen
nuori äitisi pakotettu ois
antamaan sinut kokonaan pois.
Pääsit hyvään perheeseen
sait kodin turvan kipuineen.
Rakastit uutta äitiä ja isää
kävit koulua kasvoit lisää.
Suuntasit pariin taiteiden
kun äitisi otti sinuun yhteyden.
Halusit tuntea hänet vieraaksi
kovetit, piilotit tunteesi.
Oman perheen perustit
kauniin pojan synnytit.
Silloin tutustuit äitiisi
syyn sait kuulla kyyneliisi.
Vuoksi kovan painostuksen
heikkona teki virheen tuskaisen.
Jos äitisi vahvempi ollut ois
ei ikinä antanut sinua pois.
Takaisin sinut halusi
odottaen jospa näkisi.
Aina ikävöiden ja kaivaten
unen sai vain itkien.
Vuosia mietit harhaillen
vihdoin hyväksyit hänet arkaillen.
Takaisin olit saanut äidin aidon
opit rakastamisen taidon.
Surun sinulle talvi toi
kun talo äitisi paloi.
Vuosien tuska ehtyi
kun hän palossa menehtyi.
Vain kerran hän erehtyi
silloin äitiyden aika pysähtyi.
Sen ajan elämä hältä vei
hän kanssasi elänyt ei.
Vieressä hiljaa kuuntelen
on vihdoinkin äiti rinnalla tyttären.
Ei ole tämä tehtävä sielujen
mutta saanut on armon ylempien.
Vaikka tytär kärsinyt luvan antaisi
ei poistu viereltä sielu äitisi.
Vieressä hiljaa kuuntelen
luonasi kahinaa siipien
ääntä vahvan äitiyden.
Ro
Äitini kärsii mielenterveysongelmista, ja siksi välini häneen ovat aina olleet etäiset. Isäni sen sijaan on minun sankarini ja mahtavin ihminen, ketä osaan kuvitella.
Suhteeni miehiin on vaikea. En osaa olla parisuhteessa. Nautin miesten valloittamisesta ja seikkailuista, En edes ole kovin nuori, jo lähempänä kolmeakymppiä. Lapsia en itselleni halua enkä perheen perustamisesta haaveile, ja siihen ovat monet suhteeni kariutuneetkin.
Minun äitini ei hylännyt minua, mutta hän syyttää minua siitä että minut raiskattiin ollessani 14 vuotias. Hänen mielestään syy oli täysin minun. Olen itse vaaka.
Vaaka lapset syntyvät usein perheisiin missä vallitsee vanhempien välinen kompleksi. Niin ainakin joissakin horoskooppijutuissa väitetään.
Tuollaisen teon kohteeksi joutuminen on jo yksistään niin suuri kärsimys, ettei sitä kyllä saisi toistaa enää henkisesti useita kertoja uudelleen. Noinkin nuorena tyttönä olisi ehdottomasti tarvinnut läheisimmän ihmisen, oman äitinsä, täydellisen tuen. Olisi pitänyt saada rauhassa ajan kanssa purkaa paha olo ja häpeä pois sisältään. Mutta äitisi ansioituneesti lisäsi vain taakkaasi, säälin häntä ja hänen tyhmyttään. Häpeää tapahtunutta niin paljon, että yrittää helpottaa omaa oloaan sillä, että kampesi syyn sinun niskoillesi. Voiko enempää enää tehdä menettääkseen tyttärensä lopullisesti.
Lapsuuden kokemukset vaikuttavat psyykeen. Erilaiset lapsuuden aikaiset pelot jne. toisiintuvat usein aikuisuudessa. Liian moni tyttö ja poika joutuu Suomessakin kasvamaan rikkinäisessä kodissa. Alkoholismi, hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien avuttomuus oman elämänsä edessä, katkeruus, tunnekylmyys.. ovat kotien ongelmia. Ihmiset voivat olla kykenemättömiä osoittamaan rakkautta lapsilleen (ja puolisolleen), jos eivät ole itse saaneet kokea hyväksyntää, ymmärrystä, lämpöä ja turvaa omassa lapsuudessaan. Tärkeää olisi myös tunteiden avoin osoittaminen lapsille. Lapselle tärkeää on aikuisen turvallinen läsnäolo, pienenä konkreettinen läheisyys ja vanhempana lapselle riittää tunne siitä, että vanhempi on "turvallisesti lähellä", vaikka olisi fyysisesti kaukanakin. Lapsi tarvitsee tasapainoista, mutta inhimillistä vanhempaa.
Avioerot ovat nykyään yleisiä ja siksi vanhempien pitäisi muistaa, että vaikka he ovat eronneet toisistaan, ei vanhemmuudesta silti voi "erota".. lapset tulevat olemaan heidän yhteisiä lapsiaan aina. Parhaassa tapauksessa vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan olisi niin suuri, että se ylittäisi henkilökohtaiset kaunat entistä puolisoa kohtaan ja lapsi voisi säilyttää välit molempiin vanhempiinsa. Olisi hyvä, jos vanhemmat voisivat olla edes ystävällisissä ja sivistyneissä, jos vaikka etäisissäkin väleissä toisiinsa.
Ihmiset voivat olla myös kiireisiä (yksinhuoltajilla voi olla rahastakin pulaa, eivätkä he valitsisi kiireistä elämää, jos heillä olisi muu mahdollisuus..) ja työelämän ja perheen yhteensovittaminen voi olla vaikeaa. Ihmiset voivat elää myös itsekkäästi, vaikka heillä olisi pieniä lapsia, jotka tarvitsevat heitä.. välinpitämättömyys ja tietämättömyyskin voivat olla osa ongelmaa.
Ihmissuhdeasiat eivät koskaan ole yksinkertaisia. Lapset ovat kuitenkin hyvin haavoittuvaisia ja siksi heidän erityistarpeensa pitäisi ottaa huomioon.. joskus se tarkoittaa virikkeitä ja vapauksia, joskus kädestä pitämistä, joskus vastuuntunnon opettamista ja niin edelleen.. kaikkea sitä mitä välittävä vanhemmuus sisältää. Mielestäni "hyvä vanhempi" rakastaa lastaan, mutta myös pitää hänestä.. näkee hänen vahvuutensa ja kannustaa niitä unohtamatta opettaa lapselle empatiaa ja sitä tosiasiaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.
Kurja lapsuus ei silti ole mikään tuomio. Niin kuin monet selviytymistarinat osoittavat on ihmisen "kohtalo" suuresti hänen omissa käsissään, jos hän vain löytää työkaluja asioiden käsittelemiseen, purkamiseen.. saa tukea ja "ymmärtää" oman vapautensa.. sekä saa tuntea mitä rakastaminen ja välittäminen on.
T: Veljesi Joonatan