Tuossa alempana käydää mielenkiintoista keskustelua puhujaveljen avauksen perusteella. Jossain siellä alempana esitettiin kysymys siitä, että onko em avauksen tekijä sama, joka kirjoitti kuvauksia perhe-elämästä muutama viikko sitten. Vastaan tässä ettei ole, mutta kiinnitin näissä keskuteluissa huomiota muutamaan seikkaa.
Kun kirjoitin tahallisesti kauniin kuvauksen vl-perheen elämästä, sain myötäileviä kommentteja kirjoituksen tiimoilta. Jos kuitenkin lähden kriittisesti arvioimaan vl-perheen elämää (lähinnä omaani), niin se on jotain muuta. Samoin tavoin puhujaveljen avauskaan ei kestänyt kriittistä tarkastelua. Niinpä minulle herää kysymys, että miten suuri osa vl-kirjoituksia ei kestä kriittistä tutkiskelua. Ajattelen vaikkapa Päikkäriä tai SRK:n kirjoituksia. Pystymme kirjoittamaan kauniin tekstin ilman rajapintaa totuuden kanssa. Eikö kyse ole epärehellisyydestä ja kuitenkin tällaisia kauniita/siloiteltuja/"puhtaita"/kaanaan kielisiä kirjoituksia on vl-piireissä runsaasti.
Oikeastaan koko kysymys on otsikossa eli mikä osa vl-elämästä on aitoa ja mikä epäaitoa. Kuinka paljon on klassista ilmiötä "Keisarin uudet vaatteet"?
Kun kirjoitin tahallisesti kauniin kuvauksen vl-perheen elämästä, sain myötäileviä kommentteja kirjoituksen tiimoilta. Jos kuitenkin lähden kriittisesti arvioimaan vl-perheen elämää (lähinnä omaani), niin se on jotain muuta. Samoin tavoin puhujaveljen avauskaan ei kestänyt kriittistä tarkastelua. Niinpä minulle herää kysymys, että miten suuri osa vl-kirjoituksia ei kestä kriittistä tutkiskelua. Ajattelen vaikkapa Päikkäriä tai SRK:n kirjoituksia. Pystymme kirjoittamaan kauniin tekstin ilman rajapintaa totuuden kanssa. Eikö kyse ole epärehellisyydestä ja kuitenkin tällaisia kauniita/siloiteltuja/"puhtaita"/kaanaan kielisiä kirjoituksia on vl-piireissä runsaasti.
Oikeastaan koko kysymys on otsikossa eli mikä osa vl-elämästä on aitoa ja mikä epäaitoa. Kuinka paljon on klassista ilmiötä "Keisarin uudet vaatteet"?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Ihmiset aidosti kirjoittavat asiat sellaisina kun he toivoisivat niiden olevan. On kiva lukea aidon ja rehellisen ihmisen tekstiä aina välillä.
Kirjoituksena pidetään kirjoitusta, missä kerrotaan siitä miten toivoisi asioiden olevan, niin silloinhan se kirjoitus on aito, mutta ei rehellisesti aito.
Silloinhan voi vain kertoa aidon totuuden, kun rehellisesti kirjoittaa siitä miten itse tuntee ja kokee asia, oli se sitten hyvä tai huono. Totuutta ei kuitenkaan pitäisi kennenkään mieliksi lähteä kaunistelemaan tai huonontamaan, sillä se on epärehellistä eikä perustu totuuteen.
jota minä haen avauksellani takaa. Usein tosiaankin kirjoitetaan kuvauksia tilanteista, joillaista elämämme _haluttaisiin_ olevan. Minusta kyseiset kirjoitukset ovat yhtä lailla feikkejä kuin muutkin, jos kirjoitus ei kuvaa todellista tilannetta tai elämä on kirjoituksessa kuvatun kaltaista äärimmäisen harvoin. Eikö rehellisyys pitäsi lähteä itsestämme eli ensi olla rehellinen itselleen siitä mitä kirjoittaa ja sen jälkeen peilata sitä vl-maailmaan. Jos kirjoitus ei läpäise vl-sensuuria, niin kannattaa sitten jättää kirjoittamatta.
Toinen kysymys on tietysti se, että elääkö henkilö koko ajan valheellisessa maailmassa. Ts kirjoitukset/puheet eivät eivät ole sopusoinnussa tekojen kanssa. Tuoreessa muistissa on yksi vl-saarnamies, joka pitkään eli kahta elämää. Ihmiset kuitenkin kokivat virvoittuvansa hänen saarnojensa alla, koska saarnojen kieli oli edelleen sitä samaa kuin mitä muilla.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että esim. avauksessa mainitulla puhujaveljellä oli täysi oikeus tehdä avaus ilman sen kummempaa anteeksipyyntöä. Jos emme sitä sallisi, niin voisimme kieltää kirjoitukset muilta kuin kirjailijoilta, laulun muilta kuin todellisilta laulajilta, jne. Lisäksi arvioisin, että merkittävä osa tällä palstalla kirjoittavista henkilöistä feikkaa tasolla tai toisella. Feikkaus kattaa omasta mielestäni kaiken se, mikä ei ole aitoa je täysin rehellistä kirjoitusta. En usko kenenkään olevan täysin, _absoluuttisen_, rehellinen.
Mitäpä jos suhtautuu palstaan terapeuttisena huumorina? Kirjoittaa leikillään kuviteltuja avauksia, jotka synnyttävät ajatuksia herättävää keskustelua, oivalluksia lukijoissa. Meneekö keskustelun arvo, jos kirjoittajaa paljastaa olleensa "feikki"? Minusta ei ollenkaan.
Tulee mieleen Sartren näytelmä, jossa tarjoilija näyttelee itseään: kaikki hänen eleensä ja sanavalintansa ovat hieman liioiteltuja ollakseen "aitoja". Tähän palstailuun tosiaan liittyy väistämättä itsensä tiedostamisen ongelma.
Kumpi on rehellisempi: "aito" feikki vai leikkifeikki?
Joku tosikko tai veitikka huutaa tämänkin kirjoituksen luettuaan "feikkiä". Oikeassa on, mutta mitä sitten?
nykyistä asennettani tähän palstaan. Alkutosikkomaisuuden jälkeeen olen tulkinnut, että palstalla esitetään jonkinlaista näytelmää, jossa jokaisella näyttelijällä on rooli. Jos tähän näytelmään suhtautuu liian vakavasti, niin siinä menee vain hermot. Nyt pystyn tosiaan ottamaan palstan ainakin osittain huumorina. Parhaat itsetutkiskelun paikat olen kohdannut, kun olen mennyt lankaan feikkitapauksessa. Tällaisessa tapauksessa täytyy antaa täydet pisteet feikin tekijälle.
Mitä keskustelun arvoon tulee, niin mielestäni feikit eivät vähennä yhtään sen arvoa. Oikeastaan taitavalla feikkauksella keskustelun taso vain paranee.
Olen huomannut saman asian ja itsekin mennyt leikkiin mukaan.
Mutta silti täältä on saanut paljon enemmän uusia tosiasioita ja lohduttavia näköaloja elämään - verrattuna entiseen elämääni.
Oikeastaan unohtui tuossa edellisessä vistissäni kommentoida, että tulkitsinpa palstan millaiseksi tahansa, niin pidän sen antia itselleni selkeästi positiivisena.
"Oikeastaan koko kysymys on otsikossa eli mikä osa vl-elämästä on aitoa ja mikä epäaitoa."
Kun elämme niin kuin uskomme, on aitoa elämää.
Elämällä toisin kuin uskomme, on epäaitoa elämää ja johtaa ennen pitkää vaatimuksiin muuttaa uskoa elämän suuntaa. Ristiriita uskon ja elämän välille on syntynyt.
Vanhoillislestadiolaisuudessa joutuu elämään tiukkojen elämäntapanormien mukaan, vaikkei niihin uskoisikaan. Muutoin saattaa heikko veli pahentua. Tietysti jotkut kokevat tiukat säännöt turvalliseksi ja kokevat mielihyvää uskonnollisuuden harjoittamisesta.
aika monillakin veeällillä. Jos ei onnistu, niin sitten pitää nöyryyttää itsensä ja lähteä parannusta tekemään. Kaikista tärkein on se asenne ja kuuliaisuus, että seurakunta on oikeassa ja vain vl-porukassa pysyen kostut kunniaan...
Uskovaisen heikkoudet eivät ole este, vaikka 77 kertaa päivässä lankeaisi esim. ehkäiysyn syntiin! Eikö se näin mene?
asian ydin. Näin on. Ei lisättävää.
Kulkevat käsi kädessä. Usko antaa ihmiselle hyvän elämän. Uskon saannut ihminen tuskin edes haluaisi elää erilailla kuin mitä usko hänelle antaa.
tilanteita, joissa ihminen elää toisin kuin uskoo? Näetkö koskaan ristiriitaa esim. jonkun vl-kirjoituksen ja todellisen elämän välillä?
Itse kommentiiisi voin yhtä. Kyselen vain ko asian ilmentymistä reaalimaailmassa.
"Kun elämme niin kuin uskomme, on aitoa elämää."
Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että koko eläminen olisi määriteltävissä uskon avulla eli usko antaa elämälle selvät näkyvät raamit ja ehdot? Kuka ne sitten sanelee vai löytyykö Raamatusta?
Tai sitten toisessa vaihtoehdossa elämä alkaa määritellä uskoa, kun ei haluakaan / jaksakaan elää niin kuin usko määrittelee...
Silloin olisi tarkasteltava sitä, että uskon alueelle ei ole laitettu mitään käytäntöjä, jotka eivät sinne kuulu. Mitä enemmän siellä on väärä tavaraa sitä vaikeampi tuota ristiriita elämän ja uskon välillä on täyttää ja pitää balanssissa.
Sitä on silloin tyhjennettävä ja jätettävät vain yksi tarpeellinen - vain usko yksin. Palattava alkuun ja tarkasteltava uskoa lapsen luottavaisin sydämin.
Kuinka paljon vl-usko määrittelee elämää ja elämäntapoja? Siitähän tässä on kysymys. Siinähän sitä mennäänkin mahdollisesti väärään. Näkökulma on vinoutunut, kun uskon odotetaan määrittelevän elämän eri muodot ja ilmiöt. Varmaan vielä kaikille samalla tavalla ja johdonmukaisesti?
Pian niistä tulee oikean uskon edellytyksiä, jotka koskevat jokaista. Elämän ohjautuminen on alkanut jostakin muualta käsin kuin omasta sisimmästä ja omasta henkilökohtaisesta Jumalan johdatuksesta.
Ihmisen teot eivät tulekaan aitoina uskosta vuotavina hedelminä, vaan suorituksena, jotta ne vastaisivat tarkasti määriteltyä uskoa.
Lutherilla oli tähän jotain sanottavaa. Vai?
Kiitos avauksesta. Luulen tietäväni, kenen vanhan kuoman kanssa tässä ollaan tekemisissä, mutta ei siitä nyt enempää :)
Tämä on erittäin mielenkiintoinen aihe. Aina välillä keskustelut ovat sivunneet vl-kielikuvia, sananparsia ja "kaanaankieltä". Onhan omaperäinen ja monella tapaa symbolinen kieli merkittävä osa vl-kulttuuriamme.
Esim. juuri Päivämiehen kielen kaikki tunnemme. Ja tiedämme myös, mitä se ei ole. Lehdessä pistäisi silmään teksti, jossa käytettäisiin suoraa ja mutkatonta nykykieltä ja puhuttaisiin asioista niiden omilla nimillään. Vaikka siten, kuin siinä realistisessa perhe-elämänkuvauksessasi.
Kaikki osaamme samastua kuvaamaasi tilanteeseen kokemustasolla. Mutta monien mielestä asioista ei saa kuitenkaan puhua siten.
Ongelmistakin siis kyllä voi puhua, mutta se on tehtävä tietyllä tavalla.
Voi sanoa, että "ison perheen äitinä olen monasti väsynyt ja epäilyksissä. Tuntuu, että Taivaan Isä ei annakaan minulle niitä lupaamiaan voimia. Mutta helpottaa, kun voi jutella toisten samassa tilanteessa olevien äitien kanssa. Käytännön ohjeiden ja kannustuksen lomassa myös tärkein, uskon näköala asioihin, kirkastuu. Vaihdettuaan ajatuksia matkaystävien kanssa, arkikin tuntuu taas helpommalta. Oma elämäntilanne haasteineenkin näyttäytyy Jumalan johdatuksena ja siunauksena."
Ei voi sanoa, että "ison perheen äitinä olen monesti niin väsynyt, etten saa päivävaatteita ylleni koko päivänä. En jaksa valmistaa lapsille muuta ruokaa kuin kattilallisen keitettyjä makaroneja, joita he itse voin kanssa syövät. Tilanne tuntuu aivan toivottomalta. Välit puolison kanssa ovat pahasti tulehtuneet. Toiselle ei ole juuri muuta sanottavaa kuin käytännön toimiin liittyviä toivomuksia. Ketään ei jaksa tavata, ei ole aikoihin jaksanut. Uskovaisen anopin tekopyhät lässytykset ottavat pattiin niin, että tekisi mieli lyödä luuri korvaan. Tuntee olevansa umpikujassa josta ei ole ulospääsyä. Itkettää koko ajan, vaikka en edes tarkkaan tiedä miksi."
Uskon, että kanssapuheissa tilanne on mutkattomampi. Tuo jälkimmäinen ongelmankuvaus on erään ystäväni, joka masentui perheellistyttyään. Omaksikin yllätyksekseen kotielämä usean pienen lapsen kanssa oli hänelle, lahjakkaalle tutkijanalulle ylivoimainen haaste. Hän taantui itkeskeleväksi ja kaikesta valittavaksi marttyyriksi, joka ei enää tunnistanut itseään. Luonnollisesti tilanne synnytti lisätaakakseen syyllisyyden ja totaalisen epäonnistumisen tunteen.
Oma kokemukseni siis on, että nokatuksin ainakin naisten kesken asioista puhutaan juuri niin kuin ne koetaan. Ja siinä on suuri ero virallisen retoriikan kanssa. Päivämiehestä saa lukea perhe-elämästäkin kyllä ihan kokemusperäisiä kuvauksia, mutta ne ovat varsin kaukana esim. Kodin kuvalehden tai muiden modernien naistelehtien rehellisistä ja koskettavista kertomuksista.
Kulttuuriimme on hiipinyt melkein joka suhteessa toistemme miellyttämisen piirre, joka monessa suhteessa pohjautuu oletukseen tai "heikon veljen" pelkoon. Minusta ei ole lainkaan liioiteltua puhua "keisarin uudet vaatteet"-ilmiöstä.
Se johtaa omituiseen viralliseen "liturgiaan", jonka kaikki tuntevat, mutta josta kukaan ei tunnista omaa ääntään.
Nykyisestä tilanteessta on yllättävän kaukana se, että tartuttaisiin asioihin reippaasti ja kiertelemättä ja kohdattaisiin tosiasiat tosiasioina, joihin on oleellisinta löytää järkevät käytännön ratkaisut.
Vaarana vl-retoriikassa on se, että loitonnuttuaan riittävän kauas ihmisten todellisista kokemuksista, sitä ei ennen pitkää edes ajatella ottaa totena. Se menettää kauttaaltaan merkityksensä, koska siinä ei ole mielekästä sisältöä, eikä kosketuspintaa koettuun todellisuuteen. Päivämiehen kirjoitusten suhteen tällaista mielialaa on ilmassa jo aika paljon.
Kyse ei mielestäni ole niinkään epärehellisyydestä, kuin pelokkaasta linjattomuudesta, terveen järjen puutteesta, hönttiydestä, menneeseen takertumisesta ja kaiken tarmon kohdistamisesta sen asian vakuuttavaan selittelyyn, että keisarilla ON vaatteet, vaikkeivat ne jokaisen silmiin näy (ei edes vakuuttelijan itsensä).
Olla oikein sellainen tilanne, että ihminen pelkää ja sen vuoksi joutuu sortumaan epärehellisyyteen ja valheeseen.
Itselleenhän täytyisi pystyä olemaan rehellinen vain silloin voi olla onnellinen. Jos on itselleen epärehellinen, niin miten voisi olle rehellinen lähinmäisilleen? Ei mitenkään.
Ihminen jos tajuaa epärehellisyyden ja valehtulun olevan väärin, ja niihin joutuu jatkuvasti pelkojensa vuoksi turvautumaan, niin se piinaa ihmistä syvältä sisimmästä. Ei ole mikään ihme, että ihminen sitten jossain vaiheessa masentuu, ja sairastuu jopa mieleltään pahasti. Syyllisyyden taakka saatta olla ihmiselle hirmuinen.
Heikkojahan ihmiset ovat, kuitenkin jos ihmistä aletaan syyllistämään asioista joita häneltä vaaditaan vaikka tietää ettei niihin pysty, niin se on enmmän kuin väärin.
Totalitäärisille systeemeille on tyypillistä ns. virallisen totuuden ja todellisuuden ristiriita. Siitähän meillä suomalisilla on tuon itäisen naapurin takia kokemusta. Vl-yhteisössäkin kuulostaa olevan samanlaisia piirteitä.
Olen seurannut tätä palstaa silloin tällöin. Täällä on puhuttu usein ns. seurakuntailloista tms. Kysyisinkin onko tämä sama ilmiö sielläkin, että ei uskalleta "puhua niinkuin asiat ovat tai miltä oikeasti tuntuvat, vaan täytyy sievistellä puheenvuoronsa jonkun kaavan mukaan. Täytyy puhua kuin papukaija. Rehellisyyshän kyllä vaatii aina rohkeutta.
Jep. Tästä on kysymys. Ääneen toisinajattelevat likvitoidaan.
Enemmän kuin rohkeutta, mutta saisiko siihenkin apua Jumalata että uskaltaa rohkeasti avata suunsa ja olla rehellinen? Jos meinaa valheeseen sortua kun ei uskalla kertoa totuutta, niin Jumala muistaa koputella.
Kun uskaltaa olla rehellinen, niin huomaa että siitä on seurauksena enemmän hyvää kuin pahaa. Omatunto ei paina, ja asioista voi keskustella avoimesti. Jos valheeseen sortuu, niin omatunto painaa, ja joutuu keksimään valheita valheen korjamiseksi, loputon kierre mistä ei koskaan pääse sisäisesti vapaaksi.
Kuka sitten lienenkin, jääköön se salaisuudeksi. Sen toki voin tunnustaa, että olemme joskus vaihtaneet ajatuksia :)
Kirjoitit ison perheen äidin tilanteesta kaksi kuvausta. Kumpi niistä oli feikki/epäaito? Vastauksen toki tiedämme jokainen, mutta silti se epäaito vain kelpaa julkisuuteen. Niiltä osin me vl:t tosiaankin elämme epäaidossa ympäristössä. Totuus ei ole julkaisukelpoínen :(
Miten paljon ympärillämme on sitä keisarin vaate -ilmiötä, onkin mielenkiintoinen kysymys. Voi jopa olla, että monet opillisetkin kysymykset on piilotettu sen vaatteen alle. Sen vaatteen, jota ei ole, mutta johon kuitenkin uskomme, koska se on meille vakuuteltu niin monta kertaa. Asia on sikäli kiusallinen, että monet vl-perusopit eivät kestä kriittistä tarkastelua esim Lutherin kirjoitusten valossa.
Minun mielestäni vl-perusopit ovat hyvinkin Raamatullisia ja luterilaisia. Teoriassa. Sen sijaan niiden käytännön sovelluksissa pelätään usein niin paljon heikkoa veljeä, että Raamattu ja Luther saavat väistyä.
Moninaisiin sisältönsä menettäneisiin tapakäytänteisiin liukuminen ja niistä tiukaasti kiinni pitäminen on suurin opillinen harha vl-liikeessä. Ja kun heikot veljet tuntevat olonsa kotoisaksi kun kaikki tekevät tiettyä sitä eikä kukaan tee tiettyä tätä, niin siinä tilanne kehittyy aina vaan hassummaksi.
Vielä kun aitoa keskusteluyhteyttä heikkojen veljien kanssa ei ole, eikä asioista voi puhua niiden omilla nimillään, niin sitten sorrutaan selittelyyn, jotta kysyjä vakuutuisi jonkin oikean perustelun olemassa olosta (jota kaikki voivat oikeasti vain arvailla).
Ne selittelyt ovat sellaisia, ettei istuta missä pilkkaajat istuu (pilkkaajat ovat tästä päätellen hyvin pieni marginaaliryhmä yhteiskunnassamme, sillä he tykkäävät kuunnella klassista musiikkia LIVE-ESITYKSENÄ, se onkin oikeastaan pilkkaajan ainut tuntomerkki), ei vedetä yhteistä iestä epäuskoisten kanssa (Luther tarkoitti tällä lain orjuudessa elämistä, me kirkkokuorossa laulamista), ei käydä konserteissa koska siellä on vaara tavata samanmielisiä, ei katsota urheilukilpailuja KATSOMOSTA käsin (muutoin kyllä, jopa teeveestä), ei katsota video- eikä dvd-muotoisia tallenteita koska ne voivat sisältää viihdettä eli ajanvietettä, eikä katsota teeveestä ylipäätään mitään (paitsi urheilua, mutta ei kodissa vaan huoltoasemalla tai hampurilaispaikassa tai jonkun hotellin respassa).
Tämä on keisarin uudet vaatteet-ilmiö. Kukaan ei viitsi sanoa ääneen (koska ehkä pelkää olevansa ainoa?) että eihän näissä selityksissä ole päätä eikä häntää. Parempi nyökytellä mukana.
Pitäisi uskaltaa irrottautua kokonaan asioiden symbolisista ryhmittelyistä, jotka sotkevat koko idean (sellainenkin on) ja suuntaavat huomion ihan vääriin seikkoihin.
Ongelmaa voisi lähestyä esim. siten, että mitä on viihde, miten eri viihteen lajit eroavat toisistaan, millainen viihde on vahingollista, miksi, miten vahingollisen viihteen voi tunnistaa ja miten sellaiseen pariin päätymistä voi välttää.
Aloitin tuolla yläpuolella (?) keskustelun masennuksesta ja perhesuunnittelusta (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan). Tämä oikastaan on samaa asiaa. Meillä kaikilla on monia todellisuuksia. Uskon ääni (se kaunis ja joskus ei-realistinen, siis ei-tosi) on yksi. Toinen on se, mitä omina itseinämme tunnemme. Se voi vaihdella päivästä, elämäntilanteesta, ihmissuhteista koettelemuksista riippuen. Itse omista mielistämme käsin tuota todellisuutta tuotamme. Ns. terve mieli (tylsä sana, tulee mieleen Raimo Mäkelä) tietää, että ihmisen kokemuksissa on hyviä ja huonoja päiviä, ja hän osaa jäsentää niiden välisen eron, ja pystyy myös sietämään erilaisia puhetapoja jne. Masentuneen ja uupuneen ihmisen totuus on vain yksi, ja se on se, minkä hän omilla värittyneillä silmälaseillaan näkee. Tällöin päivämiesretoriikkatyyppiset kirjoitukset eivät todellakaan ruoki uskoa ja helpota jaksamista arjessa, vaan tuntuvat totaalisen vierailta ja ulossulkevilta. Keisarin uudet vaatteet on oikeastaan aika hyvä vertaus, kysymys on todellakin siitä, kuka ja miten näkee, ei asioista sinänsä.
alaston tai ainakin ilman uusia ihania päällysvaatteita.
Ei siinä ihmisten taustoista tai kokemuksista tai masennuksesta tai edes näkökyvystä ollut puutetta, vaan rehellisyydestä! Kaikki näkivät saman kuin tuo lapsi: keisarilla ei ole vaatteita.
Mutta mitä he sanoivat? He valehtelivat, koska luulivat, että pitää myötäillä sanomisissaan mielipidejohtajia, vaikka todellisuus oli ihan oikein nähtävillä. He aistivat ja kokivat ihan oikein, mutta silti valehtelivat. Pelon tai hyödyn vuoksi?
Eikö tuo lapsi ole meille hyvä esikuva siitä, että saamme olla rehellisiä. Meidän pitäisi olla rehellisiä. Eikö usko opeta siihen?
Olen samaa mieltä kanssasi, että vl-perusteet ovat luterilaisia ja kestävät kritiikin. Mietin tuossa edellistä viestiä kirjoittaessani tuota sanaa ja se meni hieman vikaan. Aiemmin olen käyttänyt termiä vl-käytännöt, mutta en halunnut viitaata suoraan korvakoruihin, televisioon, jne vaan hain hieman laajempaa. Tarkoin ehkä jotain erehtymätöntä (vl-)seurakuntaa, yhtä ainoaa oikeaa(vl-) oppia, jne.
kyse ole valehtelusta. Uskon, että ihminen voi täysin rehellisesti väittää näkevänsä ne vaatteet vaikka niitä ei olekaan. Pitäisi olla varmaan psykologi, jotta osaisi kertoa, miksi ihminen toimii joskus näin.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tämä ei ole raamatun lause mutta pitänee yhtä raamatun kirjoitusten kanssa. Vanhan testamentin kieli ei ole retoriikkaa, vaan todellista ihmisten elämää.
Alkuperäinen Lestadiuksen ja Raattamaan usko pohjautui kristuksen täydelliseen työhön syntien sovittajana joka oli omistettavissa Jumalan valtakunnasta saarnatussa evankeliumissa. Elämäntapa-asiat ja kilvoituksen matkan sievistely ei olleet asialistalla. Myöhemmin vaikuttaneet saarnamiehet ovat tuoneet nämä tavat siioniin. Kyseessä on lestadiolaisen identiteetin rakennus jotta uskovaisen ulkoinen olemus saadaan erotettua maailmasta.
Usein avioliittoon astuminen on vl piireissä nuorille karu juttu kun elämän todellisuus tulee vastaan kaikella voimalla. Kaksikymppinen nuori nainen joutuu huomaamaan että on tilanteen edessä jossa realistinen näkymä voi olla yli 15 lapsen perhe ja olemattomat toimeentulon edellytykset. Mielestäni SRK:n olisi kannettava paremmin vastuunsa siitä että tämä elämän todellisuus tulisi paremmin esille. Jokainen täyspäinen sen joutuu jossain vaiheessa huomaamaan, ja monella ainoaksi ratkaisuksi jää uskosta luopuminen ylitsekäymisten tähden.
Kyllähän Lestadius puuttui elämäntapa-asioihin voimakkaasti mutta ne pohjautuivat kokonaan raamatun syntikäsitykseen. Synniksi saarnattiin voimallisesti mm. juoppous, huoruus, varkaudet, tappelut, viinan trokaus ym. karkeat oikeat raamatunmukaiset synnit.