Suomettuminen" ei todellakaan loppunut Kekkoseen eikä johtunut Kekkosesta
Pian Kekkosen väistyttyä alettiin osaksi historiankirjoituksessa, mutta varsinkin julkisessa keskustelussa luoda kuvaa, jonka mukaan presidentinvaihdos olisi merkinnyt suurta muutosta Suomen suhteissa Neuvostoliittoon, ns. suomettumiseen. Koiviston ensimmäisiä vuosia tutkinut Juhani Suomi osoitti kuitenkin, että juuri mikään ei muuttunut ja jos muuttui, päinvastaiseen suuntaan. Koivisto jatkoi Kekkosen linjaa niin hyvin kuin osasi, ja koska ei aluksi osannut yhtä hyvin, venäläiset käyttivät sitä hyväkseen.
Uusimmat paljastukset NKP:n arkistoista vahvistavat professori Suomen sanomaa.
* * *
Tavat eivät muuttuneet. Puolueiden väliseen ja sisäiseen valtakilpailuun haettiin kernaasti pisteitä idästä. Etenkin uuden presidenttipuolueen ja asema Kremlin silmissä vahvistui, ja ymmärrettävästi SDP pyrki sitä edelleen vahvistamaan.
SDP:n ja keskustapuolueen Neuvostoliiton suhteet erosivat periaatetasolla, koska edellinen oli sosialistinen ja jälkimmäinen porvarillinen. Keskustalaiset olivat Kremlissä ystäviä, eivät tovereita, sosiaalidemokraatit kumpaakin.
1970-luku oli Neuvostoliiton ja kapitalististen maiden suhteissa aivan erilainen kuin varhaisempi sodanjälkeinen aika. Länsi-Saksa muutti Willy Brandtin johdolla idänpolitiikkaansa liennytyksen suuntaan. Brandt johti vaikutusvaltaista Sosialistista Internationaalia (SI). Sen avainpaikkaan, aseistariisuntatyöryhmän johtoon, nousi Suomen johtavan puolueen johtaja, Kalevi Sorsa. SDP kuului NKP:n silmissä tärkeimpiin läntisiin yhteistyökumppaneihin.
Vielä 1960-luvulla NKP kielteli läntisiä kommunistipuolueita yhteistyöstä sosiaalidemokraattien kanssa, ja ne kävivät katkeraa taistelua maittensa työväestön sieluista ja vallasta ay-liikkeessä. Yhdysvallat tuki moraalisesti ja rahallisesti Euroopan sosiaalidemokraatteja. Suomi ei ollut poikkeus. Mutta kun SDP oli syrjäyttänyt Tannerin ja tannerilaiset, alkoi uusi aika. SDP:stä tuli Neuvostoliitolle tärkeä liittolainen.
Sisä- ja talouspolitiikassa Sorsan SDP oli varsin "sosialistinen". Pelko vasemmistoenemmistöisestä eduskunnasta sai porvarit hakemaan yhteistyötä ensin 1970-luvun lopulla ("K-80") ja sitten uudelleen 1980-luvun puolivälin jälkeen. Paavo Väyrynen, tuolloin Sorsan hallituksen ulkoministeri, haki yhteyttä kokoomukseen. SDP huolestui "uudesta kansanrintamasta". Ilmaus tarkoitti SDP:n ja keskustan hallitusyhteistyön laajentamista kokoomukseen ja sen vaihtoehtona, mikäli SDP ei suostuisi, porvarillista enemmistöhallitusta.
Ei ihme, että Kremlissä vierailleet johtavat sosiaalidemokraatit jakoivat huolensa NKP:n kanssa. Väyrysen saattaminen huonoon valoon idän silmissä palvelisi tietenkin SDP:n valta-aseman säilymistä.
* * *
Kun kuva todellisuudesta nyt uusien arkistojulkaisujen myötä täydentyi, asia oli SDP:n kannalta nolo. Juuri Väyrystähän on kampitettu näillä asioilla, liioitellen ja vääristellen.
Presidentti Jeltsinin avustajan Bukowskin NKP:n keskuskomitean arkistosta kopioimat ja julkaisemat asiakirjat kertovat puoluesihteeri Erkki Liikasen ja NKP:n työntekijäin keskustelleen 1986 Väyrysen epäluotettavuudesta ja toimista, joilla SDP:n puolelta aiottiin estää hänen pyrkimyksiään muuttaa hallituspohjaa ja varsinkin pyrkiä syrjäyttämään Koivisto presidentin paikalta. Niitä esitteli perjantaina Ylen A-studio.
Liikanen kiisti "esiintyneensä Koiviston puolesta" ja puhuneensa Moskovassa Koiviston aikeista ulkoministerinsä suhteen. Hän on viitannut suomalaisten samoista keskusteluista tekemiin raportteihin, jotka ovat tutkijoiden käytettävissä. Niihin on toki syytä paneutua, mutta tuskin niiden todistusvoima lähtökohtaisesti on suurempi kuin puoluesihteerin "avomielisyyttä" ihastelleiden venäläistenkään.
Olipa SDP-NKP -keskustelujen laita kuinka vain, se ainakin tiedetään, että SDP:n vastavedot onnistuivat, Väyrysen- Suomisen hallitus jäi muodostamatta, Koivisto valittiin uudelleen ja SDP:n hegemonia jatkui.
Suomen lähihistorian kuva täydentyy pala palalta. Viimeisin uusi pala todistaa ainakin sen, että "suomettumista" ei todellakaan lopettanut Kekkosen, vaan Neuvostoliiton kaatuminen. SDP:lle asiakirjat olisivat epäilemättä vähemmän kiusallisia, ellei juuri sen piiristä - vaikkapa Lasse Lehtiseltä tai Paavo Lipposelta - olisi kuultu niin monia puheenvuoroja Kekkosen "liian luottamuksellisista" idänsuhteista.
Pian Kekkosen väistyttyä alettiin osaksi historiankirjoituksessa, mutta varsinkin julkisessa keskustelussa luoda kuvaa, jonka mukaan presidentinvaihdos olisi merkinnyt suurta muutosta Suomen suhteissa Neuvostoliittoon, ns. suomettumiseen. Koiviston ensimmäisiä vuosia tutkinut Juhani Suomi osoitti kuitenkin, että juuri mikään ei muuttunut ja jos muuttui, päinvastaiseen suuntaan. Koivisto jatkoi Kekkosen linjaa niin hyvin kuin osasi, ja koska ei aluksi osannut yhtä hyvin, venäläiset käyttivät sitä hyväkseen.
Uusimmat paljastukset NKP:n arkistoista vahvistavat professori Suomen sanomaa.
* * *
Tavat eivät muuttuneet. Puolueiden väliseen ja sisäiseen valtakilpailuun haettiin kernaasti pisteitä idästä. Etenkin uuden presidenttipuolueen ja asema Kremlin silmissä vahvistui, ja ymmärrettävästi SDP pyrki sitä edelleen vahvistamaan.
SDP:n ja keskustapuolueen Neuvostoliiton suhteet erosivat periaatetasolla, koska edellinen oli sosialistinen ja jälkimmäinen porvarillinen. Keskustalaiset olivat Kremlissä ystäviä, eivät tovereita, sosiaalidemokraatit kumpaakin.
1970-luku oli Neuvostoliiton ja kapitalististen maiden suhteissa aivan erilainen kuin varhaisempi sodanjälkeinen aika. Länsi-Saksa muutti Willy Brandtin johdolla idänpolitiikkaansa liennytyksen suuntaan. Brandt johti vaikutusvaltaista Sosialistista Internationaalia (SI). Sen avainpaikkaan, aseistariisuntatyöryhmän johtoon, nousi Suomen johtavan puolueen johtaja, Kalevi Sorsa. SDP kuului NKP:n silmissä tärkeimpiin läntisiin yhteistyökumppaneihin.
Vielä 1960-luvulla NKP kielteli läntisiä kommunistipuolueita yhteistyöstä sosiaalidemokraattien kanssa, ja ne kävivät katkeraa taistelua maittensa työväestön sieluista ja vallasta ay-liikkeessä. Yhdysvallat tuki moraalisesti ja rahallisesti Euroopan sosiaalidemokraatteja. Suomi ei ollut poikkeus. Mutta kun SDP oli syrjäyttänyt Tannerin ja tannerilaiset, alkoi uusi aika. SDP:stä tuli Neuvostoliitolle tärkeä liittolainen.
Sisä- ja talouspolitiikassa Sorsan SDP oli varsin "sosialistinen". Pelko vasemmistoenemmistöisestä eduskunnasta sai porvarit hakemaan yhteistyötä ensin 1970-luvun lopulla ("K-80") ja sitten uudelleen 1980-luvun puolivälin jälkeen. Paavo Väyrynen, tuolloin Sorsan hallituksen ulkoministeri, haki yhteyttä kokoomukseen. SDP huolestui "uudesta kansanrintamasta". Ilmaus tarkoitti SDP:n ja keskustan hallitusyhteistyön laajentamista kokoomukseen ja sen vaihtoehtona, mikäli SDP ei suostuisi, porvarillista enemmistöhallitusta.
Ei ihme, että Kremlissä vierailleet johtavat sosiaalidemokraatit jakoivat huolensa NKP:n kanssa. Väyrysen saattaminen huonoon valoon idän silmissä palvelisi tietenkin SDP:n valta-aseman säilymistä.
* * *
Kun kuva todellisuudesta nyt uusien arkistojulkaisujen myötä täydentyi, asia oli SDP:n kannalta nolo. Juuri Väyrystähän on kampitettu näillä asioilla, liioitellen ja vääristellen.
Presidentti Jeltsinin avustajan Bukowskin NKP:n keskuskomitean arkistosta kopioimat ja julkaisemat asiakirjat kertovat puoluesihteeri Erkki Liikasen ja NKP:n työntekijäin keskustelleen 1986 Väyrysen epäluotettavuudesta ja toimista, joilla SDP:n puolelta aiottiin estää hänen pyrkimyksiään muuttaa hallituspohjaa ja varsinkin pyrkiä syrjäyttämään Koivisto presidentin paikalta. Niitä esitteli perjantaina Ylen A-studio.
Liikanen kiisti "esiintyneensä Koiviston puolesta" ja puhuneensa Moskovassa Koiviston aikeista ulkoministerinsä suhteen. Hän on viitannut suomalaisten samoista keskusteluista tekemiin raportteihin, jotka ovat tutkijoiden käytettävissä. Niihin on toki syytä paneutua, mutta tuskin niiden todistusvoima lähtökohtaisesti on suurempi kuin puoluesihteerin "avomielisyyttä" ihastelleiden venäläistenkään.
Olipa SDP-NKP -keskustelujen laita kuinka vain, se ainakin tiedetään, että SDP:n vastavedot onnistuivat, Väyrysen- Suomisen hallitus jäi muodostamatta, Koivisto valittiin uudelleen ja SDP:n hegemonia jatkui.
Suomen lähihistorian kuva täydentyy pala palalta. Viimeisin uusi pala todistaa ainakin sen, että "suomettumista" ei todellakaan lopettanut Kekkosen, vaan Neuvostoliiton kaatuminen. SDP:lle asiakirjat olisivat epäilemättä vähemmän kiusallisia, ellei juuri sen piiristä - vaikkapa Lasse Lehtiseltä tai Paavo Lipposelta - olisi kuultu niin monia puheenvuoroja Kekkosen "liian luottamuksellisista" idänsuhteista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.