Lipponen veivaa takkiaan viuh viuh
Kuinka monta kertaa poliitikko voi kääntää takkiaan menettämättä uskottavuuttaan? Jyrki Kataisen (kok.) esittämä asiallinen kysymys jää päällimmäisenä mieleen eduskunnan puhemies Paavo Lipposen (sd.) sunnuntaisen NATO-puuskahduksen jälkeen.
"Mitä vikaa NATO:ssa on?", kysyi Lipponen vielä syksyllä 2003, puolusti Martti Ahtisaarta, ja soimasi suomalaista NATO-keskustelua siitä, että sen sijaan, että pohdittaisiin millainen on turvallisuusympäristömme, onkin pantu Yhdysvallat tuomiolle. Sunnuntaina Lipponen syytti kokoomuksen presidenttiehdokasta, Sauli Niinistöä, NATO-myönteisyydestä tyyliin, joka antoi ymmärtää Lipposen kääntäneen kelkkansa.
Ei ole ihme, että Niinistö onkin saanut aiheen todeta kuinka NATO-jäsenyyttä yritetään työntää hänen kurkustaan alas. Tarkemmin Niinistön puheita lukenut huomaa, kuinka hän on pikemminkin herättänyt aiheellista keskustelua ja esittänyt tarpeellisia kysymyksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sen sijaan, että olisi ollut liittämässä Suomea NATO:on. Enää keskustelu ei sovi Lipposelle.
Puhemies teki lausunnollaan münchausenmaisen tempun ja veti kertanykäisyllä maton itsensä alta. Tästä eteenpäin hänen ulkopoliittiset lausuntonsa päätyvät aina selittelyyn siitä, mitä hän oikeastaan milläkin lausunnolla tarkoitti, mitä mieltä hän kulloinkin on NATO:sta ja Suomen ulkopolitiikasta sekä siitä, saako ulkopolitiikasta keskustella vai ei. Voisikin kysyä, jälleen retorisesti, että kun puhemiehellä ei eduskunnan täysistunnossa ole äänivaltaa eikä kummoista puhevaltaakaan, niin menikö nyt arvovaltakin?
Vakavammin puhuen näyttää siltä, että Lipposen lausunto liittyy siihen yleiseen hätätilaan joka SDP:ssä vallitsee Tarja Halosen aseman puolesta. SDP:n ulkopoliittisen linjan rippeiden uhraaminen liittyy samaan jatkumoon, jossa SAK:n jäsenten varoilla parjataan toista ehdokasta.
Eduskuntavaalien alla SDP oli vielä vaaliohjelmassaan sitä mieltä, että "ensi vaalikaudella on tarpeellista käydä avoin ja monipuolinen keskustelu Euroopan turvallisuusrakenteiden muutoksista ja Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista".
Vuoden 2004 Euroopan parlamentin vaalien alla SDP:n puoluevaltuusto hyväksyi turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan "Uskottava oma puolustus, EU:n tiivistyvä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö sekä läheinen yhteistoiminta Naton kanssa ja siihen liittyvä mahdollisuus halutessamme harkita Naton jäsenyyttä täyttää nykytilanteessa Suomen turvallisuuspoliittiset tarpeet."
Asiallisia näkökohtia molemmat, mutta lienevätkö enää viime päivien puheiden jälkeen voimassa olevaa todellisuutta? Vai ovatko SDP:n ohjelmat ja puolueen poliitikkojen aiemmat linjaukset vain tilapäisesti poissa käytöstä presidentinvaalien loppusuoran ajan?
Tulevaisuuden kannalta on vahinko, että toisen pääehdokkaan joukoissa syntynyt paniikkireaktio estää asiallisen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulevista mahdollisuuksista. Pahimpana pelkona tietysti on, että huolettomasti heiluteltu vaaliase muokkaa käytännön mielipideilmastoa sellaiseksi, että hallituksen, eduskunnan, tasavallan presidentin ja kolmen suuren puolueen linjauksissa raolleen jätetty NATO-ovi tempaistaankin nyt kiinni.
Tällaisesta lopputuloksesta voinevat riemuita vain Lipposen kanssa samalle presidenttipuolelle asettuneet äärivasemmiston patologiset NATO-salaliittojen keksijät.
Kuinka monta kertaa poliitikko voi kääntää takkiaan menettämättä uskottavuuttaan? Jyrki Kataisen (kok.) esittämä asiallinen kysymys jää päällimmäisenä mieleen eduskunnan puhemies Paavo Lipposen (sd.) sunnuntaisen NATO-puuskahduksen jälkeen.
"Mitä vikaa NATO:ssa on?", kysyi Lipponen vielä syksyllä 2003, puolusti Martti Ahtisaarta, ja soimasi suomalaista NATO-keskustelua siitä, että sen sijaan, että pohdittaisiin millainen on turvallisuusympäristömme, onkin pantu Yhdysvallat tuomiolle. Sunnuntaina Lipponen syytti kokoomuksen presidenttiehdokasta, Sauli Niinistöä, NATO-myönteisyydestä tyyliin, joka antoi ymmärtää Lipposen kääntäneen kelkkansa.
Ei ole ihme, että Niinistö onkin saanut aiheen todeta kuinka NATO-jäsenyyttä yritetään työntää hänen kurkustaan alas. Tarkemmin Niinistön puheita lukenut huomaa, kuinka hän on pikemminkin herättänyt aiheellista keskustelua ja esittänyt tarpeellisia kysymyksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sen sijaan, että olisi ollut liittämässä Suomea NATO:on. Enää keskustelu ei sovi Lipposelle.
Puhemies teki lausunnollaan münchausenmaisen tempun ja veti kertanykäisyllä maton itsensä alta. Tästä eteenpäin hänen ulkopoliittiset lausuntonsa päätyvät aina selittelyyn siitä, mitä hän oikeastaan milläkin lausunnolla tarkoitti, mitä mieltä hän kulloinkin on NATO:sta ja Suomen ulkopolitiikasta sekä siitä, saako ulkopolitiikasta keskustella vai ei. Voisikin kysyä, jälleen retorisesti, että kun puhemiehellä ei eduskunnan täysistunnossa ole äänivaltaa eikä kummoista puhevaltaakaan, niin menikö nyt arvovaltakin?
Vakavammin puhuen näyttää siltä, että Lipposen lausunto liittyy siihen yleiseen hätätilaan joka SDP:ssä vallitsee Tarja Halosen aseman puolesta. SDP:n ulkopoliittisen linjan rippeiden uhraaminen liittyy samaan jatkumoon, jossa SAK:n jäsenten varoilla parjataan toista ehdokasta.
Eduskuntavaalien alla SDP oli vielä vaaliohjelmassaan sitä mieltä, että "ensi vaalikaudella on tarpeellista käydä avoin ja monipuolinen keskustelu Euroopan turvallisuusrakenteiden muutoksista ja Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista".
Vuoden 2004 Euroopan parlamentin vaalien alla SDP:n puoluevaltuusto hyväksyi turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan "Uskottava oma puolustus, EU:n tiivistyvä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö sekä läheinen yhteistoiminta Naton kanssa ja siihen liittyvä mahdollisuus halutessamme harkita Naton jäsenyyttä täyttää nykytilanteessa Suomen turvallisuuspoliittiset tarpeet."
Asiallisia näkökohtia molemmat, mutta lienevätkö enää viime päivien puheiden jälkeen voimassa olevaa todellisuutta? Vai ovatko SDP:n ohjelmat ja puolueen poliitikkojen aiemmat linjaukset vain tilapäisesti poissa käytöstä presidentinvaalien loppusuoran ajan?
Tulevaisuuden kannalta on vahinko, että toisen pääehdokkaan joukoissa syntynyt paniikkireaktio estää asiallisen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulevista mahdollisuuksista. Pahimpana pelkona tietysti on, että huolettomasti heiluteltu vaaliase muokkaa käytännön mielipideilmastoa sellaiseksi, että hallituksen, eduskunnan, tasavallan presidentin ja kolmen suuren puolueen linjauksissa raolleen jätetty NATO-ovi tempaistaankin nyt kiinni.
Tällaisesta lopputuloksesta voinevat riemuita vain Lipposen kanssa samalle presidenttipuolelle asettuneet äärivasemmiston patologiset NATO-salaliittojen keksijät.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.