Tämä kirjoitus ei käsittele Saulia eikä Tarjaa.
Valitan seuravassa kirjoituksessa ilmenevää termin "liberaali" räikeää väärinkäyttöä. Se pitää ymmärtää mahdollisimman laajasti.
Vaalit paljastavat hyvin täällä kirjoittelevien vakionaamojen todelliset näkemykset. Monen sosialidemokraattisen kirjoittajan aiemmin auttamattoman vanhanaikaiseksi julistama vasemmisto-oikeisto -jako tuntuu kaikissa vaaleissa nousevan pääteemaksi.
Pieni opillinen knoppi: samaisten demareiden uudeksi ja modernimmaksi jakolinjaksi kauppaama liberaali-konservatiivi -jako on itseasiassa vanhempaa perua kuin nykymuotoinen sosialismin ja porvariaatteen vastakkainasettelu. Ennen sosialismin vahvistumista Euroopassa 1800-luvulla vastakkaisiin suuntiin haraavina voimina tärkeimmissä parlamenteissa olivat juuri konservatiivit ja liberaalit. Kun sosialismi vahvistui, konservatiivit ja liberaalit liittoutuivat sosialisteja vastaan. Tämä oli koko Euroopan laajuinen kehityssuunta, ja se on voimissaan vieläkin aikalailla kaikissa entisen rautaesiripun länsipuolisissa valtioissa.
Minusta Suomessa jaottelu konservatiiveihin ja liberaaleihin on hyvin keinotekoinen eikä oikein onnistu kuvaamaan millään tavoin poliittista päätöksentekoa; ei ole nimittäin nähtävissä mitään yhtä suuntaa, johon jonkinlainen liberaali liike tahtoisi maata kehittää. Ja tokihan jos kaksi ns. liberaalia tahtoo kehittää yhteiskuntaa vastakkaisiin suuntiin, ovat kummankin näkemykset lähempänä tilanteen säilyttämistä kannattavaa konservatiivia kuin toisiaan. Tällainen jaottelu liberaaleihin ja konservatiiveihin voi toimia esimerkiksi Iranissa, jossa oppositioliikkeellä ei ole oikeastaan kuin yksi mahdollinen suunta, eli tiukkojen uskonnollisten määräysten lieventäminen, mutta en ymmärrä oikein, miten se Suomeen sopisi, lähinnä selkeän, liberaalia liikettä yhdistävän kehityssuunnan puutteen ja konservatiivisen liittouman puuttumisen vuoksi. Joissain marginaalisissa uskonnon kanssa leikkaavissa moraalikysymyksissä jaottelulla voi olla merkitystä, mutta mitään selkeitä liittoumia ei tällä perusteella synny.
Tärkeimpiä omien äänestäjäryhmiensä etua ajavia suomalaisia puolueita yhdistäviä ja samalla erottavia tekijöitä suuremmassa mittakaavassa ovat mielestäni muun muassa näkemykset verotuksesta, suhtautuminen yksityisten taloudelliseen itsemääräämisoikeuteen ja säädännäisten kollektiivijärjestelyjen merkityksen lisäämiseen/vähentämiseen. Säädännäisillä kollektiivijärjestelyillä tarkoitan mm. virkamiesvetoisuutta, valtiovallalle keskitettyä palvelutuotantoa ja keskitettyä määräysvaltaa esimerkiksi palkankorotuksista sekä työehdoista.
Näihin kysymyksiin ei saada vastausta sillä, onko joku uudistushenkinen vai ei, kun koko uudistamisen suunta on kyseenalainen. Se, jolla on poliittista voimaa enemmän, esiintyy yleensä liberaalina, kun taas vähemmän voimaa omaava ihmisoikeuksien ja -arvon puolustajana.
Valitan seuravassa kirjoituksessa ilmenevää termin "liberaali" räikeää väärinkäyttöä. Se pitää ymmärtää mahdollisimman laajasti.
Vaalit paljastavat hyvin täällä kirjoittelevien vakionaamojen todelliset näkemykset. Monen sosialidemokraattisen kirjoittajan aiemmin auttamattoman vanhanaikaiseksi julistama vasemmisto-oikeisto -jako tuntuu kaikissa vaaleissa nousevan pääteemaksi.
Pieni opillinen knoppi: samaisten demareiden uudeksi ja modernimmaksi jakolinjaksi kauppaama liberaali-konservatiivi -jako on itseasiassa vanhempaa perua kuin nykymuotoinen sosialismin ja porvariaatteen vastakkainasettelu. Ennen sosialismin vahvistumista Euroopassa 1800-luvulla vastakkaisiin suuntiin haraavina voimina tärkeimmissä parlamenteissa olivat juuri konservatiivit ja liberaalit. Kun sosialismi vahvistui, konservatiivit ja liberaalit liittoutuivat sosialisteja vastaan. Tämä oli koko Euroopan laajuinen kehityssuunta, ja se on voimissaan vieläkin aikalailla kaikissa entisen rautaesiripun länsipuolisissa valtioissa.
Minusta Suomessa jaottelu konservatiiveihin ja liberaaleihin on hyvin keinotekoinen eikä oikein onnistu kuvaamaan millään tavoin poliittista päätöksentekoa; ei ole nimittäin nähtävissä mitään yhtä suuntaa, johon jonkinlainen liberaali liike tahtoisi maata kehittää. Ja tokihan jos kaksi ns. liberaalia tahtoo kehittää yhteiskuntaa vastakkaisiin suuntiin, ovat kummankin näkemykset lähempänä tilanteen säilyttämistä kannattavaa konservatiivia kuin toisiaan. Tällainen jaottelu liberaaleihin ja konservatiiveihin voi toimia esimerkiksi Iranissa, jossa oppositioliikkeellä ei ole oikeastaan kuin yksi mahdollinen suunta, eli tiukkojen uskonnollisten määräysten lieventäminen, mutta en ymmärrä oikein, miten se Suomeen sopisi, lähinnä selkeän, liberaalia liikettä yhdistävän kehityssuunnan puutteen ja konservatiivisen liittouman puuttumisen vuoksi. Joissain marginaalisissa uskonnon kanssa leikkaavissa moraalikysymyksissä jaottelulla voi olla merkitystä, mutta mitään selkeitä liittoumia ei tällä perusteella synny.
Tärkeimpiä omien äänestäjäryhmiensä etua ajavia suomalaisia puolueita yhdistäviä ja samalla erottavia tekijöitä suuremmassa mittakaavassa ovat mielestäni muun muassa näkemykset verotuksesta, suhtautuminen yksityisten taloudelliseen itsemääräämisoikeuteen ja säädännäisten kollektiivijärjestelyjen merkityksen lisäämiseen/vähentämiseen. Säädännäisillä kollektiivijärjestelyillä tarkoitan mm. virkamiesvetoisuutta, valtiovallalle keskitettyä palvelutuotantoa ja keskitettyä määräysvaltaa esimerkiksi palkankorotuksista sekä työehdoista.
Näihin kysymyksiin ei saada vastausta sillä, onko joku uudistushenkinen vai ei, kun koko uudistamisen suunta on kyseenalainen. Se, jolla on poliittista voimaa enemmän, esiintyy yleensä liberaalina, kun taas vähemmän voimaa omaava ihmisoikeuksien ja -arvon puolustajana.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Asetat kaksi jakolinjaa toisiaan vastaan:
Vasemmisto >< oikeisto
Konservatiivit >< liberaalit
Mikset siirtäisi alemman linjasi pystysuoraan ja käyttäisi tarkastelussasi nelikenttää? Näin saisit neljä käsitettä
Vasemmistoliberaalit
Oikeistoliberaalit
Vasemmistokonservatiivit
Oikeistokonservatiivit
Nythän esimerkiksi kokoomuksessa on sekä liberaaleja, että konservatiiveja, mikä näkyy erityisesti suhtautumisessa sosiaaliturvaan, puolustuspolitiikkaan, yksityisyrittäjyyteen, työmarkkinakysymyksiin.
Vastaavasti vasemmistossa on erittäin muutoshakuisia liberaaleja, "edistyksellisiä", kuten he 60-70-luvuilla itseään kutsuivat, mutta myös äärikonservatiiveja työväenaatteen ammattiyhdistysjyriä, jotka eivät näe saati hyväksy maailman muuttumista ympärillään.
Keskusta taitaa olla aika vahvasti konservatiivien puolella, mistä saattaa johtua, että konservatiivinen vasemmisto ja keskusta tulevat hyvin keskenään toimeen, kun kumpiakin hieman kauhistuttaa oikeistolainen markkinaliberalismi ja vapauksen laajentaminen valtion holhoavan otteen kustannuksella.
Kristilliset ovat selvästi oikeistokonservatiiveja, vihreät taas liberaaleja, ehkä sekaisin oikeiston ja vasemmiston leirissä riippuen asia-alueesta.
RKP lienee hyvin hajallaan, kun puolueen sidelankana on vain toinen kotimainen ja suomenruotsalainen kulttuuriperintö, sekä tetenkin iso osa maamme teollisuuskapitaalia, joka vetää rkp:tä ehkä konservatiiviseen suuntaan ainakin työmarkkina-asioissa. Ainakin hallituspaikan teollisuuskapitaali on aika rkp:lle taannut.
Minusta tässä voisi olla pohjaa jatkaa pohdiskelua, mutta lopetan omalta osaltani tähän, ettei juttu veny liikaa.
...kehittely ajatuksiini, ja olen aikalailla samoilla linjoilla. Mielenkiintoinen aihe joka tapauksessa.
Selvästi oleellisempana noista pidän juuri oikeisto-vasemmistojakoa, kuten tuosta edellisestä käy ilmi. Koetin välttää monisanaisuutta, ja pakostakin se näkyy sitten myös perustelujen laajuudessa.
Keskustassa on konservatiivisia aineksia (moraalisesti tarkasteltuna), se on selvä. Kuitenkin puolueen johdossa, joka linjauksista kuitenkin pitkälle päättää, mm. työvaliokunnassa, ei pahemmin konservatiiveja löydy. Harva varmaan peruskonservatiiviksi aikanaan Väyrystä tai myöhemmin varsinkaan Ahoa nimittäisi. Nämä pitkäaikaiset puheenjohtajat ohjasivat puolueen linjaa hyvinkin uudistushenkiseksi.
Minun on vaikea nähdä uudistushenkiseksi sellaista toimintaa, jonka tarkoituksena on selvästi vain heikentää muiden puolueiden peruskannattajakunnan asemaa turvaten samalla omien äänestäjien asema. Äärimmilleen vietynä sellaista voisi nimittää paremminkin kaunapolitiikaksi.
Todellista uudistushenkeä on sellainen, jossa ennakkoluulottomasti haetaan uusia ratkaisuja myös oman äänestäjäkunnan asioihin, ei vain pienin, hitain parannuksin, vaan kokonaisvaltaisemmin. Lähinnä tällaisesta ennakkoluulottomasta uudistajasta mieleeni tulee Esko Aho, joka jaksoi visioida "apparaatin" kiihkeästä vastustuksesta huolimatta.