Äänet

Prologi


Kello on jo yli puolen yön ja viimeiset iltavuorolaiset ovat lähdössä kotiin, (tai ovat jo lähteneet) niin on myös eräs Rosa- Maria Viljanen. Hän on lääkäri ja hänen vuoronsa on juuri päättynyt. Mustat hiukset valuvat vapaina pitkin olkapäitä, hänen kävellessään tyhjässä parkkihallissa, seuranaan omien askeltan kolkko kaiku, joka kimpoili hallin seiniltä.
Rosa kiirehti askeleitaan, sillä hän ei pitänyt parkkihallista, se oli hänen mielestään betonin harmaa, kolkko ja näin yöaikaan hämärä valaistus sai koko paikan näyttämään aavemaiselta. Pian Rosa on autollaan ja kaivelee autonsa avainta laukustaan.
Äkkiä hän kuulee askeleet hiljaisuudesta, joku muukin on menossa autolleen, sitten askelten ääni hiljenee. Vain ilmastointi laite jatkaa hiljaista huminaansa, saaden paikan tuntumaan entistäkin kolkommalta ja aavemaiselta.
Hän on vihdoinkin saanut avaimet laukusta ja on avaamassa autonsa ovea, kun joku tarttuu häneen takaapäin ja raskas käsi peittää hänen nenänsä ja suunsa.
Rosa säikähtää ja yrittää vapauttaa itsensä hyökkääjän kynsistä. Hyökkääjän kädessä on jokin kangas, joka haiskahtaa omituiselle. Pian Rosa tuntee kuinka häntä alkaa väsyttää, hän ei enää jaksa taistella hyökkääjää ja unettavaa tunnetta vastaan. Rosa tuntee kuinka raskailta hänen silmäluomensa tuntuvat ja olokin on niin kovin pöpperöinen ja kaikki ympärillä tuntuu sumuiselta.
’Kloroformia.’ Rosa ajattelee raukeana. Hän sulkee silmänsä ja vaipuu jonnekkin pimeään.

Mies raahaa tajuttoman naisen pakettiautolleen, sitoo tämän kädet ja jalat, teippaa suun ja nostaa naisen auton takaosaan. Tämän jälkeen hän laittaa oven kiinni. Vilkaistuaan vielä nopeasti ympärilleen hän astuu autoon varmana siitä, ettei kukaan ole nähnyt häntä.
Ei, kukaan ei häntä nähnyt, paitsi valvontakamera. Mutta yövartija, jonka piti vahtia kameroiden tallentamaa kuvaa, oli liian väsynyt seuratakseen muutenkin aution parkkihallin tapahtumia.



1. LUKU


”Rosa – Maria Viljasesta ei vieläkään ole saatu minkäänlaisia havaintoja. Asiasta tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin.” Television uutistoimittaja kertoi.
Toimittaja selosti vielä kadonneen tuntomerkit ja kertoi numeron, johon saattoi soittaa ja omat havaintonsa ilmoittaa.
Tämän jälkeen toimittaja siirtyi muihin aiheisiin ja minä ojensin käteni ottaakseni kaukosäätimen ja vaihtaakseni kanavaa, kun äkkiä televisiossa räpsähti ja kanava ei enää ollutkaan kohdallaan.
Televisioruudussa näkyi vain lumisadetta ja kuului huminaa.
Otin kaukosäätimen käteeni ja olin jo vaihtamassa kanavaa, kun huminan seasta kuului jotakin ääniä niin kuin, joku tai jokin olisi puhunut siellä ja samassa ruudulla häilähti jokin hahmo.
Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt erottaa, mikä siinä oli ollut. Oliko se ollut ihminen vai jokin muu, tai sitten se oli vain ollut mielikuvitukseni tuotetta.
Huminan seassa oleva puhe voimistui, mutta en saanut siitä selvää, sillä sanat olivat katkonaisia. ”E…i …m…ut…e…m…aaja.”
En ymmärtänyt lainkaan, mitä ääni oli sanonut ja pian ajattelin sen olleen vain mielikuvitukseni tuotetta ja vaihdoin kanavaa.
Katsoin jonkin aikaa kanavalla pyörivää ohjelmaa, mutta sitten kyllästyin ja päätin mennä kylpyyn ja sen jälkeen nukkumaan.
Menin kylpyhuoneeseen ja laitoin lämpimän veden valumaan kylpyammeeseeni. Kun, ammeessa oli tarpeeksi vettä, keskeytin veden tulon, riisuuduin ja astuin ammeeseen. Nautin lämpimästä vedestä ihollani ja olin lojunut ammeessa ties kuinka kauan, kun kuulin kohinaa olohuoneesta.
Nousin ammeesta, kuivasin itseni, kiskoin kylpytakin ylleni ja menin olohuoneeseeni. Vähältä piti, etten kirkaissut, kun näin televisioni olevan päällä, mutta ei kanavalla. Muistin varmasti sulkeneeni television, ennen kuin menin kylpyhuoneeseen. Mitä oikein oli tekeillä? Ajattelin vihaisena ja peloissani. Halusiko joku säikytellä minua?
Menin tv:n luokse ja olin jo katkaisemassa siitä virrat kun lumisateeseen ilmestyi kasvot. Surulliset naisen kasvot, naisen jolla oli mustat hiukset ja surullinen katse.
Tunnistin naisen, hän oli se josta oli uutisissakin puhuttu, tuo kadonnut nainen.
Äkkiä nainen puhui. Hänen äänensä tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa, eikä humina ainakaan helpottanut asiaa.
”Etsi minut… Etsi murhaajani… Anna, ole niin kiltti… Auta minua… etsi hänet ja löydät minut…”
Aivan kuin kuvajaisen silmäkulmasta olisi vierähtänyt kyynel ja samassa kuvajainen jo katosi ja televisiossa oli vain lumisadetta.
Suljin television ja tunsin itsenikin surulliseksi ja samalla hämmentyneeksi. Miksi juuri minä, miksei joku muu?
Vastauksen sain heti kun katsoin peiliin. Minulla oli pikimustat hiukset, niin kuin kadonneella naisellakin, mutta hänen silmänsä olivat olleet tummanruskeat, kun taas minun olivat smaragdin vihreät.
Siihen yhtäläisyydet naisen ja minun välilläni loppuivatkin.
Silti mietin, miksi juuri minä? Ei hän varmaankaan ulkonäköni vuoksi ollut minua valinnut.
Näine ajatuksineni menin nukkumaan.
Olin jo melkein nukahtamaisillani, kun muistin, että isoäitini äidillä oli ollut taipumusta ennaltatietämiseen ja muuhun sellaiseen. Olikohan minussakin jotain sellaista? Ajattelin. Olinkohan isoäitini äidin Magdalenan tapaan, jotenkin vastaanottavainen.
Ehkä oli niin ajattelin, mutta työnsin ajatuksen syrjemmälle ja nukahdin.

Heräsin aamulla herätyskellon raastavaan ääneen. Sammutin mokoman laitteen ja nousin ylös.
Aamulla auringonvalossa minusta tuntui naurettavalta ja hölmöltä se mitä illalla oli tapahtunut. Puin päälleni, söin nopeasti aamiaisen ja lähdin töihin.
Työpäivä oli rauhallinen ja melkeinpä tylsä ja olin iloinen päästessäni kotiin.
Ennen lähtöäni törmäsin Meeriin. Päätin kysyä milloin hänen työvuoronsa päättyisi, silla olin ajatellut pyytää hänet luokseni iltaa viettämään.
”Kuule Meeri, miten sinä pääset tänään töistä?” Kysyin.
”Vuoroni päättyy näillä minuuteilla. Miksi sitä kysyit?” Hän sanoi ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ajattelin vain, että lähdettäisiin samaa matkaa, kun kerran minunkin vuoroni päättyy.” Sanoin. ”Niin ja melkein unohdin, haluaisitko tulla luokseni iltaa viettämään?”
”Sopii hyvin. Minulla kun ei huomenna ole vuoroa lainkaan.” Meeri sanoi.
Olin tyytyväinen, minun ei tarvinnut viettää yötäni yksin. Mietin vain sitä, uskaltaisinko kertoa Meerille, sen mitä olin edellisenä iltana kokenut.
Päätin uskaltaa, mutta vasta kotonani ja jos televisio alkaisi nytkin temppuilla samalla tavalla, kuin edellisenä iltana.
Kävimme vaihtamassa sairaalan valkoiset asut omiin arkiasuihimme ja menimme sen jälkeen autolleni.
Kävimme kaupan kautta, ennen kotiin menoa ja ostimme ruokatarpeita iltaa varten. Meeri osti pullon punaviiniä, jonka tiesi olevan hyvää.
Tämän jälkeen he maksoivat ostoksensa ja painuivat takaisin autolle ja sitten Annan asunnolle.
En vieläkään ollut kertonut tapahtuneesta Meerille, kun astuimme eteiseeni.
”Mikä täällä suhisee?” Meeri kysyi ja kuunteli olohuoneesta kuuluvaa suhinaa.
”Televisio on hieman epäkunnossa.” Sanoin ja kannoin ostokseni keittiööni. Tiesin etten ollut puhunut totta, mutta en halunnut aivan vielä kertoa todellista syytä Meerille.
”Käyn sammuttamassa tuon rakkineen.” Sanoin ja menin olohuoneeseen.
Äkkiä televisioruutuun ilmestyivät taas ne surulliset naisen kasvot, kadonneen naisen kasvot. Kuulin henkäisyn takaani ja käännyin. Se oli Meeri, joka tuijotti silmät suurina televisiota, hän oli tullut perässäni olohuoneeseen.
”Mitä tuo oikein on?” Hän kysyi ja tuijotti yhä televisiota.
”En oikein tiedä itsekkään.” Sanoin ja päätin kertoa edellisen illan tapahtumat Meerille. Juuri kun olin aloittamassa, huminan seasta kuului surullinen ääni joka toisti edellisillan sanat ja nyt vielä selkeämmin ja oli pidempi.
”Etsi minut… Etsi murhaaja… Ole niin kiltti… minä pyydän Anna… Auta minua…Kun löydät hänet, löydät minut… Autio rakennus… käytöstä poistettu… Auta minua…” Nainen sanoi ja taas jokin kimaltava putosi alas hänen silmäkulmastaan.
Tämän jälkeen televisio räpsähti kiinni ja tuli aivan hiljaista.
”Kuinka hän tietää sinut?” Meeri kysyi ja katsoi minuun. ”Eikö tuo ollut se kadonnut nainen, se tohtori. Nimeä en muista.” Hän lisäsi.
”En tiedä.” Vastasin. ”Hän on Rosa – Maria Viljanen, tohtori ja töissä samassa sairaalassa kuin mekin.” Sanoin.
Kerroin edellisen illan tapahtuman Meerille, joka heti kysyi, kuinka uskalsin olla tässä asunnossa vielä.
”Ehkäpä hän jättää minut rauhaan, kun etsin hänet ja sen murhaajan.” Sanoin.
”Mutta kuinka sinä sen teet?” Meeri kysyi.
”En tiedä.” Vastasin ja kannoin ostokset keittiöön.

Illalla katsoimme vuokraamaamme elokuva, jossa oli kauhuleffoille tyypillinen juoni ja jo ennen elokuvan loppua haukottelin, sillä tesin miten se päättyisi.
Leffan päätyttyä katsoimme vielä uutiset ennen nukkumaan menoa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut.
”Kello on jo niin paljon, etten päästä sinua ulos hortoilemaan.” Sanoin. ”Teen sinulle vuoteen tähän sohvalle.” Lisäsin.
”Hyvä on.” Meeri sanoi ja haukotteli.
Tein hänelle vuoteen ja menin iltapesulle, minkä jälkeen pujahdin vuoteeseen ja sammutin yöpöydälläni olevan lampun.
Luulin saavani nukkua yöni rauhassa, mutta se oli erehdys. Olin jo unen horteessa kun havahduin Meerin huutoon.
”Mitä nyt?” Kysyin ollen vielä unen pöpperössä.
”Sinun televisiosi oikkuilee taas.” Meeri huikkasi.
Nousin ylös ja laahustin olohuoneeseen ja kirosin televisioni. Eikö se voinut antaa minun nukkua edes yhtä yötä kunnolla?
Meeri istui sohvalla, tukka sekaisin ja tuijotti televisiota, jossa näkyi vain lumisadetta. Hän käänsi katseensa ruudusta, kun kuuli minun tulevan ovelle.
”Sinun televisiosi napsahti taas itsekseen päälle.” Meeri sanoi ja kuulin pelon hänen äänessään.
Ennen kuin ehdin kysyä Meeriltä, mitä oli tekeillä, televisiossa räpsähti ja lumisateen tilalla näkyi talo ja piha. Pihalla seisoi nainen, joka osoitti taloa. ”Tuolla…” Nainen sanoi ja kuva katosi. Tilalla oli taas pelkkää kohinaa ja lumisadetta.
Sammutin television. ”Jos et halua enää nukkua olohuoneessa, niin laitan vierasvuoteen huoneeseeni ja voit nukkua loppuyösi siinä.” Sanoin Meerille, joka katsoi mustaa televisioruutua, kuin peläten sen räpsähtävän taas päälle.
Meeri nyökkäsi, otti peiton ja tyynyt ja tuli perässäni huoneeseeni. Otin vierasvuoteen kaapista, kokosin sen, niin että Meeri pääsi siihen nukkumaan.
Pian kömmin itsekin vuoteeseeni ja yritin nukkua. Oli hiljaista, vain Meerin tasainen ja hidas hengitys kertoi, että hän oli jo nukahtanut. Minä vain en saanut unta, vaan mietin sitä taloa ja huomaamattani olinkin nukahtanut. Näin unta, että olin tuon talon luona. Nainen seisoi pihalla ja osoitti taloa, mutta kun hän huomasi minut hän laski kätensä alas ja sanoi. ”Aika on pian lopussa, tohtori on kohta poissa.”
Ihmettelin naisen sanoja ja kun ainoin niistä kysyä, nainen oli poissa. Katsoin pihaa ja taloa, talon ovi aukesi ja ovesta astui ulos tumma, miltei muodoton hahmo. Hahmo huomasi minut ja alkoi lähestyä. Kun se melkein saavutti minut, minä huusin ja heräsin. Olin turvassa, kotona omassa vuoteessani. Oli vielä pimeää joten painoin pääni takaisin tyynylle ja yritin vielä nukkua.