Onko täällä ketään joka sairastaa Parkinsonia? Tai jotain muuta vakavaa sairautta. Kuinka voitte? Miten pystytte säilyttämään elämän ilonne? Kuinka kestätte esim. vapinaa,joka pitää lihakset kireinä ja kipeinä tai muita ikäviä, voimaa kuluttavia oireita. Entä liikkumisenne? onko horjuvaa kuin olis aina humalassa, entä ihmisten keskuudessa? Onko koomillisia tapauksia,jotka johtuu sairauden tuomista oireista. Esim.voiko olla hassumpi näky kun rakko täynnä oleva Ukko juoksee puskaan tai vessaan,tutisee ja tutisee siellä ja tulee helpottuneen näköisenä pois. Hassua varmaan,muttei sille ukolle. Antakaa hyvät ihmiset omalta kohdaltanne neuvojanne,joilla vaikea sairaus,kuinka ihmeessä pärjäätte sairautenne kanssa. minulla jo vaikeuksia,tiedän ammattiauttajat,ne ei voi sairautta poistaa ja lisäksi he ovat terveitä. Heidän vaikea samaistua henkilökohtaisesti sairastavaan,eikä pidäkkään että jaksavat työssään.Siksi auttamisen mahdollisuudet rajalliset ja paljon potilaasta itsestään kiinni jos hänellä olis sen verran voimaa tallella että jaksais itsekkin yrittää selvitä. neuvoista kiitollinen pa pa parkins.
Mistä saatte voimaa
Pa pa parkins
51475
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen 56v. nainen ja hra Parkinson on ollut kumppanina v.-98 alkaen vasemmalla puolella kroppaa.
Minulla on sopiva lääkitys jonka neurologi tarkastaa kahdesti vuodessa. Toistaiseksi lääkitystä ei ole tarvinnut paljoa muuttaa. Lääkitys pitää oireet poissa. Itselläni on lihasjäykkyys suurin oire. Vapinaa ei ole juuri lainkaan.
Jumppaan ja venyttelen sekä yritän pienillä painolla pitää lihaskunnostani huolta. Kävely kuuluu myös ohjelmaani. Täytyy myöntää että aina ei jaksa olla reipas ja sen suon itselleni.
Huomaan kropassani heti jos kuluu useimpia päiviä etten lenkkeile ja jumppaa.
Toivon sinulle kanssa-kumppanini kaikkea hyvää ja voimia jaksaa parkinsonin kanssa.
Parkinson-kerhoista saa hyvää vertaistukea ja niitä on lähes joka kaupungissa.
Jaksamisiin toivoo, kanssa-sisar
Olen diagnosoitu parkinsoniksi 7 vuotta sitten. Tietenkin sairaus on alkanut jäytää minua jo 10-15 vuotta aikaisemmin. Elämänohjeeni on: Minä en sairasta, minä elän.Syön, juon ja harrastan samoja asioita kuin aina ennenkin. Parkinson-kerhon kautta tapaan vertaisiani ja saan heiltä vertaistukea, joka antaa voimia elää. Mitä sitten, jos oletkin tärisevä tai kankea, kunhan itse tulet itsesi kanssa toimeen.Ota motoksesi:Elät loppuelämäsi ensimmäistä päivää.Tee siitä hyvä päivä. Parkinsonin tauti ei tapa, ei tartu eikä juuri periydy. Se on parantumaton aivosairaus, jota ei osata parantaa, kun syntymekanismia ei vielä tunneta. Oireet voidaan pitää melko pitkään kurissa ja siedettävinä jokapäiväisellä lääkityksellä, jolla mm. dopamiinin vaje korvataan. Miksi sairastuit, miksi juuri minä? Turhia kysymyksiä ja vääriä vastauksia. Älä sairasta- elä juuri tätä hetkeä. Näin minä olen selvinnyt. Ja meinaan selvitä edelleen.
Tärinähalvaus
Minulla diagnosoitiin parkinsonintauti 4-vuotta sitten. Olen 57-vuotias ja ammatiltani sairaanhoi-
taja. Oireeni ovat lähinnä vasemmanlla, kömpelyys ja hitaus.
Vousi diagnosoinnista pääsin osatykyvyyttömyys eläkkeelle. Työtäni on järjästästety kevyemmäksi. Joka on minulle sopinut hyvin ja pystyn/voin olla vielä osittain työelämässä.
Parkinson on sairaus, joka ei tapa. Sen kanssa pärjää, vaikkei se niin mukava kaveri olekkaan. Siitä ei voi ottaa ero, niinkuin aviomiehestä, vaan sen kanssa on tultava toimeen. Se on osa minua.
Välillä suututtaa ja potuttaa, mutta on mentävä päivä kerrallaan. Voimaa saan normaaleista elämän pienistä asioista. Muistan myös kiittää yläkerran isää hyvistä päivistä. Olen pystynyt myös juttele-
maan sairaudestani läheisteni ja työtovereiden kanssa. Vaikka se oli aluksi vaikeaa. Monta kertaa on tullut tippa silmään, kun kerron sairaudestani. Mutta puhuminen auttaa ja he ymmärtävät paremmin huonot päiväni, kun käsi vapisee ja liikkuminen on kankeaa.
Oletko ollut millään sopeutumisvalmennuskursilla? Siellä tapaa kohtalotovereita. Voi vaihtaa kuulumisia ja saa tietoa sairaudesta.
Sen olen huomannut, että on tärkeää pitää huolta voinnistaa ja kunnostaan. Lenkkeillä ja muistaa myös venytykset sekä rentoutukset.
Onko lääkityksesi kohdallaan? Tänäpäivänä on niin monenlaisia lääkkeitä tähän sairauteen.
Toivon sinulle voimia ja jaksamista sairautesi kanssa. Et ole yksin!
teille kaikille vastauksistanne. Olen 55v ja 10 v sitten sairauteni todettiin ja työelämästä olen joutunut luopumaan 4v sitten. Olen käynyt sopeutumisvalmennuksessa. Lääkitykseni on mielestäni kohdallaan vaikka lääkkeiden vaihdot jonkin verran vaikuttaa oireisiin,ennen kuin elimistö tottuu.Minulla on kyllä tietoa sairaudestani sen vaikutuksesta ihmiseen ja etenkin siitä kuinka yksilöllinen se on. Nyt ymmärrän myös senkin kuinka tärkeä on sellainen vertais tuki,sen olen huomannut lukiessani sinun ja muiden vastauksia, kiitos, hyvät kanssa siskoni ja veljeni.Tieto siitäkin ettei kuitenkaan ole yksin,vaikka yksinhän tämän "herran" kanssa on elämä loppuun tallattava,on ihmisiä muitakin jotka taistelevat sairautensa kanssa ja jaksavat kaikesta huolimatta vielä muitakin avittaa. Kun tänään luin vastauksianne teidän kaikkien,huomaan pakkasesta huolimatta hyvä ulkoilu sää,aurinko paistaa ja on varsin korkealla,kevät tekee tuloaan,tunnen että elämälläni kuitenkin jokin tarkoitus ja siitä voi saada selviyden vain katsomalla huomisen.Hyvää vointia teille ja vielä K I I T O S,kyllä minäkin kun te muutkin jaksatte,yhdessä olemme vahvoja.
Ja minä myös liityn tähän porukkaan. Taidan olla nuorin, mutta silti diagnoosi nyt ollut 15-vuotta.
Eipä silloin alussa ollut pienten lasten äitinä aikaa murehtia ja nyt tiedän niin paljon, etten viitsi jäädä murehtimaan.
Työelämän jätin -96 ja jäin "kotiäidiksi". Eipä tarvinnut murehtia lasten hoidosta - äiti oli kotona. Moni asia kääntyi näin voitoksi.
Pahempiakin sairauksia on maailmassa. "Yhdessä eteenpäin."