tastula ja von Wrightin

Tastula haastatteli molempia ehdokkaita taitavasti eikä antanut viedä itseään.
Erityisesti tämä kostautui Niinistölle, joka on tottunut dominoimaan ja jankkaamaan haastatteluissa ja tenteissä.
Tastula pystyi sii pitämään langat käsissään, tiesi, mitä etsi ja mihin halusi vastauksia. Hänellä oli tietoa ja sellainen persoona, jolle nämä asiat olivat jo sisäistyneet.

Jos lyhyesti tiivistää Tastulaa, niin hän toi hastateltavien eteen ns. perimmäisiä kysymyksiä, joista selviytyminen edellytti laaja-alaista maailmankuvaa ja arvomaailmaa.
Erityisesti ekologisten faktojen esilleotto oli minusta hyvä veto. Meillä ei ole paljon aikaa, tuomiopäivä saattaa olla yllättävän lähellä.
Sille joka on lukenut aikamme arvostetuimman filosofin ja intellektuellin, von Wrightin näkemyksiä näistä perimmäisistä kysymyksistä ja viimeisistä ajoista, Tastulan esittämät faktat eivät olleet uutta tai yllättävää.

Minulle oli suuri yllätys ja pettymys, ettei Niinistö ollut lukenut Kasvun rajat kirjaa ja että hän muutenkin antoi varsin kehnon kuvan tiedoistaan näissä asioissa, joiden lopulta pitäisi mennä kaiken muun yläpuolelle. Jos tai kun nimittäin planeetta ns. romahtaa, niin on turha puhua enää kasvusta tai puolustaa kilpailu-ja kulutusyhteiskuntaa. Nykymuotoinen kapitalismi on silloin auttamatta tullut tiensä päähän. Mikään rimpuilu ei auta - edessä on paluu post-kapitalistiseen maailmaan, josta David Korten puhuu kirjassaan Elämä kapitalismin jälkeen.

Von Wrightin näkemys on realistisempi: ihmisiä pitää valmentaa ja opettaa olemaan joutilaina, työttöminä ja tehottomina koska joudumme hyväksymään rajoja, joita ei voi ylittää tuotannossa ja koska koneellistuminen vähentää työvoiman tarvetta. Heille pitää tarjota yhteiskunnan toimesta sellaista sosiaalista sisältöä elämään, ettei synny henkisiä vaurioita, joita passivoituminen synnyttää. Heitä pitää myös oppia kohtelemaan tasa-arvoisina muiden, siis niiden kanssa, joille työtä riittää. Ja heidän toimeentulonsa on turvattava yhteiskunnassa kuten kaikkien muidenkin mikä tekee monien nyt suunnitteilla olevien asioiden yksityistämisestä kyseenalaisen ellei vaarallisen asian. Kaikista huolta pitävän sosiaalisen struktuurin merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa kun suurella osalla kansaa ei tule olemaan varaa yksityispalveluihin. Myös työajan lyhennys tulisi olla keskeinen tavoite vaikka se juuri nyt on maailmantalouden ahneen kiristysotteen ja tehokkuusilluusion alla jouduttu jopa tämän asian edelläkävijämaassa Ranskassakin purkamaan.

Jäin miettimään voisiko Suomi olla näissä asioissa edelläkävijä, mallioppilas. Miksei voisi. Ja mitä hyötyä siitä olisi pitkällä aikajaksolla jos hylkäisimme taistelun tuotannon kärkimaana ja alkaisimme keskittyä kestävään kehitykseen ja sellaisiin ratkaisuihin, joilla ei tavoitella uutta kasvua vaan tasa-arvoista ja materialistisesti vähemmän antoisaa mutta ekologiset realiteetit huomioonottavaa tulevaisuutta, josa solidaariset voimat ja arvot nousevat etusijalle kovan kilpailun ja tehokkuuden sijasta.

Yleensä totuudenpuhujalle ei löydy yösijaa, sanotaan. Moni pitää minua utoopikkona mutta siitä ei ole kysymys. Olen enemmänkin realisti ja kovat faktat ohjaavat tätä ajatteluani. Ellemme ennakoi tulevaa tilannetta se kaatuu niskaamme perin tuhoisalla tavalla kuten Jared Diamondin kirja Collapse kertoo.
Nyt vaaditaan toisenlaista 'sisäistä sankaria', ei sellaista narsistia joka on Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen masinoima ihanne.