Syvimmästä syöveristä rannalle

Ei siihen ollut mitään syytä. Niin vain kävi. Elämä menetti äkkiä tarkotuksensa, ei ollut mitään syytä nauraa tai olla onnellinen mistään. Kaikki ennen hyvää mieltä tuoneet asiat eivät nostaneetkaan enää mieltä vaan nekin asiat tuntui yhtä kurjilta, kuin kaikki muu. Jospa olisikin ollut jokin syy niin olisi ollut helpompaa selvittää ongelma. Tätä "riemua" kesti monta vuotta. Tuli kyllä psykologit ja lääkärit erittäinkin tutuiksi mut siitä se sit pikkuhiljaa lähti. Pidin muutaman kuukauden sairaslomaa ja selvittelin ajatuksiani ja elämäntilannetta. Parantumiseenkin meni aikaa yli vuosi, se ei käy hetkessä. Nykyään menee ihan hyvin, olen jo palannut takaisin normaaleihin arkirutiineihin mitä tein ennen sairastumistani. Masennus vaan uusii helposti jos se on kerran päässyt iskemään joten joudun jatkuvasti pitämään huolta itsestäni ja mielestäni. Yrittää elää kaikinpuolin tasapainoista elämää.

Kävin tänään juuri lääkärissä, päätimme yhdessä että alan lopetella puoli vuotta kestänyttä lääkitystäni.
Ensimmäisiä oireita masennuksesta sain viime syksynä, koulu ei kiinnostanut, oli motivaatio-ongelmia ja lisäksi olin aina väsynyt ja päätä särki usein. Kävin aiheesta uiseita kertoja terkkarilla, joka ehdotti ulkoilua ja hierojalla käyntiä (jos päänsärky olisi hartiaseudun jännittyneisyyttä).
Loppu syksystä en enää juuri käynyt koulussa, lääkäri ehdotti silloin että kävisin juttelemassa psykologin kanssa. En halunnut, koska olin itse vakuuttunut että surkea oloni johtui ainaisista päänsärkykohtauksista.
Joululomalla sain kuitenkin jonkin verran lisäpuhtia ja tammikuun jaksoin käydä koulussakin, melkein joka päivä. Vaikka sainkin vähän toimintatarmoa takaisin olin silti koko ajan kovin alakuloinen ja innostuin asioista todella huonosti.
Helmikuussa alkoi sitten uusi alamäki. Lopulta en käynyt enään ollenkaan koulussa, oikeastaan en käynyt enää edes ulkona, makasin sängyllä päivät. Välillä itkin loputtomasti ja välillä olo oli ihan turta, ninkuin mikään ei olisi koskettanut minua. Katselin kattoa, kävin vessassa ja kun vatsa tuntui kovin tyhjältä (en tuntenut nälkää)
söin jotain, kunnes kaapista loppui ruoka. En halunnut mennä kauppaan, missä olisi joutunut kohtaamaan muita ihmisiä, joten olin mielummin syömättä.
Olin sopinut aikaisemmin meneväni viikonlopppua viettämään vanhempieni luokse. Luulen äitini tienneen ettei kaikki ole kohdallaan, koska en päässyt luistamaan tapaamisesta. Sain perjantain ja lauantain pidettyä yllä imagoa, ettei ollut mitään hätää, vähän vaan väsyttää. Sunnuntaina murruin ja itkin koko päivän, äiti joutui puoliksi pakottamaan, niin että maanantai aamuna soitin terveydenhoitajalle ja kerroin tilanteesta.
Sain reseptin Seromex- nimiseen lääkkeeseen ja psykologi ajan, sen jälkeen asiat lähti pikkuhiljaa rullaamaan. Muutin toipumisajaksi takaisin vanhempieni luokse, jotka ainakin huolehtivat että söin kerran päivässä. Lääke alkoi tehota muutamassa viikossa ja pystyin kokoamaan palapeliä, ja katseleman vähän telkkaria. Pikkuhiljaa aloin tehdä enemmän ja enemmän jokapäiväisiä asioita ja samalla kävin psykologilla kelailemassa masennukseen johtavia syitä. Huhtikuun loppuunmennessä olin jo aika normaali, niin että äitinikin sanoi, että vanha Sanna tuli takas ja sähelsi joka paikassa. Toukokuussa alitin jo kesätyöt, vähän ensin pelotti että mitenkähän se nyt lähtee käyntiin, mutta ihan hyvin meni.
Masennuksesta toipuessani olin vähän kelaillut muutenkin itseäni ja sitä millainen olen, nyt aloitin muutama viikko sitten uuden koulun ja paneudun sekä siihen että ohessa mukana kulkevaan opiskelija elämään täysillä!
t:Sanna
Toivottavasti kaikki kääntyy parempaan päin myös ystävälläsi