inspiraatio (11.7.2005)

Näin käy yleensä: ihastun, ja "se on yleensä varattu". Mitä enemmän ihastun, sitä varatumpi se on. Ajattelin, että taas. Ja jos ajattelee näin, niin varmasti epäröikin.

Yleensä minä keksin tarinoideni henkilöt, ja kun tarinat eivät sitten ole henkilökohtaisia, niitä on helppo näyttää muillekin. Mitä henkilökohtaisempi tarina, sitä vähemmän haluan kenenkään muun lukevan sitä. Mutta jos laitan tämän tänne, ja hän lukee sen, niin hän tietää, mitä ajattelin silloin. Että jos minä en tee mitään (muuta kuin sählään) niin syy on se, että etsin rohkeutta. ...ja sitten mietin, onko tämä nyt järkevää vai ei ja päädyn tekemään jotain "puolitiehen", mutta se ei ratkaise.

Muutaman kerran olen kuvitellut, että ehkä eräs olisi yrittänyt soittaa. Viimeksi, kun nimettömästä numerosta tuli soitto, puhelin soi aika vähän aikaa, ja kun minä siivoan ja meluan korvalaput päässä, en edes kuule heti, kun puhelin soi. Eilen mietin, että mitä, jos soittaisin sinulle, ja kun minä nyt keksin sen, ehkä ennen kesää jopa saan tehtyä jotain. Ellei joku muu ehdi ensin...tai on varmaan ehtinyt. Siinä tapauksessa en tekisi mitään.

Muutaman kerran olen myös ehtinyt kuvitella, että olit tulossa juttelemaan viime kesänä. En nähnyt tarkasti enkä voinut uskoa, että olisit sinä.
Sitten vaan astuin junaan ja mietin, olisiko se ollut...

Niiden viestien jälkeen, jotka kirjoitin torstaina... epäilin, voisinko tulla maanantaina sinne, missä yleensä näemme. Mitä jos pahastuitkin niistä. Maanantaina heräsin nuhaisena, ja en sitten tullut. Pääni on varmaan miettimisestäkin kipeä.

Mutta, jos pystyisin puhumaan sinulle niin, että
saisin sanottua, mitä todella tarkoitan... olisi aikamoinen juttu.
---------------

Maanantaina, 11.7.2005

Siinä hän seisoi edessäni, kuten niin monet kerran aiemminkin. Hän katsoi silmiini. Katsoin takaisin, aloin punastumaan, kun hän katsoikin takaisin, eikä tavalliseen tapaansa katsonut sivulle eikä alas. Ruskeat silmät tapittivat omiini.

Hän alkoi hymyillä, minä taas osasin vain miettiä, että hän olisi varattu, kuten se yksi silloin kerran...kuten ne kaikki. Tähänkin olin jo kerran kovin ihastunut. Me tapasimmekin kerran, ja nyt toisen kerran seisoessani samaisen puun alla, paitsi erilaisessa säässä, nyt ei satanut, vaan aurinko paistoi vielä.

-Mun on pitänyt puhua sulle, mutta et vastaa puhelimeen... -En mä yleesä, jos en tiedä, kuka soittaa.. -Kyllä sulla mun numero vielä vähän aikaa sitten oli, hän virnistää. -Okei, en vaan tiedä, mitä sanoa, mä vaan... -Olisit vastannut. Eihän sitä tiedä, mitä asiaa on, ellei vastaa edes. -Joo, kuulostaa fiksulta, mutta yleensä.. -Yleistätkö sä kaiken? -Öh, pitäskö tota.. se joku, kenen kanssa olit menossa leffaan, niin.. jos mä lähen tästä.. Minä vain mumisin, oli surullinen olo. TOSIAAN. Oli hienoa, että hän halusi nähdä minut, mutta.. no, olin tottunut tähän.

-Etkö sä nyt ymmärrä, hän aloitti varovasti. Oloni oli jokseenki tuskallinen, ..en, minä en ymmärtänyt. -Ei me seurustella. Ei me enää edes.. no, ei me seurusteltu edes. -Mitä sä oikein..? Öh, pitäskö mun vaan läh... katselin aseman suuntaan.

-Oletko sä ite varattu? Hän katsoi minua tarkasti. MITÄ? -En, minä tyrmistyin. -No niin, en mäkään. Siispä meiän.. hän katsoi taas silmiini, ja minun tuli niin lämmin, että olin varma punastumisestani. Hän tarttui käsivarteeni. -Sano nyt jotain, hän sanoi melkein jo tuskaisesti. -Sori. -MITÄ? -Mä aina sotken, mä..

Hymy. Sitten hän astui lähemmän, kiersi käsivartensa ympärilleni, oli aivan siinä lähellä ja kumartui sitten hitaasti kohti.. -Okei, saat anteeks. Punastuin, ja tunsin omien käsivarsieni hänen ympärilleen, tosin ne eivät riittäneet läheskään ympäri, hän oli suurempi kuin minä. -Sä oot niin pieni, hän sanoikin. -Helppo.. odotin: "tehdä tekniikoita", mutta hän sanoikin "pitää kiinni hyvin ja.." No, sitten hän suuteli minua. Vaikka se puu olisi kaatunut, en ehkä olisi huomannut. Nyt hän ei lähtenyt yksin keskustaan päin, vaan minä lähdin myös. Hän katsoin minuun ja minä onnellisena takaisin.

Olin löytänyt ainakin jonkinlaisen prinssin. -ja hänen nimensä-