Aina yhtä kiinnostunut

Heippa taas!

Hyvä keskustelunavaus tämäkin! :)

Omaa perhettä ja lähipiiriä miettiessäni huomaan, että suurin osa on normaalipainoisia tai vain lievästi lihavia. Omilla vanhemmillani on enemmän kiloja nykyään kuin nuorempina, mutta äiti on synnyttänyt 4 lasta, raskauksien jäljiltä on voinut jäädä jokunen kilo. Yhdessä ovat olleet jo kohta puoli vuosisataa, joten ei ole muutama liikakilo haitannut. :)

Muutamia tosi laihojakin suvusta löytyy ja heillä on ehkä eniten näitä "minulla on oikeus ruotia toisten kiloja ja syömisiä"-piirteitä. Kummallakin on tosin ollut elämässään hankaluuksia, joten ei heistä sen enempää.

Miehen lähipiirissä on muutama pulleampi tapaus, naisia molemmat. Kummallakin on 2 lasta ja mies, ihan hyvin näyttää heilläkin menevän. Tai en ainakaan ole huomannut mitään ongelmia.

Itse en lajittele ihmisiä ulkonäön perusteella, joten en ole paras kommentoimaan tässä asiassa. Tunnen paljon ihmisiä, hoikkia, normaaleja ja lihavia ja suurin osa on huipputyyppejä. Kiinnitän ihmisessä ensin huomiota yleiseen olemukseen ja elämänasenteeseen.

Kusipäät jätän kuitenkin heti huomioimatta: inhoan itserakkaita ja omahyväisiä tyyppejä, olivat he sitten minkä näköisiä tahansa. Heille ei kukaan eikä mikään ole tarpeeksi ja ovat itse "aina oikeassa". Sellaisilla tyypeillä ei ole mitään annettavaa minulle eikä minulla heille.

Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa! :)

Meillä on sillain, että äidin puolella oikeastaan kaikki naiset äiti mukaan lukien ovat hoikkia / normaalipainoisia, isän puolella taas miehet ovat hoikkia ja naiset pulleampia. Jotenkin minusta mummon kuuluu olla vähän pulska, vaikka toinen mummo onkin hoikka eikä silti yhtään vähemmän rakas. :=)

Tottakai lihava voi olla kaunis! Eräs reilusti ylipainoinen työkaverini on tyrmäävän upea ja hän on suosittu myös miesten keskuudessa. Eli olisikohan tämäkin itsetuntokysymys? Kun uskaltaa hyväksyä itsensä ja luottaa naiseuteensa, miehetkin menevät villeiksi.. Toki on näitä pönttöjä jotka huutelevat, mutta vikahan on heidän korviensa välissä. Äitiydestä sen verran, että oli äiti minkä kokoinen tahansa, hänen syliinsä on ihana juosta :) Oma äitini on aina ollut hoikka ja isoäitini suorastaan luuviulu, itse taas tällainen pehmeä ja iso.

Tunnen montakin pariskuntaa joissa molemmat ovat joko pyöreitä tai reilusti lihavia ja sutinaa tuntuu olevan puolin ja toisin! Ehkä aistillisuus ja nautinnonhaluisuus tuntuvat muillakin elämänalueilla kuin keittiössä ja pulleilla voi olla huomattavasti sähäkämpää sängyssä kuin hoikemmilla. Minusta sekä lihava mies että nainen voivat olla puoleensavetäviä, mutta täytyy pitää mielessä että ihmisen luonteestahan se on kiinnostavuuskin riippuu.

Suvussani on muutamia lihavia ihmisiä ja he ovat olleet aika sairaita (diabetesta, sydän- ja verisuonitauteja, selkävaivoja yms.) En minä heitä koskaan inhonnut lihavuuden takia, säälinyt ehkä kun hengittäminen ja liikkuminen ovat olleet työn takana. Saa nähdä sairastunko minäkin kun olen lihonut aika tavalla viimeisen 10 vuoden aikana :(

Tuo roolien moninaisuus. Kun minusta tämä meidän maailma on niin kamalan yksiulotteinen. Visuaalis-kaupallinen. Pitää näyttää joltakin ja kaupata itseään. Ja kaikkien toistenkin oletetaan olevan samalla tavalla kaupan, tarjolla, arvosteltavina.
Ihan kuin kauneus ( nuoruus&laihuus) olisi ihmisen ainut ominaisuus. Kuin ihmistä ei olisi olemassa, jos hän on vanha tai ruma.
Toisaalta: tarvitseeko sitä, jolla on niin köyhät arvot, edes kuunnella? Jos itse tietää arvostavansa muutakin elämässä, voi suhteuttaa oman ulkonäkönsä. Voi toki ajatella laihduttavansa, koska haluaa voida paremmin/ näyttää mielestään viehättävämmältä, mutta tietää ettei se pohjimmiltaan vaikuta pätevyyteen eikä äitiyteen eikä ystävyyteen.