Ollaanko me tosiaan susia toisillemme? Tätä palstaa lukiessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kun lihavuudesta keskustellaan niin siellä hoikat, sexyt, älykkäät, sporttiset pimut pönkittävät itsetuntoaan "hyi kauheaa, iljettävää" -mentaliteetilla. Onpa joukossa jokunen mieskin, mutta harvemmin.
En voi käsittää missä mättää, osaako joku kertoa? Meinaan, että jos itsellä kaikki on hyvin ja elämänarvot kunnossa, ei kyllä ole tarvetta moiseen käyttäytymiseen.
En voi käsittää missä mättää, osaako joku kertoa? Meinaan, että jos itsellä kaikki on hyvin ja elämänarvot kunnossa, ei kyllä ole tarvetta moiseen käyttäytymiseen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olin nuorena hyvin laiha, suorastaan alipainoinen, vielä kahden lapsenkin jälkeen painoin noin 43kg. Pituuttakaan ei kyllä ole kun 156cm. En siis vaan lihonut.
Ja voi jeesus mitä suunsoittoa nimenomaan naisilta, ihan törkeitä puheita ihmisiltä joita en aina edes tuntenut, saati tutuilta.
Aloin sitten eräässä kriisivaiheessa lihomaan 32-vuotiaana, söin jatkuvasti, oli koko ajan nälkä.
Lihoin 18kg vajaassa vuodessa.
Samat ääliöt alkoivat jauhaa ylipainostani? Ja törkeesti.
Laihdutin kovalla työllä 15kg muutamassa kuukaudessa ja eikö nää ämmät olleet TAAS kimpussani.
Mulla oli hermot riekaleina lapsen sairastumisen ja avioeron takia (joista syistä tää syömisvimma alkoi) ja annoin tulla muutaman mielipiteen heidän käytöksestään. Muutamat välit meni poikki, enkä kaipaamaan jäänyt.
Pointtini on, että ei sillä ole väliä miltä näyttää tai paljonko painaa, jotkut tyypit ovat kaikesta kateellisia ja katkeria ja purkavat sen muihin.
Mulla itsetunto piisaa, elämä kouluttanut, eikä mun tarvitse välittää mitä muut musta ajattelevat.
Mua paremminkin säälittää nämä itsensä esille tuovat ja näinkin pinnallisiin asioihin puuttuvat naiset. Heitä näyttää olevan joka ikäryhmässä.
Minä sivuutan heidän puheensa täysin ja toivon, että he joskus saavat itsetuntonsa vähän korkeammalle edes.