Nyt jo viikkoja odottaneena ihastukseni tapaamista spontaanisti, kahdenkeskisesti esim. kirjastossa olen alkanut jo ajattelemaan puhelimitsin yhteydenottoa. Toki tekstiviestillä, koska en osaa puhua puhelimessa aidosti.
Silti sitä tuskin teen, vaan jatkan odottelua vaikka loputtomiin, ellen keksi jotain muuta. Toisaalta haluaisin vaan mahdollisimman pikaiseen hänen juttusilleen, mutta toisaalta haluan ensitapaamisen olevan täydellinen. Mikään koulun käytävällä aloitettu keskustelu on tuskin kovinkaan hedelmällinen.
Mitä teen? Mitä toivoisitte teille tehtävän? Mitä itse tekisitte? Ikää kummallakin n. 17v.
Silti sitä tuskin teen, vaan jatkan odottelua vaikka loputtomiin, ellen keksi jotain muuta. Toisaalta haluaisin vaan mahdollisimman pikaiseen hänen juttusilleen, mutta toisaalta haluan ensitapaamisen olevan täydellinen. Mikään koulun käytävällä aloitettu keskustelu on tuskin kovinkaan hedelmällinen.
Mitä teen? Mitä toivoisitte teille tehtävän? Mitä itse tekisitte? Ikää kummallakin n. 17v.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tapaamisen olevan täydellinen. Odota vaan, siihen voi mennä jonkin aikaa... Sulla tarttis oppia sietämään epätäydellisyyttä...
Minä suorastaan pelkään täydellisyyttä... Kun kumpikaan ei osaa odottaa kummaltakaan mitään on minun helpompi keskutella. Eli jos pyytäisin häntä treffeille odotuksien vastaaminen asettaisi paineita. Myös ihmisjoukon ympäröimänä olisin varovaisempi.
Tarkoitus on vaan, että ensivaikutelma minusta ja hänestä olisi todenmukainen eikä odotuksien tai muiden takia vääristynyt. Jatkossa tietenkin voisi olla tilanteessa kuin tilanteessa oma itsensä, koska ei tarvitsisi todistaa olevansa jotakin, vaan voi vaan olla.
sillä silloin on varaa vaikka mokata itsensä perusteellisesti, ja nauraa myöhemmin....mutta toista se on kaksvitosena mennä tekemään aloitetta yhteen jätkään, siinä ei paljon viittis mokailla
Toimin nuorempana sen verran vauhdikkaasti, että jälkeenpäin hävettää. No, täytyy vaan toivoa, että kohteilla on huono nimimuisti ja ei enää törmätä tässä elämässä.