Mun tarinani...
Kaikki alkoi about 1,5v. sitten. Aluksi välit kavereihin meni pieleen ja vähitellen kaikki muukin. Syytä en enää osaa edes sanoa kun asiaa olen niin paljon miettinyt ja pyöritellyt päässäni itekseni ja monen muun kanssa.
Viime syksyllä lopulta hain apua. Koulun terkkarin kautta mielenterveystoimistoon. Sain seronil lääkityksen. (keskivaikea masennus) Aluksi kaikki näytti paranevan huomattavasti kun lääkitys alkoi purea ja välit ystäviin parani kun pystyi selittämään aikaisempaa käyttäytymistä ja puhua mieltä painavista asioista.
Mulle ei kuitenkaan tarjottu muuta apua kuin ne lääkkeet. Ei ketään jonka kanssa olisin säännöllisesti jutellut. Enkä itse sitä edes vaatinut koska ujona ihmisenä tuntemattomalle tällaisista asioista puhuminen pelottaa.
Mut sit se hyvä jakso lopahti.. Kaverit ei enää tukenut ja oli tosi yksinäinen ja paha olo. Terkkarille päädyin uudestaan "pakosta" ja se taas "käski" mut koulupsykologin paikkeille. Olen jutellut sen kanssa nyt pari kertaa. Aluksi autto mut nyt en haluaisi enää jutella kun ei se enää auta.
Mä olen tehnyt "itse tutkiskelua", ollut itekseni ja ajatellut NIIN paljon että en enää jaksa!! Mä en enää jaksa puhua mun masennuksesta tai että miksi asiat meni näin. Kaverit ovat "hylänneet". Olen aikalailla ihan yksin. Kaipaan nauramista, toiselle puhumista ja huolettomuutta koska mä olen koko ajan melkein yksin ja ajattelen asioita vaan yksin. Olen yrittänyt parantaa välejä kavereihin mutta ne eivät tunnu enää jaksavan minua. Yksinolosta tulee paha mieli mutta näiden "kavereiden" seurasta vieläkin pahempi! Ne ei huomioi minua, peruu suunnitelmia viime tipassa kun olen jo ihan innoissani asiasta, eivät pidä yhteyttä, eivät jaksa kuunnella minun juttuja jne.
En jaksa tehdä oikein mitään. Ilmeisesti seronilin takia olen lihonnut 5kg ja mä ällötän itseäni. Lopetin sen syömisen pari vko sitten, tein sen päätöksen ite kenellekään kertomatta. Tuntuu että ei siitä mitään hyötyä ikinä ole ollutkaan. Olen abi ja kirjotuksiin pitäisi jaksaa lukea mutta hyvä että jaksan tehdä mitään tavallistakaan. Liikunnasta ei kovin usein tule mitään iloa, monesti vaan olen, katon telkkaria tai roikun netissä. Ruuan suhteen kaikki on mennyt ihan sekaisin. En jaksa välittää enää esim. säännöllisistä ruoka-ajoista. Välillä tuntuu että en jaksa enää edes ajatella.
Mä en tiedä että mikä auttaisi!!! Terkkarista, lääkäristä, lääkkeistä ja koulupsykologista ei ole ollut mitään hyötyä! Tuntuu että olen yrittänyt kaikkea!!
Voisiko joku auttaa???
Kaikki alkoi about 1,5v. sitten. Aluksi välit kavereihin meni pieleen ja vähitellen kaikki muukin. Syytä en enää osaa edes sanoa kun asiaa olen niin paljon miettinyt ja pyöritellyt päässäni itekseni ja monen muun kanssa.
Viime syksyllä lopulta hain apua. Koulun terkkarin kautta mielenterveystoimistoon. Sain seronil lääkityksen. (keskivaikea masennus) Aluksi kaikki näytti paranevan huomattavasti kun lääkitys alkoi purea ja välit ystäviin parani kun pystyi selittämään aikaisempaa käyttäytymistä ja puhua mieltä painavista asioista.
Mulle ei kuitenkaan tarjottu muuta apua kuin ne lääkkeet. Ei ketään jonka kanssa olisin säännöllisesti jutellut. Enkä itse sitä edes vaatinut koska ujona ihmisenä tuntemattomalle tällaisista asioista puhuminen pelottaa.
Mut sit se hyvä jakso lopahti.. Kaverit ei enää tukenut ja oli tosi yksinäinen ja paha olo. Terkkarille päädyin uudestaan "pakosta" ja se taas "käski" mut koulupsykologin paikkeille. Olen jutellut sen kanssa nyt pari kertaa. Aluksi autto mut nyt en haluaisi enää jutella kun ei se enää auta.
Mä olen tehnyt "itse tutkiskelua", ollut itekseni ja ajatellut NIIN paljon että en enää jaksa!! Mä en enää jaksa puhua mun masennuksesta tai että miksi asiat meni näin. Kaverit ovat "hylänneet". Olen aikalailla ihan yksin. Kaipaan nauramista, toiselle puhumista ja huolettomuutta koska mä olen koko ajan melkein yksin ja ajattelen asioita vaan yksin. Olen yrittänyt parantaa välejä kavereihin mutta ne eivät tunnu enää jaksavan minua. Yksinolosta tulee paha mieli mutta näiden "kavereiden" seurasta vieläkin pahempi! Ne ei huomioi minua, peruu suunnitelmia viime tipassa kun olen jo ihan innoissani asiasta, eivät pidä yhteyttä, eivät jaksa kuunnella minun juttuja jne.
En jaksa tehdä oikein mitään. Ilmeisesti seronilin takia olen lihonnut 5kg ja mä ällötän itseäni. Lopetin sen syömisen pari vko sitten, tein sen päätöksen ite kenellekään kertomatta. Tuntuu että ei siitä mitään hyötyä ikinä ole ollutkaan. Olen abi ja kirjotuksiin pitäisi jaksaa lukea mutta hyvä että jaksan tehdä mitään tavallistakaan. Liikunnasta ei kovin usein tule mitään iloa, monesti vaan olen, katon telkkaria tai roikun netissä. Ruuan suhteen kaikki on mennyt ihan sekaisin. En jaksa välittää enää esim. säännöllisistä ruoka-ajoista. Välillä tuntuu että en jaksa enää edes ajatella.
Mä en tiedä että mikä auttaisi!!! Terkkarista, lääkäristä, lääkkeistä ja koulupsykologista ei ole ollut mitään hyötyä! Tuntuu että olen yrittänyt kaikkea!!
Voisiko joku auttaa???
Vastaukset 8
Vanhimmat
oon täysin yksin.. ja mie tosiaan olevinaan yritin. Halusin vaan että joku rakastaisi minua. Ja että minä voisin oppia rakastamaan jotakuta. Ei ole enää kavereita ei ketään.. oon yksin. Oon aina ollut yksin. Mie vaan halusin hetken aikaa kuvitella jotain muuta. Mulla on niin paha ja turta olo. Tätäkö se sitten on kun on aikuinen? Joutuu elämään ikuisesti yksin. Tietysti voisi mennä jonkun lähellä seisovan tyypin luo, olla kohtelias ja kiltti ja saada uuden kaverin kenties, mutta se tunneside on niin heikko. Haluan vahvemman tunnesiteen ihmisiin. Haluan rakastaa jotakuta. Ystävää, ketä tahansa.
En ole hakenut apua, en haluaisi syödä lääkkeitä. Ruokaa syön kun syön jos syön. Pitäisi olla varovainen etten kuihdu pois, mutta en tiedä jaksanko välittää. Ei kukaan muukaan välitä. On vaan jäljellä pelkkää yksinäisyyttä, surua ja väsymystä. En tiedä haluanko elää vai kuolla. Tuntuu siltä että on niitä ihmisiä jotka tekee kaikkensa kavereiden vuoksi, ystävien vuoksi, mutta myös niitä jotka jättää sen tyypin yksin, hylkää sen, vieraantuu kokonaan. Vaikka kuinka yrittäisi päästä lähemmäksi. Näinkö syvää ystävyys on? Eikö ole olemassa mitään oikeaa ystävyyttä, sellaista missä molemmat tosiaan rakastaa toisiaan?
Heips!
Hae ihmeessä apua. Esimerkiksi koulupsykologille uudestaan ja sitä kautta eteenpäin. Ehkä alku on shokki, mutta alkaa helpottaa, kun pääset sinuiksi psykologin., psykiatrin tms kanssa. Syvässä masennuksessa ei jaksa hakea apua. Ymmärtävätkö vanhemmat.? Yksityisesti kannattaa hakea psykoterapiaa, se on varmaan paras apu. Vertaisryhmät ovat sitäkin parempia. Löytyy samanlaisessa elämäntilanteessa olevia, kuin sinä nyt.
Älä vaivu epätoivoon, tämän kaiken jälkeen olet entistä vahvempi ja ymmärrät myöhemmin niitä, jotka kulkevat läpi samanlaisen pimeän tunnelin.
Voimia sinulle.
mä pysyn seronilista kaukana nykyäänkin!mä vedin niitä puol vuotta ja se ei todellakaan auttanut,päinvastoin.mä olin kuin zombie.käytön lopettamisen jälkeen olin vielä ihan kuutamolla siitä aineesta samat puol vuotta.en muistanut mitään,mikään ei kiinnostanut ym.ym...elettiin silloin vuotta-96.vähitellen kun palauduin niin kunnon lääkäri määräsi mulle hyviä rauhottavia.mm.diapam,rivatril ym.sellaisiin en enää koske missä ei ole punaista kolmiota.en todellakaan ole päihdekäyttäjä vaan ne yksinkertaisesti oon todennut parhaiksi.tsemppiä sulle!
Aivot tarvitsevat oikeaa ravintoa, jota ei aina saa tarpeeksi tavallisesta ruoasta. Lukepaa ihmeessä tämä ja soveltakaa itseennekin
http://tinyurl.com/bhkbc
lopetit lääkkeet ? Kerroit ettei lääkkeistä tuntunut olevan mitään apua. Minulla oli samajuttu seronilin suhteen. Mutta kun lopetin lääkkeen olin puolenvuoden kuluttua psykoosissa. Suosittelen että jatkat lääkkeiden syöntiä. Muut ihmiset ei ymmärrä sinun sairauttasi, siksi he toimivat sinua kohtaan noin. Sun on pakkopuhua sille psykologille se auttaa. Se miltä sinusta nyt tuntuu se puhuminen on sivuseikka. Ja syödäkin sinun täytyy.
Mä en osaa selittää enkä oikein tiedä mitä tehdä. Yritän miettiä että mitä tehdä, mikä auttais jne. Saatan keksiä jotain joka auttaa sit pari päivää mutta pitempi aikaisesti en osaa keksiä toimivia keinoja. Mä en haluaisi enää mennä sinne mielenterveystoimistoon koska se lääkäri oli inhottava ja vähätteli mun pahaa oloa:( Ku mä en enää ite osaa oikein edes kertoa mikä mua painaa tai mikä nyt on se asia josta tulee se paha olo.
Masennus lääkkeistä on muutenkin niin paljon ristiriitasia juttuja et auttaako ne muka oikeesti!? Mä vaan olen jotenkin umpikujassa.. kyllä mä varmasti vielä sinne koulupsykologin luo menen ku tuskin se antaa asian jäädä tähän:/
voisit pyytää että pääsisit sairaalan avo-osastolle toipumaan. Sieltä voisit jatkaa myös koulunkäyntiäsi.
ja hae terapiaa. Kamalaa tämä lääkkeiden syöttäminen nuorille ihmisille.
Eivät ne korjaa pahan olon syytä, vaikka pistätkö tabua poskeen vielä vanhainkodissakin.