Muistatteko ajan jolloin huomasitte tai pikemmin tajusitte olevanne erilaisia kuin muut ikätoverinne. Tajusitte olevanne ujoja!
Vai tuliko teistä ujoja kenties tietyn tapahtuman 'kiusaamisen' vastaavan seuraamuksesta?
Itse olen ollut ujo päiväkerho ajoista lähtien, muistan sen hyvin kuinka olin syrjitty ja yksinäinen jo silloin noin 4-6 vuotiaana. Sittenmmin ala-asteella koin kiusaamista, mutta yläasteella tilanne kyllä parantui. Nyt meneekin jo ihan hyvin vaikka en mitenkään erityisen sosiaalinen ole vieläkään.
Nyt kiinnostaisi tietää, miten muilla ujoilla menee? Muistatteko esnikerran, kun tajusitte olevanne ujoja. Miten reagoitte? Ja onko tilanteeseen tullut muutosta?
Vai tuliko teistä ujoja kenties tietyn tapahtuman 'kiusaamisen' vastaavan seuraamuksesta?
Itse olen ollut ujo päiväkerho ajoista lähtien, muistan sen hyvin kuinka olin syrjitty ja yksinäinen jo silloin noin 4-6 vuotiaana. Sittenmmin ala-asteella koin kiusaamista, mutta yläasteella tilanne kyllä parantui. Nyt meneekin jo ihan hyvin vaikka en mitenkään erityisen sosiaalinen ole vieläkään.
Nyt kiinnostaisi tietää, miten muilla ujoilla menee? Muistatteko esnikerran, kun tajusitte olevanne ujoja. Miten reagoitte? Ja onko tilanteeseen tullut muutosta?
Vastaukset 15
Vanhimmat
ettei kukaan ymmärrä mitä sanon. Ja siittä seurasi alemmuudentunteita ja eristäytymistä ja itsetunnon laskua. Ei oo hirveesti tilanne muuttunu, sen voi sanoo.
noteerannut itseäni ujoksi, kavereiden kesken puhuttaessa sana kyllä narahtaa korvissani liiankin usein, ja onpa tätikin sanonut minua ujoksi.. että muut kyllä taitavat pitää minua ujona......
kavereita on piisannut päiväkerhoista saakka...
jos ei joku ole suostunut olemaan niin olen etsinyt uusia...toki on ollut uskollisia kavereita ja niitä aikoja pidänkin parhaimpina hetkinä.
aivan pienenä olen kuulemma vierastanut tosi pahasti, ja aina olen lapsena ollut rauhallinen ja leikkinyt paljon yksin. Sitten muistan kun sain paljon hyviä kavereita, niin huomasin, että en jotenkin sovi täysin mukaan, olin ehkä liian hiljainen ja muut eivät oikein osanneet suhtautua muhun, joten kai koin että olin jotenkin huonompi tai erilainen kuin muut. kai se lapsuus veti mua kuoreensa, mutta ihmeellistä kyllä kun aloin viettää paljon aikaa tosi vilkkaiden ja sosiaalisten ihmisten kanssa, niin alkoi itsekin tulemaan paljon sosiaalisemmaksi. Mutta ehdottomasti se ujous on edelleen arkipäivää, mutta olen siihenkin alkanut suhtautumaan vähän myönteisemmin, eihän ujoudessa mitään pahaa ole ja kai tää ikä tuo mukanaan tietyn kypsyyden eikä enää niin välitä muiden ihmisten mielipiteistä. Hauskaa keväänjatkoa vaan kaikille ujoille, te olette parhaita!
sen jälkeen luottamus ihmisiin on muuttunut ja olen varautunut uusien ihmisten kanssa ja kestää aikansa tutustua.
...muistan olleeni aina hirveän ujo. En perhepiirissä, mutta en ikinä puhunut mitään jos oli vieraita ihmisiä lähellä. Päivähoidossa ja tarhassa ja kerhossa ja ala-asteella olin lähinnä yksinäni omien ajatusteni kanssa kun en uskaltanut sanoa sanaakaan kenellekään. Mutta minä kyllä viihdyin ihan hyvin niin..
Yläasteella sain kavereita ja tulin vähän sosiaalisemmaksi, vaikka vieraat ihmiset saivat minut edelleenkin tuppisuuksi.
Lukion jälkeen minulla ei enää ollut juurikaan kaverieta ja edelleenkin vietän aikaani tuppisuuna, en vaan voi sille mitään, olen yrittänyt ja olen yrittänyt olla yrittämättä. Mutta ei se vaan onnistu, minusta ei ikinä tule sosiaalista. Mutta minä viihdyn kyllä yksin, ei vaan ole kiva kun muut pitävät omituisena otuksena.
Olen ollut ujo pienestä asti..Yläasteen koulukiusaaminen vain pahansi asiaa..Välillä myös tuntuu etteivät ihmiset kuuntele jos yritän sanoa jotain..Vieraammassa porukassa ääneni myös "hiljenee"..Mielestäni on väärin, että ihmiset luokitellaan tiettyyn muottiin pitäisi olla puhelias ja laiha, että olisi hyvä näin kärjistetysti suurimman osan mielestä..
Kai tiedostin sen joskus yläasteella. Kavereita on aina ollut, mutta parhaiten tulin/tulen toimeen yksin koska olin/olen hiljainen. Ja iha syntymästä asti. Eikä muutosta pahemmin ole tullut, ei tuo juttelu suju paremmin nykyäänkään vaikka sitä harjoittaa jokapäivä...
Olen kai aina ollut vähän arka ja herkkä, mutta lapsena kuitenkin oli paljon kavereita ja muistan olleeni sosiaalinen ja seurallinen. Mutta murrosiän myötä tuntuu kuin koko persoonallisuuteni olisi muuttunut, vetäydyin syvälle kuoreeni ja aloin pelkäämään ja ujostelemaan. Kuudennelta luokalta alkoi tämä "alamäki", ja sillä tiellä ollaan vieläkin vaikka ikää on 22 v. Mitään kiusaamista tai muuta "pahaa" en ole lapsuudessa tai nuoruudessa kokenut. Harmittaa kyllä todenteolla, kun ei enää osaa luoda ystävyyssuhteita tämän ujouden takia.
Aina olen ujo ollut, mutta minulla ei ole paljonkaan muistikuvia tunteistani asian saralla päiväkodin ajoilta. Varmaankin koulun alettua tajusin olevani muita hiljaisempi. Eikä tarvinnut itse tajuta, kyllähän siitä sitten aikojen kuluessa opettaja, luokkatoverit ja sukulaiset muistuttivat hyvin väliajoin, etten vain unohtaisi. Ei minua silti koskaan kiusattu, mitä nyt joku joskus jotain kommentoi, mutta niinhän kaikilla.
Etenkin ala-asteen lopussa aloin kunnolla vihaamaan ujouttani koska olin varma etten tule koskaan saamaan poikaystävää. :) Se harmitti, ja tietenkin ihmisten kommentit ja kuva joka heillä oli minusta.
Yläasteella inhosin yhä ujouttani koska olin "nössö", mielenkiinnoton jne.
No, nyt olen 19 ja "nössö" ja mielenkiinnoton minä yhä olen eikä poikaystävästä ole tietoakaan mutta annan olla vaan. Ei minua enää häiritse ihmisten ajatukset, olen mikä olen ja sillä siisti.
Se kuitenkin harmittaa miten sukulaiset, etenkin mummini, on AINA jaksanut kommentoida aika omituiseen sävyyn ujoudestani. Se on kuulemma huono asia, se on niin kiduttavaa ja kamalaa. En voi sietää sitä miten joskus yhä edelleen hän kommentoi: "Eikö oo kauheeta kun tuo Maija on niin ujo."
Antaisi olla jo!
Pakko sanoa tähän väliin, että mun mummoni on myös kommentoinut kovasti, ja aina, mun ujouttani, hiljaisuuttani ja arkuuttani, kun olin pieni (ekan kerran muistan kun olin vissiin jotain 9-10v).
Mä en itse tiennyt olevani ihan niin outo tyyppi ennen noita kommentteja. Luulin olevani ihan "normaali". Nuo mummon sanat jäi kyllä niin elävästi kaivertamaan mieleen, että niitä kun pieni tyttö päässänsä miettii, niin eihän siihen paljon muuta tarvita, ko siitä tuleekin sitten iso osa elämää. Sitä alkaa miettimään, että olenko mä todellakin ujo, alkaa tarkkailemaan itseensä eri tilanteissa ja siinähän se oravanpyörä onkin sitten valmis. Mä olen kuitenkin aina kiistänyt ja kapinoinut mummoni sanoja vastaan. Mummullani ja minulla ole kovinkaan lämpimiä välejä. Omasta mielestäni en ole ollut ujo. Olen pitänyt itseäni vain pohdiskelevana jännittäjänä. Jännityskin oli poissa toisaalta monta vuotta, ja pahimmillaan se oli koulussa.
Oon nyt 30v ja uudessa erilaisessa elämäntilanteessa. Arkuus sosiaalisissa tilanteissa on nostanut päätään. Mä yritin toissa päivänä aikani etsiä netistä tietoa jännittämisestä ja sen erilaisista hoitokeinoista ja siinä samalla törmäsin ujoutta koskevaan materiaaliin. Kun luin tuota tietoa ujoudesta, tunnistin siinä niin selvästi itseni, että ihan hymyilytti. Kaikki nämä vuodet mä olin koettanut kieltää että olisin ujo! Mä olen aina ollut "herkkä ihminen". Pienenä minulla oli paljon kavereita, mutta en juuri koskaan hakenut heitä ulos leikkimään, vaan odotin aina, että he tulevat pyytämään minua siten kun heille sopii. En halunnut olla vaivaksi. Kavereiden, tuntemattomien ja sukulaisten seurassa olin aika hiljainen ja rauhallinen. Toisaalta joidenkin kavereiden kanssa olin puheliaampi. Koulussa jännitin esitelmiä ja tunnilla vastaamista. Punastun helposti edelleenkin. Minun on joskus ja joidenkin ihmisten seurassa hankala pukea mielipidettäni sanoiksi ja ajatus takkuaa hermostuessani, tämän lisäksi joskus myös takeltelen sanoissani. Niin, sellaista se on. Olin nyt todella helpottunut kun tiedän olevani vain ujo, eikä minussa ole sen suurempaa "vikaa".
Mutta se mitä mietin on se, että tekivätkö nuo mummoni alituiset kommentit minusta ujon vai olenko minä vain sitten syntynyt ujoksi?
tajusin olevani ujo sen jälkeen kun seksuaalivietti alkoi nousemaan.
juttelin tytöjen kanssa aina ennen normaalisti, mutta se muuttui kun alkoi ennakkokäsitykset pelottamaan.
Nykyään olen oikein "Don Juan" tuolla kuppilan puolella(siis silloin kun olen aika vahvassa humalassa). Aamulla taasen kun alkaa promillet laskeen, niin ei paljoa puhuta eikä liikuta. sen jälkeen kun nainen on lähtenyt, niin pystyy taas käyttäytyyn normaalisti.
Ja vakavin ongelma mikä minulla on: Ei millään pysty soittamaan naiselle, joka kiinnostaa minua, kun olen täysin selvä. Viimeksikin piti ottaa muutamat oluet, ennenkuin pystyi soittamaan.
Jollen ota muutamaa "rentouttajaa", niin hermostun aivan kauheasti ja tuntuu että alan ankyttämään.
Oli kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Minulla on prikulleen samat oireet :(
Niin kauan kuin muistan, olen ollut ujo. Se on persoonani, ei siihen mitenkään ole reagoinut, koska se ei ole tullut yhtäkkiä. Vanhemmiten se paranee hieman ainakin jokaisella.
ala-asteella kun oli saanut kuulla monilta opettajilta ja oppilailta että on niin arka ja ujo.
Heti melkein ensimmäisiset muistikuvat liittyy ujouteen.