Äidin masennus ja huostaanotto

tukea saa kyllä, mutta joutuu todellakin syyniin.

jos kieltäydyt avusta, sitten vasta joudutkin syyniin.

itsellä ensikoti oli huono vaihtoehto, siellä käytös minua kohtaan oli todella törkeää (kantelin lääniin) ja ensikoti jätti minuun vain suuria traumoja. riippuu ensikodista. vauvan hoidon kanssa minulla ei ollut ongelmia. se kai niitä harmittikin.

jos mahdollista, pyydä apua kolmannelta sektorilta.

lähitukiverkon rakennettua.
Kysy ketkä ovat valmiita todellisesti
sitoutumaan vauvan syntymän jälkeen
pidemmäksikin aikaa,
jakamaan kanssasi käärön hoitoa ja huoltoa.

Onni ja Ilo olkoon kanssasi!

Masennus ei voi olla syy lapsen huostaanottoon. Voit aivan rauhassa olla masetunut jos kuitenkin kykenet hoitamaan lastasi. Mutta jos vakavan masennuksen vuoksi tapahtuu lapsen hoidon laiminlyönti niin asia on jo toinen. Silloinkin mahdollisen huostaanoton peruste on siis esim. lapsen hoidon laiminlyönti, EI MASENNUS!

ensikotiin menosta. Ota ennemmin yhteyttä lähiomaisiin tai rakenna jonkinlainen tukiverkko. Ensikodin perimmäinen ajatus on turvata lasten elämä, äiti on siinä toissijainen. Yhteistyö on vain tekosyy, jossa äitiä pyritään valvomaan tai hänesta tehdään luonnekuvaus joka on mennyt yli hilseen. Tiedän tuttavani kautta tämän. Lapsi ja äiti erotettiin heti synnytyssairaalassa, tosin tämä äiti oli jatkuvasti masentunut, mutta hänen vointinsa oli erinomainen koko raskauden ajan ja hän oli tosi onnellinen vauvastaan. synnytyksen jälkeen lapsi toimitettiin ensikotiin, jossa äidillä ei ollut sijaa ja mahdollisuudet läheiseen kontaktiluomiseen ei ollut koska ajat säännöllistettiin minimaalisiksi. Ensimmäiseen lapseen sidotut tunteet kasvavat ajan kanssa ja tätä hänelle ei suotu. Kiitos sosiaali-viranomaisten ja ensikotihoitajien. Hänelle ei annettu tukea, vaan päinvastoin yritettiin pitää poissa, koska katsottiin ettei lapsen turvallisuutta voitu taata. Hänhän tietenkin masentui tästä vielä enemmän ja joutui tosi pahaan masennuskierteseen. Viranomaisille tämä antoi tietenkin enemmän puhtia heidän mielestään oikeutettuun toimintaan.
Sinun tilanteesi on tietenkin erilainen, et ole enään masentunut, mutta tässä yhteiskunnassa se luo aina leiman otsaan, jos siitä uskaltaa puhua.
Eli kannattaa tarkistaa muitakin vaihtoehtoja.
Ota vaikka yhteyttä entiseen mielenterveyshoitajaan ja luo lähiomaisten verkosto.Koska sinulla on kokemusta jo masennuksesta, osaat varmaan ennakoida sen uudesta tulemisesta.

Hei! Minulla on kaksi lasta, 13v. ja 5v. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä diagnoosilla psykoottinen depressio. Vanhempi lapseni on huostassa, hoitolaitoksessa, 2-vuotinen hoitojakso, minkä aikana meidän koko perhettä hoidetaan.

Kun odotin esikoistani, minulle tarjottiin ensikodin tukea. Silloinen mieheni oli päihteiden väärinkäyttäjä ja väkivaltainen ja minä mtt:n asiakas. Tuntui todella houkuttelevalta ajatus, että pääsisin ensikotiin: siellä oli tarjolla kaikkea äitiyttä tukevaa toimintaa, esim olisi saanut tehdä vauvanvaatteita ja opetella tekemään vauvanruokia ja ylipäänsä olisin saanut keskittyä lapseeni ja iloita siitä, että minusta tulee äiti.

Mieheni halveksi tuota kaikkea ja minä häpesin sitä, mitä tutut ja sukulaiset sanoisivat, jos muutan ensikotiin. Niinpä en ottanut tukea vastaan. Lastensuojelu oli jo kuvioissa.

Synnytys meni ok, tosin kätilö tokaisi, kun pidin vauvaa rinnoillani, että minun pitää pitää huoli lapsesta, ettei sitä oteta minulta pois. (Siinä vaiheessa vasta tajusin, että olin Sosiaalitapaus). Kotiuduimme vauvan kanssa. Olin vähän ylihuolehtiva (Pidin tarkkaa kirjaa ruoka-ajoista) ja konemainen. Sain kuitenkin hiljalleen luotua hyvän kontaktin lapseni kanssa.

Se, mikä puuttui, oli ystävien puute. Sairastuin synn.jälkeiseen psykoosiin, lähinnä sen seurauksena, että mieheni jätti minut yksin vastuuseen koko kodista, raha-asioista myös (minun piti salaa maksaa laskut ja vuokrat), ja suojella lasta mölisevältä humalaiselta, joka öisin ilmaantui ovestamme (isä siis).

Erosin, kun lapsi oli 1-vuotias ja rupesin aktiivisesti pyytämään apua lastensuojelusta. Silloin sai vielä kodinhoitajankin sossusta, juttelemaan tai auttamaan kotiaskareissa. Nyk yisin ei juuri saa. Mutta kävin purkamassa huolia lastensuojelutt:n luona myös. Lapsestani pidettiin ja sain myönteistä palautetta äitiydestäni.

Yksinäisyys oli silti hurjaa! Olin myös jännittäjä, joten en saanut oikein tarjotuksi lapselle luottavaista kuvaa muista ihmisistä ja elämästä. Lapsen isä myös häiritsi ilon kokemista, koska uhkaili tulla tappamaan meidät aina välillä. Silloin saimme tukea turvakodista.

Työelämä toi mukanaan sen, että voimani alkoivat loppua ja aloin purkaa lapseeni koko katkeruuteni elämää kohtaan! Silti välillä oli seesteistä, kun olimme lomalla; oli myös oikein hyviä aikoja ja hetkiä. Mutta kyllä meidän elämämme näin jälkeenpäin ajateltuna oli mieluummin hengissäpysymistä ja synkeää. Lapseni pelot (perusturvan puutteellisuuden vuoksi) olivat suuria ja sain hänet lopulta tutkimuksiin, missä suositeltiin terapiaa ja sijoitusta vakaaseen ympäristöön. Sijoituspaikkaan pääsy kesti kaksi vuotta, eli ei tuo ainakaan mikään kiireellinen huostaanotto ollut! -Päiväkodista tai koulusta ei koskaan tullut huolestuneita viestejä, lapsi oli sos tilanteissa suosittu ja pärjäävä, ei kiusannut tovereita.

Kun odotin toista lasta, esikoiseni pelot olivat isoja ja tulevan lapsen isästä ei näyttänyt olevan tukea meille. Sain paikan odotusaikana ensikodista, lastensuojelusta sain sitoumuksen sinne. Kokemus oli ihana! Tein hurjasti käsitöitä ja oli kiva jakaa kokemuksia muiden odottavien äitien kanssa, oli paljon samassa tilanteessa olevia äitejä.

Olen taas eronnut, kuopukseni kanssa jaan hienoja elämyksiä, kävin myös 5-vuotisen terapian läpi, mihin lastensuojelullisin perustein sain sos.toimistosta rahoituksen.

Vaikka diagnoosini on aikamoinen, olen luova ja hyvä äiti ja osaan nyt erottaa tunteet toisistaan ja säädellä voimavarojani niin, että lapselleni ei vuoda minun väsymyksestä aiheutuva kiukku. Ei ole epäilystä, että tämä lapseni otettaisiin muualle. Ja esikoiseni hoitoon olen sitoutunut täysillä. -Onneksi minua kuunneltiin, kun ehdotettiin eri sijoituspaikkoja!

Tietysti on niin monenlaisia sostyöntekijöitä, että ei ikinä voi tietää, joutuuko syyniin. -Minun tapauksessa olisi ollut parasta, jos olisin ottanut tuen vastaan jo kun odotin esikoistani ja olisin päässyt olemaan Äiti ihan alusta asti. Ensikodista voi myös kysyä erilaisista tukipalveluista.

Kyllä ne voi ottaa huostaan monista eri asioista,myös perättömistä.

Onneksi vuodet menee nopeasti, olisi hirveää jos pieni lapsi olisi huostassa.