Minulla on ollut (jo ala.asteellakin)yläasteikäisenä kokemuksia siitä, että jäin yksin erilaisuuteni vuoksi. Olin fanaattinen joidenkin asioiden suhteen, ehkä se johtuu siitä, että assit ei välttämättä näe sosiaalisesti ja muutenkaan... sitä selkeintä linjaa monissa asioissa. No, lukiossa ja sen jälkeenkin huono itsetunto senkun kasvoi... ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Nyt kun olen naimisissa pelkään mitä kummallisimpia asioita (onnettomuuksia, katastrofeja), jotka vois tuhota avioliittoni ja onnen.
Toivottavasti joku päivä en enää pelkää! Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia?
Toivottavasti joku päivä en enää pelkää! Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Enpä tiedä miksi haluamme aina tietää mitä tulee tapahtumaan, Kun tavallinen ihminen katselee näkee valokuvan me näemme elokuvan. Valokuvassa näkee jo tapahtuneen - elokuvassa odotetaan mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.
Kansansaduissakin tätä assiongelmaa käsitellään - hölmöläinen ei uskalla mennä ulos, koska pekää taivaan putoavan päähänsä. Tälläistä elämä on. Tulevaisuus ahdistaa tiedämme, että taivas todellakin jonain päivänä putoaa.
Varaudu tulevaan - varmaan laiha lohtu, mutta mitä muuta voimme tehdä? Ensimmäisestä avioliitosta halusin tehdä ikuisen. Pian se alkoi rakoilla ja perhe hajosi - rankkaa totta vie! Toinen avioliitto alkoi epävarmoissa merkeissä. En enää uskonut hölynpölyyn ikuisesta rakkaudesta. On yhteiselo kestänyt toistaiseksi (jo kolme kertaa pidempään, kuin ensimmäinen liitto) - ja kestänee oman aikansa. Turha pelätä - on hyvä varautua kaikkiin vaihtoehtoihin - näin olen funtsinut.
eiköhän nyt yleistetä henkilökohtaisia kokemuksia.
Aspergerit tietämykseni mukaan elävät pikemminkin tässä hetkessä.
Oma tunnelmani on etten pelkää tulevaisuutta. Menneisyys on se joka aiheuttaa ongelmia, sen näen elokuvana, tai pikemminkin nauhana.
Niin kaukaa kuin muistan, hyvin vahva hylätyksi tulemisen tunne on seurannut mukana.
Tämä on ohjannut valintojani niin, että pelon toteutumista on tapahtunut.
Kun en luota itseeni edelleenkään pätkän vertaa, en paljoa moikkaile ihmisiä.
Tiedän kokemuksesta, ettei ihmiset huonolla hetkellä kiinnosta.
Parasta olla näyttämästä tunteitaan kuin "tuntea" kanssaihmisiään vain
parempina hetkinä.
Minkä 50v on vääristänyt; loppuikä ei enää vinokierteen oikaisuun riitä!
(sain As-dg:n hiukka liian myöhään)
kun diagnoosin sai 90-vuotiaana. Olin aina luullut itseäni hulluksi. On hyvä tietää, etten ollutkaan hullu ja saada sielulleen rauha ennenkuin hautaan pääsee...
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/laa/kliin/vk/nieminen-wendt/ontheori.pdf