Surrealismi

Siinä on surrealismia joka jakoon.

Camus'n Sivullinen on surrealistinen. Se typpi elää siinä kuin unessa, sivullisena omassa elämässään.

kaksi ensimmäistä meni vitsin puolelle, eikä Camus'n Sivullinenkaan ole varsinaisesti surrealistiseksi luokiteltu teos, päinvastoin Camus keskittyy nimenomaan tähän todellisuuteen ja sen ankaruuteen, unien tai alitajunnan maailmoihin pakenematta. Kirjassa kyllä on "sivullisuutensa" vuoksi sävy että sitä voidaan sanoa myös surrealistiseksi, mieluummin kuitenkin käyttäisin sanaa absurdi, joka on vähän eri juttu.

Jos ranskalaisista eksistentialisteista, ihmisen irrallisuutta todellisessa maailmassa, vieraantumista ja toiseutta käsittelevistä kirjailijoista pitäisi ehdottaa luettavaksi surrealistisia romaaneja ehdotan mieluummin Samuel Beckettiä kuin Camus'ta. Jos siis eksistentiaalista surrealismia haluat koulutyössäsi käsitellä - todellisuutta unenomaisena vieraantumisen ja hajoamisen kokemuksena - niin Beckett on tässä lähellä Camusta mutta enemmän surrealisti kuin hän, vaikka en kyllä Beckettiäkään surrealismin malliedustajaksi sanoisi.
Irlantilaiset voisivat loukkaantua jo siitäkin kun nimesin hänet ranskalaiseksi...
Ehdotus numero 1:
Samuel Beckett: Molloy. (Ranskankielinen alkuteos Molloy, 1951, suomeksi ilmestynyt Molloy, Otava 1968).

Hans Selon Diivaa voi mielestäni sanoa surrealistiseksi teokseksi. Romaanin surrealistisuus on sen kielessä. Selo kuvaa Diivassa tapahtumia omanlaisella logiikalla jonka olennainen osa on hänen itse keksimissään sanoissa. Kyse on sitten lähinnä omasta tulkinnastasi ja mitä saat kirjasta irti. Mutta kyllä se voidaan surrealistiseksi romaaniksi luokitella.
Siis ehdotus numero 2.
Hans Selo: Diiva. (Ilmestyi 1970. Kirja voitti J.H.Erkon kirjoituskilpailun).

Ehdotus numero 3.
Pentti Holappa: Muodonmuutoksia (Wsoy 1959).
Neljä tarinaa joissa realismia peittää fantasia. Näissä surrealistisissa tarinoissa lähestytään mielikuvituksen kautta ihmisen pelkoa ja unelmia, inhimillisiä tarpeita ja rakenteellista väkivaltaa. Pieniä, ei hirvittävän syvällisiä mutta mielenkiintoisia kertomuksia. Ensimmäisen novellin päähenkilönä koira joka oppii ensin puhumaan, sitten lentämään. Viimeinen novelli voidaan kait käsittää jonkinlaisena allegorisena kannanottona? Päähenkilö huomaa olevansa maassa jossa zicien veljeskunnan jäsenet palvovat suurta Zic-Ziciä ja surmaavat joka yö nuoren kesyttömän kentaurin valtiaansa syötäväksi.

Kirjailijoista jotka ei ole surrealisteja mutta joiden teoksissa on siinä määrin surrealistiseksi luokiteltavia aineksia tai sävyjä että kelpaisivat kyllä koulutehtävän aiheeksi mainittakoon vielä Franz Kafka, esimerkiksi Muodonmuutos tai satiiri Oikeusjuttu, sekä Philip Rothin Rinta.

Ehdotus numero 4.
Giovanni Papini: Gog (Wsoy 1934).
Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.
Omalaatuinen kertomus amerikkalaisesta joka kiertäessään tapaa mm. Henry Fordin, Einsteinin, Gandhin, Freudin, Leninin, Hamsunin, H. G. Wellsin ja G. B. Shawn. Pääasiassa kirja koostuu Gogin keskusteluista ja elämänkatsomuksellisista pohdinnoista kyseisten henkilöiden kanssa. Kirjan välityksellä Giovanni Papini ottaa kantaa modernin ihmisen henkiseen tyhjiöön ja arvojen kaupallistamiseen, pilaillen yhtä hyvin rationalismin kuin epärationalismin, tieteen ylikorostamisen ja epätieteellisten ilmiöiden, spiritismin, magian ja uskontojen moninaisuuden kustannuksella – aiheen käsittelytavasta päätellen kaikissa näissä on kirjailijan mielestä jotakin totta ja ehkä pohtimisen arvoista, mutta vähintään yhtä paljon väärää ja outoa. Hauskimmillaan kirja on Papinin keksiessä uusia uskontoja, kuten ”taudit parannuskeinoina” tai ”phthiriologia” eli täitiede, joka voidaan jakaa neljään pääosaan: 1) Täi epätieteellisenä heimona, 2) Täi valtiollisessa historiassa, 3) Täi uskonnon historiassa, 4) Täi kirjallisuudessa ja taiteessa. Papinin ironia on hauskaa ja vakavaa.
Romaanin päähenkilö Gog on innoissaan tapaamistaan mielenkiintoisista ja edistyksellisistä henkilöistä ja kuitenkin, kaiken syvällisyyden ja tietomäärän keskellä kuin hukassa itseltään kunnes kirjan lopussa, nälkäisenä kulkurina ja pakolaisena saa epävarmalta, sopertelevalta maalaistytöltä palan tummaa, ravitsevaa leipää.

Science Fictionin puolelta voisi ehdottaa J.G.Ballardia. En ole lukenut Ballardin kirjoja mutta hänen tapa yhdistää kuvitelmissaan "maagista realismia" ja fantasiaa lienee ainakin paikoitellen tuottanut surrealistista tieteiskuvitelmaa.
Mitään tekotaiteellista höttöä Ballardin kirjat tuskin ovat, olen kuullut että olisi ihmisen psyyken toimintaa pohdiskeleva, psykologisella vireellä kirjoittava tekijä, jonka tieteiskuvitelmissa tulevaisuuden ympäristöt ovat toissisijainen seikka luoden tapahtumille vain puitteet, varsinainen sisältö on ihmisen "sisäavaruuden" kuvaaminen?
Stanislaw Lemin tuotannosta vaikkapa romaani Nuha voisi olla surrealistinen vaihtoehto SciFin puolelta myöskin.
Ehdotus numero 5.
Ballardin tuotannosta ihmisen psyyken "sisäavaruuteen" keskittyvä, surrealistiseksi luokiteltava tieteisromaani.

Tietysti, jos kirjan ei tarvitse olla romaani, vaihtoehdot kasvavat suorastaan surrealistisiin mittoihin.

Runot on ehkä kuitenkin hyvä jättää ulkopuolelle. Nehän lähestyy todellisuutta, selitettävää, lähes aina selittämättömän tasolta, intuitiivisesti.
Yksi jonka runoja nuorena ihastelin oli Väinö Kirstinä, varsinkin tuotanto 1960-luvun puolesta välistä 70-luvun alkuun.
Jälkeenpäin ja vähän enemmän kirjallisuutta harrastaneena sanoisin ettei Väinö Kirstinä sittenkään taida olla niin loistava runoilija jollaisena häntä pidin. Mutta jos päädyt koulutehtävänäsi lukemaan surrealistista runoutta, lukuisista kotimaisista vaihtoehdoista erityisen kelvollisia ovat ainakin seuraavat Kirstinän teokset: Luonnollinen tanssi (1965), Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma (1967), Säännöstelty eutanasia (1973).
Kaikki ihailemani runoilijat ei toki olleet surrealisteja/dadaisteja/irrationalisteja mutta muita surrealistisia suosikkejani (siis Kirstinän lisäksi) oli mm. Olli-Matti Ronimus ja Eira Stenbergiltä runokokoelma joka taitaa vieläkin olla jossakin kirjahyllyssäni, nimeä en muista mutta "hauska" egoistinen slogan jäi mieleen: I love Madeira because I am mad Eira.
Siitä on pitkälti aikaa kun kyseisiä teoksia viimeksi luin että muistikuvanikin ovat alkaneet himmentyä, mutta surrealistiseksi runokirjaksi ehdotan kotimaisista jotain edellisistä.

André Bretonin Surrealismin manifesti on ehkä liian itsestäänselvä valinta?
Se ei sitä paitsi ole paras esimerkki surrealistisesta kirjasta, teos tosin on surrealismin manifesti, julistus, mutta ei välttämättä kovin surrealistinen julistus. Teos varmaan hyväksyttäisiin surrealistiseksi kirjaksi, mutta ei mielestäni lainkaan paras vaihtoehto.

Jaa...
Mieluinen koulutehtävä voisi olla sarjakuvan lukeminen?
Tee koulutehtävä Winsor McCayn sarjakuvasta Pikku Nemo höyhensaarilla.
Ostin kirjat 1990-luvun alkupuolella (Pikku Nemo höyhensaarilla I, Otava 1990, ja Pikku Nemo höyhensaarilla II, Otava 1991) kirja-alesta edulliseen markkahintaan 29,90 kpl.
MacCay teki kyseiset sarjakuvat vuosina 1905-08.
Suosittelen.
Joakim Pirisen groteskit Sokeri-Sakari -sarjakuvat kuuluvat surrealistisen sarjakuvan edustajina toiseen äärilaitaan.

Laajasti ymmärrettynä surrealismin piiriin voitaisiin lukea vaikka Markiisi de Saden teokset. Jos Camus on surrealistinen eksistentialisti niin de Sade on vähintäänkin surrealistinen pornokirjailija. Niin överiksi miehen teokset menee että realismin kanssa moisilla mässäyksillä ei liene muuta tekemistä kuin että nykyisenä internet-aikakautena tuollainen hourailunomainen pornofantasiassa eläminen taitaa olla liiankin totta monelle mielikuviensa vangiksi jääneelle addiktille?
Markiisi de Sadea en ehdota.

Omista suosikkikirjailijoistani ajalta jolloin olin viehättänyt surrealistisesta esitystavasta ja luulin sen kuvaavan todellisuudesta jotakin syvempää ja tärkeämpää voisin mainita Jean Cocteaun erityisesti kirjat Valkoinen uni ja saman kustantamon sinikantinen jonka nimeä en nyt muista. Kustantaja taisi olla Like tai Odessa. Cocteaun tapa romantisoida huumehöyryiset kuvitelmansa on kuitenkin siinä määrin säälittävää että jätän ehdottamatta.

Toisinaan samaistetaan kaikki irrationalismi, järjenvastaisuus ja järjettömyys surrealismin kanssa, mutta jos tarkkoja ollaan irrationalismi ja surrealismi ei ole sama asia. En ryhdy mitään syvällistä pohdiskelua aiheesta esittämään mutta yksinkertaisesti: kirjallisena ja taiteellisena lajina surrealismi pyrkii todellisuuden kuvaamiseen "toisen todellisuuden" kautta, tämä "toinen todellisuus" ja/tai "maaginen todellisuus" on unien ja alitajunnan maailmaa.
Alunperin surrealismiin liittyi voimakas protestimeininki. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä henkisessä tyhjiössä (ja pettymyksessä ihmiseen ja perinteiseen idealismiin) surrealismi oli vastalause totutun realismin ja rationaalisen ajattelun ylivallalle.

Jos ajatellaan surrealistista romaania niin itse ainakin miellän asian sillä tavalla että kyse ei ole pelkästään absurdista aiheesta vaan aiheen käsittelytavasta, oikeastaan käsittelytapa itsessään on aihe, surrealistinen romaani oman lajityyppinsä varsinaisena edustajana edellyttää tajunnanvirranomaista tyyliä, ei niin ettei teoksella olisi mitään logiikkaa mutta logiikka on unenomaista, rationaalista ajattelua väistävää. Saattaa tapahtua että päähenkilö pysähtyy keskustelemaan lyhtypylvään kanssa ja äkkiä lyhtypylväs onkin kukkahattuinen nainen. Surrealistinen romaani ei selittele miksi näin on mutta taitava kirjailija voi kertomuksensa yksityiskohdilla johtaa lukijaa tiettyihin johtopäätöksiin, kyse voi olla vaikka päähenkilön äitisuhteesta.
Tietysti surrealistisen romaanin voi kirjoittaa kuka tahansa laittamalla unenomaisia, soljuvia katkelmia ja irrationaalista fantasiaa tihkuvia kielikuvia peräjälkeen, ja jos kuvat on voimakkaita ja koskettavia ja teos kokonaisuutena hyvin kirjoitettu niin ok, toinen asia sitten on ilmaiseeko teos varsinaisesti mitään - paitsi niitä mielikuvia, tunnelmia ja assosiaatioita joita lukijalla itsessään syntyy!
Surrealistista kirjallisuutta on hyvää ja huonoa kuten kaikissa lajityypeissä mutta surrealistisen kirjallisuuden kohdalla linjanveto tietysti on enemmän tulkinnanvaraista. Teos saattaa olla huonosti kirjoitettu ja silti surrealistisesti hyvä tai hyvin kirjoitettu mutta surrealistisesti huono.
Pohjimmiltaan surrealistisen kirjallisuuden hyvyys tai huonous on aina yksilöllisessä kokemuksessa, joten se mikä yhdelle on huono voi toiselle olla hyvä, mikäli kirja saa hänessä aikaa omien assosisaatioiden ja mielikuvien kautta tapahtuvaa oivaltamista.

Pahimmillaan surrealistinen kirjallisuus on huumehöyryisen todellisuudenpakenemisen kirjallinen vastine, lukijan huumaamista kuva- ja sanatulvalla kuten jotkut huumaavat itseään aineilla päästäkseen kokemaan jotakin ikäänkuin syvempää, joka kuitenkin on säälittävä harha.
Vertaus ei ole ihan tuulesta temmattu koskapa alkuaikojen surrealisteista varsin monilla huumaavien aineiden käyttö oli olennainen osa heidän "surrealistista kokemistaan" ja tämän "toisen todellisuuden" taiteellista kuvaamista.
Loppuunkalutun narkomaanin dekadenttia elämää Amsterdamin kellareissa voidaan ehkä kyllä sanoa surrealistiseksi, parempi määritelmä sellaiselle elämälle mielestäni olisi selkärangattomuus, oman arvonsa ja vastuullisuutensa kadottaminen, kirous, äärimmäinen typeryys.

Ooh, todellakin!!
Jyrki Vainosen Mykkä Jumala!
Surrealismia rivien välissä ja paljon!!
(ja jos vastapalveluksen saan, niin ottaisin mielelläni vastaan tuon teoksen lukukokemuksia ja -näkemyksiä :) )

Louis Aragon on osa 1900-luvun alussa toiminutta ranskalaista surrealistien ryhmää ja hänen teoksensa Baselin kellot edustaa surrealistista kirjallisuuden alaa.
Toinen on tietenkin Salvador Dali ja hänen kirjansa neron päiväkirja tai The Secret life of Salvador Dali, jota ei ole suomennettu lainkaan, mutta joka on ehdottomasti kaikista surrealistisista kirjoista paras. Sen saa tilattua esimerkiksi bookplussasta jollain parilla kympillä ja se on ehdottomasti sen arvoinen.
Kolmantena surrealistisen tyylisuuntauksen kirjailija on Ranskan surrealistisen liikkeen perustaja Andre Breton.
Baselin kellojen surreasmin ymmärtämiseksi on esimerkiksi hyvä tuntea "Toinen surrealismin manifesti" jonka on kirjoittanut A.Breton tietenkin.
Surrealistien ryhmän toimia löytyy Benayoun Robertin kirjasta Surrealistien nauru.
Jos tahdot aineistoa surrealistien mietteistä, kannattaa hankkia kirja TAITEEN MAAILMANHISTORIA 21 : surrealismi. Sen takaosassa on surrealistien keskusteluja ja valoittavat hyvin surrealismin alkuhenkeä.
Niin ja yksi vielä : Paz, Octavio Ruhtinas ja narri.
Claude Simon on nobel-palkittu ja on tunnettu surrealistisesta tyylistään ja tässä on tyylinäyte hänen kirjoituksistaan :
Hän piti kädessään kirjettä, kohotti katseensa, katsoi minua sitten taas kirjettä sitten taas minua, hänen takanaan näin menevän ja tulevan punaisia mahonginruskeita okranvärisiä läikkiä, hevosia, joita kuljetti juottopaikalle, lieju oli niin syvää että siihen upposi nilkkaa myöten mutta muistan että yöllä se oli äkisti jäätynyt, Wack toi sisään kahvin ja sanoi Koirat söivät liejun, en ollut koskaan kuullut sanontaa, olin näkevinäni koirat, jonkinlaiset myytilliset hirviöeläimet punareunaiset kuonot niiden kylmät ja valkoiset sudenhampaat pureksivat mustaa liejua yön pimeydessä, ehkä se oli muistikuva, hotkivat koirat tekivät selvää jälkeä: nyt lieju oli harmaata ja liuskahtelimme juostessamme aamuhuutoon myöhässä kuten tavallista ja olimme vähällä katkaista nilkkamme kiveksi kovettuneisiin kavionjälkiin, ja hetken kuluttua hän sanoi Äitinne on kirjoittanut minulle.
- Flanderin tie

Claude Simonin muita tekstien alkuja löytyy osoitteesta finprotagonism.onesite.com jos olet kiinnostunut. Olen koonnut sinne valtavan määrän nobel-kirjailijoiden tekstien alkuja, kunhan vain jaksaa selata tarpeeksi alas, niin ne löytyy..

Toivottavasti tämä riittää

Boris Vian: Päivien kuohu