Savuavat rauniot
Kun ilmoitin muutama viikko sitten palaavani kotimaan politiikkaan, sain runsaasti sekä julkisia että yksityisiä viestejä, joissa minut toivotettiin tervetulleeksi. Ainoa tietooni tullut soraääni on erään sanomalehden pääkirjoituksessa esitetty arvio, jonka mukaan paluutani vaikeuttaisi se, että olisin jättänyt aikanaan jälkeeni "savuavia raunioita".
Olen kovasti yrittänyt pohtia, mitä nuo pääkirjoittajan tarkoittamat savuavat rauniot voisivat olla. Mieleeni on tullut vain yksi asia, joka on voitu sellaiseksi tulkita: kiista Suomen liittymisestä Euroopan unioniin.
Jouduin jäsenyyskysymyksessä vastakkain koko silloisen Suomen valtaeliitin kanssa. Omasta puolueestakaan ei löytynyt yhtään vaikutusvaltaista poliitikkoa, joka olisi tullut minua avoimesti tukemaan. Jäsenyydestä käytiin tiukka taistelu, jossa johtavat tiedotusvälineet unohtivat journalistisen tasapuolisuuden ja liputtivat voimakkaasti jäsenyyden puolesta.
Ratkaisun jälkeenkin jäsenyyden ajajat ovat pyrkineet lyömään kielteistä leimaa meihin, jotka olimme toisella kannalla. Tämä ei ole johtunut siitä, että olisimme olleet väärässä, vaan nimenomaan siitä, että olimme oikeassa.
Suomelle oli tarjolla parempi vaihtoehto kuin EU-jäsenyys. Olisimme saaneet Euroopan talousalueen kautta kaikki olennaiset jäsenyyden edut, mutta olisimme välttyneet monilta siihen liittyneiltä kielteisiltä vaikutuksilta.
Jos Suomi ei olisi liittynyt unioniin, ei olisi liittynyt Ruotsikaan. Tällöin olisi avautunut mahdollisuuksia tiiviiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön ETA:n puitteissa.
Jäsenyyshanke ajettiin läpi hyvin arveluttavia menettelytapoja käyttäen. Keskustaväelle jäi katkerat muistot Jyväskylän puoluekokouksesta. Kansanäänestykseen liittynyt äänestäjien taivuttelu oli etenkin tiedotusvälineissä varsin voimakasta. Eduskunnassa sopimus vietiin läpi perustuslakia venyttäen.
On ymmärrettävää, että jäsenyyttä ajaneita poliitikkoja ja toimittajia hermostuttaa se, että yleinen mielipide on kääntynyt maamme EU-jäsenyyttä vastaan. Äskettäinen mielipidetutkimus osoitti, että selvä enemmistö olisi vastustanut Suomen EU-jäsenyyttä, jos asiasta olisi äänestetty nyt.
Suomen liittyminen unioniin on todellakin savuava raunio, joka vielä yli kymmenen vuoden kuluttua uhkaa syttyä uudelleen.
Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi: unionista ei voi erota. Niinpä meidänkin tulisi keskittyä vaikuttamaan siihen, millaiseksi unioni kehittyy.
Tässäkin suhteessa on aika uusiin arvioihin. Suomi on EU-politiikassaan myötäillyt innokkaimpia federalisteja. Politiikkamme lähtökohtana on ollut se käsitys, että unioni kehittyy vääjäämättä kohti lopullista poliittista tavoitettaan (finalité politique), liittovaltiota. Tässä hengessä Suomi on mennyt intomielellä mukaan mm. rahaliittoon ja taistelujoukkoihin ja kannattanut unionin perustuslakia.
Nyt Euroopassa puhaltavat aivan toisenlaiset tuulet. Unionin laajennuttua ja edelleen laajentuessa jopa perustajajäsenet Ranska ja Alankomaat ovat hylänneet perustuslain. Tämän jälkeen on täysin varmaa, ettei se voi tulla ainakaan sellaisenaan voimaan.
Tästä huolimatta Suomen hallitus on ilmoittanut, että se on tarvittaessa valmis esittämään eduskunnalle perustuslain ratifioimista. Uskomatonta!
Olisi kaikkien Suomen tähän mennessä noudattamien periaatteiden vastaista ratifioida kansainvälinen sopimus, josta tiedetään, ettei se voi koskaan tulla voimaan. Ratifiointia käytettäisiin siis vain poliittisena painostustoimenpiteenä muita valtioita kohtaan.
http://www3.ilkka.fi/servlet/page?_pageid=5402&_dad=portal30&_schema=PORTAL30&depa=10&id=3583704
Kun ilmoitin muutama viikko sitten palaavani kotimaan politiikkaan, sain runsaasti sekä julkisia että yksityisiä viestejä, joissa minut toivotettiin tervetulleeksi. Ainoa tietooni tullut soraääni on erään sanomalehden pääkirjoituksessa esitetty arvio, jonka mukaan paluutani vaikeuttaisi se, että olisin jättänyt aikanaan jälkeeni "savuavia raunioita".
Olen kovasti yrittänyt pohtia, mitä nuo pääkirjoittajan tarkoittamat savuavat rauniot voisivat olla. Mieleeni on tullut vain yksi asia, joka on voitu sellaiseksi tulkita: kiista Suomen liittymisestä Euroopan unioniin.
Jouduin jäsenyyskysymyksessä vastakkain koko silloisen Suomen valtaeliitin kanssa. Omasta puolueestakaan ei löytynyt yhtään vaikutusvaltaista poliitikkoa, joka olisi tullut minua avoimesti tukemaan. Jäsenyydestä käytiin tiukka taistelu, jossa johtavat tiedotusvälineet unohtivat journalistisen tasapuolisuuden ja liputtivat voimakkaasti jäsenyyden puolesta.
Ratkaisun jälkeenkin jäsenyyden ajajat ovat pyrkineet lyömään kielteistä leimaa meihin, jotka olimme toisella kannalla. Tämä ei ole johtunut siitä, että olisimme olleet väärässä, vaan nimenomaan siitä, että olimme oikeassa.
Suomelle oli tarjolla parempi vaihtoehto kuin EU-jäsenyys. Olisimme saaneet Euroopan talousalueen kautta kaikki olennaiset jäsenyyden edut, mutta olisimme välttyneet monilta siihen liittyneiltä kielteisiltä vaikutuksilta.
Jos Suomi ei olisi liittynyt unioniin, ei olisi liittynyt Ruotsikaan. Tällöin olisi avautunut mahdollisuuksia tiiviiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön ETA:n puitteissa.
Jäsenyyshanke ajettiin läpi hyvin arveluttavia menettelytapoja käyttäen. Keskustaväelle jäi katkerat muistot Jyväskylän puoluekokouksesta. Kansanäänestykseen liittynyt äänestäjien taivuttelu oli etenkin tiedotusvälineissä varsin voimakasta. Eduskunnassa sopimus vietiin läpi perustuslakia venyttäen.
On ymmärrettävää, että jäsenyyttä ajaneita poliitikkoja ja toimittajia hermostuttaa se, että yleinen mielipide on kääntynyt maamme EU-jäsenyyttä vastaan. Äskettäinen mielipidetutkimus osoitti, että selvä enemmistö olisi vastustanut Suomen EU-jäsenyyttä, jos asiasta olisi äänestetty nyt.
Suomen liittyminen unioniin on todellakin savuava raunio, joka vielä yli kymmenen vuoden kuluttua uhkaa syttyä uudelleen.
Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi: unionista ei voi erota. Niinpä meidänkin tulisi keskittyä vaikuttamaan siihen, millaiseksi unioni kehittyy.
Tässäkin suhteessa on aika uusiin arvioihin. Suomi on EU-politiikassaan myötäillyt innokkaimpia federalisteja. Politiikkamme lähtökohtana on ollut se käsitys, että unioni kehittyy vääjäämättä kohti lopullista poliittista tavoitettaan (finalité politique), liittovaltiota. Tässä hengessä Suomi on mennyt intomielellä mukaan mm. rahaliittoon ja taistelujoukkoihin ja kannattanut unionin perustuslakia.
Nyt Euroopassa puhaltavat aivan toisenlaiset tuulet. Unionin laajennuttua ja edelleen laajentuessa jopa perustajajäsenet Ranska ja Alankomaat ovat hylänneet perustuslain. Tämän jälkeen on täysin varmaa, ettei se voi tulla ainakaan sellaisenaan voimaan.
Tästä huolimatta Suomen hallitus on ilmoittanut, että se on tarvittaessa valmis esittämään eduskunnalle perustuslain ratifioimista. Uskomatonta!
Olisi kaikkien Suomen tähän mennessä noudattamien periaatteiden vastaista ratifioida kansainvälinen sopimus, josta tiedetään, ettei se voi koskaan tulla voimaan. Ratifiointia käytettäisiin siis vain poliittisena painostustoimenpiteenä muita valtioita kohtaan.
http://www3.ilkka.fi/servlet/page?_pageid=5402&_dad=portal30&_schema=PORTAL30&depa=10&id=3583704
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.