Mielessäni pyörii jatkuvasti tuttu opinahjostani. Olemme jutelleet erinäisiä kertoja ja selvästi viihdymme yhdessä. Minä ainakin hakeudun oikein hänen seuraansa, ja vahvasti tuntuu siltä, että hän tekee samoin.
Hän on vaihto-oppilas, joten hän ei pysy Suomessa lopunelämäänsä. Hänen on tarkoitus muuttaa pois vuoden päästä. Lisäksi sen suurin ongelma... Olemme molemmat varattuja.
Huomaan miten keskustellessamme (kuten kaverukset) molemmat vähättelemme suhteidemme tilaa. Tosiasiassa kummallakin on varmasti ihan ok parisuhde menossa. Tuntuu niin lapselliselta sellainen "vihjeiden" antaminen, etenkin kun ei ole valmis kuitenkaan pettämään.(Olemme molemmat 26-30v.) Miksi toimin niin? Ja miksi hän toimii niin? Miksi en vain ole kaveria, ja lakkaa pönkittämästä ihastustani? Ja miksi toivon hänenkin tuntevan samoin kuin minä?
Kumpikaan ei ole koskaan sanonut olevansa kiinnostunut. Kerran olemme maininneet toisillemme, että olet mukava, mutta senkin hyvin kaverillisesti. Parempi olisi, jos emme koskaan sen enempää sanoisikaan ja etenkään mitään tekisi. Mutta hinku on valtava... Nytkin istun koululla vain siksi, että toivon törmääväni häneen.
En halua loukata avomiestäni, enkä halua aiheuttaa ongelmia tämän vaihto-oppilaankaan suhteessa. Enkä halua itselleni särkynyttä sydäntä. Tässä tilanteessa voisi tietysti sanoa, että älä vaan tee mitään... Niin, mutta miksi tämä on näin vaikeaa??
Kuinka väärin olisi pelkkä puhuminen? Fyysisestä puolesta voin kyllä haaveilla, mutta henkisen puolet toteuttamista kaipaan vielä enemmän. Fyysisstä puolesta näen unia jatkuvasti, mutta henkisellä puolella mielikuvitukseni ei tyydytä.
Hän on vaihto-oppilas, joten hän ei pysy Suomessa lopunelämäänsä. Hänen on tarkoitus muuttaa pois vuoden päästä. Lisäksi sen suurin ongelma... Olemme molemmat varattuja.
Huomaan miten keskustellessamme (kuten kaverukset) molemmat vähättelemme suhteidemme tilaa. Tosiasiassa kummallakin on varmasti ihan ok parisuhde menossa. Tuntuu niin lapselliselta sellainen "vihjeiden" antaminen, etenkin kun ei ole valmis kuitenkaan pettämään.(Olemme molemmat 26-30v.) Miksi toimin niin? Ja miksi hän toimii niin? Miksi en vain ole kaveria, ja lakkaa pönkittämästä ihastustani? Ja miksi toivon hänenkin tuntevan samoin kuin minä?
Kumpikaan ei ole koskaan sanonut olevansa kiinnostunut. Kerran olemme maininneet toisillemme, että olet mukava, mutta senkin hyvin kaverillisesti. Parempi olisi, jos emme koskaan sen enempää sanoisikaan ja etenkään mitään tekisi. Mutta hinku on valtava... Nytkin istun koululla vain siksi, että toivon törmääväni häneen.
En halua loukata avomiestäni, enkä halua aiheuttaa ongelmia tämän vaihto-oppilaankaan suhteessa. Enkä halua itselleni särkynyttä sydäntä. Tässä tilanteessa voisi tietysti sanoa, että älä vaan tee mitään... Niin, mutta miksi tämä on näin vaikeaa??
Kuinka väärin olisi pelkkä puhuminen? Fyysisestä puolesta voin kyllä haaveilla, mutta henkisen puolet toteuttamista kaipaan vielä enemmän. Fyysisstä puolesta näen unia jatkuvasti, mutta henkisellä puolella mielikuvitukseni ei tyydytä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sen suhteen..... miksi asioista pitää yleensä tehdä niin vaikeita, kaverit ovat kivoja niin kauan kun niitä riittää...
ei kaikista tarvii ruveta tekemään sen suurempia.
HILLITÄ ITSESI.