Olen tällä hetkellä hieman yli 20-vuotias henkilö. Yläasteaikoina olin jokseenkin ulospäinsuuntautunut, kavereita oli muutama. Koulussa kiusattiin, oli alkoholistivanhemmat ja lapsuuden luurankoja kaapissa. Luottaminen oli vaikeaa. Lukioon mennessäni muutin erilleen asumaan, pois perhehelvetistä. Kavereita ei enää ollut, jäivät vanhalle paikkakunnalle ja yhteydenpito kuoli.
Aloin jollain tapaa etääntyä kaikesta. Kävin koulussa ja töissä, tulin kotiin. Tuttuja oli pari. En käynyt koskaan missään, kukaan ei koskaan soittanut tai pyytänyt minnekään.
Seurustelin tänä aikana parisen kertaa. Molemmat suhteet kaatuivat mustasukkaisuuteeni ja siihen, etten luottanut kehenkään, jälkeenpäin ovat kutsuneet sekopääksi. Mielialavaihtelut olivat erittäin näkyviä. En saanut enää unta, itkeskelin yökaudet surkeaa elämääni ja omaa hulluuttani, johon olin alkanut jo uskoa.
Kavereita olen nyt saanut muutaman. Heillä ei tosin ole koskaan aikaa tavata minua. Kiire kuulemma, aina kun soitan ja kysyn. Kiire yli kolmen kuukauden ajan? Tuntuu etten ole enää kenellekään olemassa. Vietän kaikki päivät yksinäni. Joskus harvoin, kun jonnekin lähden, ei kukaan tule juttelemaan tai muuten yritä lähestyä. Itse en enää osaa.
Viime lokakuusta asti olen ajatellut itsemurhaa. Aamuisin se on nykyään ensimmäinen ajatus. Jatkuvasti tuntuu vain siltä, että sillä pääsisin tästä kaikesta, mikään muu kun ei tunnu auttavan.
En tunne enää oikein mitään. Nukun suurimman osan vapaa-ajastani, ja kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta kuin edelliset. Ihmisten kanssa kommunikointi tuntuu samalta kuin katselisin maailmaa paksun lasin läpi. Joskus tuntuu etten ole enää olemassa. Välillä ajattelen, että vielä tämä päivä ja sitten se loppuu.. kuitenkin herään aina uuteen aamunkoittoon ja tiedän ettei tästä lasivankilasta pääse koskaan pakoon.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Aloin jollain tapaa etääntyä kaikesta. Kävin koulussa ja töissä, tulin kotiin. Tuttuja oli pari. En käynyt koskaan missään, kukaan ei koskaan soittanut tai pyytänyt minnekään.
Seurustelin tänä aikana parisen kertaa. Molemmat suhteet kaatuivat mustasukkaisuuteeni ja siihen, etten luottanut kehenkään, jälkeenpäin ovat kutsuneet sekopääksi. Mielialavaihtelut olivat erittäin näkyviä. En saanut enää unta, itkeskelin yökaudet surkeaa elämääni ja omaa hulluuttani, johon olin alkanut jo uskoa.
Kavereita olen nyt saanut muutaman. Heillä ei tosin ole koskaan aikaa tavata minua. Kiire kuulemma, aina kun soitan ja kysyn. Kiire yli kolmen kuukauden ajan? Tuntuu etten ole enää kenellekään olemassa. Vietän kaikki päivät yksinäni. Joskus harvoin, kun jonnekin lähden, ei kukaan tule juttelemaan tai muuten yritä lähestyä. Itse en enää osaa.
Viime lokakuusta asti olen ajatellut itsemurhaa. Aamuisin se on nykyään ensimmäinen ajatus. Jatkuvasti tuntuu vain siltä, että sillä pääsisin tästä kaikesta, mikään muu kun ei tunnu auttavan.
En tunne enää oikein mitään. Nukun suurimman osan vapaa-ajastani, ja kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta kuin edelliset. Ihmisten kanssa kommunikointi tuntuu samalta kuin katselisin maailmaa paksun lasin läpi. Joskus tuntuu etten ole enää olemassa. Välillä ajattelen, että vielä tämä päivä ja sitten se loppuu.. kuitenkin herään aina uuteen aamunkoittoon ja tiedän ettei tästä lasivankilasta pääse koskaan pakoon.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinulla on selviä depression oireita. Mene ihmeessä lääkäriin! Kun apua on saatavilla, ei siitä tarvitse kieltäytyä. Mitä ihmeellisemmistä asioista me ihmiset selviämme. Nyt ota asiaksesi soittaa terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle ja kerrot suoraan tuntemuksistasi! Siellä varmasti neuvovat sinut eteenpäin. Olen itsekin käynyt terapiassa ja se on auttanut todella paljon.
Koeta jaksaa senverran, että tilaat lääkäriajan, tai sitten menet neuvolaan aamuvast.otolle ilman aikaa.Tai mitä tahansa, hae apua.
Ja muista, että saat ohjauksen jonnekin, eikä vain niin, että pilleriresepti käteen ja kotia.
Sun pitää päästä jutteleman jonnekin.
Sillain se valo alkaa sieltä tunnelinpäästä näkyä.
Jaksamista!
että otat yhteyttä lääkäriin ja kerrot olevasi masentunut. Itsarin ajattelu kertoo sen. Ilmeiseti olet nainen ? Kyllä hieman yli 20vuotiaalle on seurakunnilla tarjolla paljon tekemistä. Jos se ei kiinnosta niin meikkaat itsesi ja laitat kauniit vaatteet päälle ja sitten tanssiravintolaan tai pubiin - kyllä miehet tulevat pyytämään tanssimaan ja muutenkin juttelemaan. - olet nuori saat ystäviä kun ryhdyt harrastamaan, jotain mikä kiinnostaa sinua.
...tunnen oloni vaan entistä surkeammaksi ja yksinäisemmäksi jos menen yksin jonnekin baariin.
En ole siis ketjun aloittaja...
..jamassa, sillä minulle tuollaiset asiat ovat täysin mahdottomia. :D Lukekaa pelot-palstalta kirjoittamani "Pelkokierre"-postaus, jos se toisi jonkun verran lohtua.. En ole silti missään nimessä minkäänlaista itsemurhaa harkitsemassa, enkä sitä kenellekään muullekaan suosittele.
Mene ihmeessä opiskelemaan. Lukiopohjalta et saa kuin hanttihommia - jos niitäkään. Tekeminen auttaa masennukseen. Yliopisto-opinnot ovat s:nan pitkiä ja kilpailu paikoista kova! Entä - jos:
. menet amikseen aikuislinjalle - saisit ammatin! Ellei se kiinnosta niin johonkin tavoitteelliseen hommaan (kesäyliopiston appro -> voi lukea myöhemmin edukseen tai vaikkapa tietokoneen ajokortti).
Masentunut ei pysty menemään mihinkään noin vaan, tai "ottamaan itseään niskasta kiinni", niinkuin usein kehotetaan tekemään.
Tosi on, että se tekisi hyvää, mutta kun ei pysty , niin ei pysty.
Masentuneelle tuolaiset ohjeet ovat melkein vaan tilannetta pahentavia, eivät apu.
Sain näemmä lähinnä sellaisia kommentteja kuin odotinkin. Mene hoitoon. Ei se ole niin helppoa. Oikeastaan en uskalla. Joku saa kuitenkin tietää ja sitten lyödään lopullinen hullun leima otsaan. Sosiaalinen piiri kaventuu entisestään, ihmiset ovat ahdasmielisiä suurimmalti osin mitä olen huomannut.
Olen töissä, olen koulussa. Suoritan niitä, ne eivät tunnu miltään eivätkä täytä sitä tyhjyyttä mikä sisälläni asuu. Ne ovat pakollisia pahoja, jotka täytyy hoitaa että selviää eteenpäin.
Tyhjyys ei vain katoa, kaikki on vain samaa päivästä toiseen.