Elämäni on solmussa lähinnä taloudellisesti ja kun kaikki tulee ilmi niin myös perhesuhteeni. Uskon että mies jättää, en kestä hänen vihaansa, inhoa, epäluottamusta. En kestä nähdä että hän kärsii mun tekemien mokien vuoksi.
Tää ei ole sitten mikään säälikirjoitus vaan yritän tätä kautta puhdistaa ajatuksiani kun en näistä voi kenellekään kertoa.
Tuntuu siltä että olen vain kaikille taakkana ja riesana, olen tuottanut kaikista tärkeimmille, läheisimmilleni vain tuskaa. Aiemminkin.
En opi elämään niin että olisin onnellinen tai että läheiseni olisivat.
Kohta räjähtää, on ehkä vain päivien tai viikkojen kysymys kun mies saa tietää että olen henk koht konkurssissa ja sen että olen pitänyt kaiken salassa tähän saakka. Mutta se häpeä etten ole osannut hoitaa asioitani on kaiketi estänyt kertomasta. Olen elänyt kuukaudesta toiseen odottaen ja uskoen että saan tehtyä sellaisen korjausliikkeen että selviän tästä mutta yksi epäonninen tapahtuma silmänräpäyksessä on tuonut viimeisen niitin. Kaverin auton ulosajaminen ja siinä maksumieheksi joutuminen sai minut polvilleen. Ei mitään toivoa.
Ulospääsyä ei ole. Ei korjausliikettä. Kuolema voisi ola ratkaisu mutta olen niin raukkamainen etten taida uskaltaa.
Rakastan perhettäni niin paljon että haluan vain heille kaikkea hvyää ja onnellisuutta. Siksi mieskään ei tiedä, olen yrittänyt varjella häntä koska en kestä nähdä häntä masentuneena enkä epätoivoisena.
En voi kysyä häneltä että kumpi olis sun mielestä parempi vaihtoehto tapanko itseni vai päästäänkö me tästä yli, korjautuuko kaikki?
Tiedän että jos syön rasiallisen unilääkkeitä sittenhän miehellä vasta on vaikeaa selvitellä mun sotkut. Sekin on yksi tärkeä syy yrittää jatkaa.
Kai se sitten vaan tapahtuu jos tapahtuu, tarkoitan....
Mua ei sinänsä pelota kuolema ,välillä toivon että suht nuoresta iästä huolimatta tulisipa sydänkohtaus tms ja saisin kuolla. En kestä tätä häpeää enkä varsinkaan perheen häpeää.
Autokolarissa oli todella pienestä kiinni ettemme olisi kuolleet. Joku sanoi että ehkä tapahtuman oli tarkoitus viestittää jotain että ehkä uusi mahdollisuus tms? Mutta jos sillä oli tarkoituksensa niin sitä ei oliei tapahtunut koska auton lunastamiseen menneet rahat olisivat pelastaneet minut pitkäksi aikaa.
Paskaa tämä elämä, yöt menee valvoessa ja itkiessä jos ei syö unilääkkeitä. Mikään ei kiinnosta, halusisin vain haututa jonnekin pois.
Tää ei ole sitten mikään säälikirjoitus vaan yritän tätä kautta puhdistaa ajatuksiani kun en näistä voi kenellekään kertoa.
Tuntuu siltä että olen vain kaikille taakkana ja riesana, olen tuottanut kaikista tärkeimmille, läheisimmilleni vain tuskaa. Aiemminkin.
En opi elämään niin että olisin onnellinen tai että läheiseni olisivat.
Kohta räjähtää, on ehkä vain päivien tai viikkojen kysymys kun mies saa tietää että olen henk koht konkurssissa ja sen että olen pitänyt kaiken salassa tähän saakka. Mutta se häpeä etten ole osannut hoitaa asioitani on kaiketi estänyt kertomasta. Olen elänyt kuukaudesta toiseen odottaen ja uskoen että saan tehtyä sellaisen korjausliikkeen että selviän tästä mutta yksi epäonninen tapahtuma silmänräpäyksessä on tuonut viimeisen niitin. Kaverin auton ulosajaminen ja siinä maksumieheksi joutuminen sai minut polvilleen. Ei mitään toivoa.
Ulospääsyä ei ole. Ei korjausliikettä. Kuolema voisi ola ratkaisu mutta olen niin raukkamainen etten taida uskaltaa.
Rakastan perhettäni niin paljon että haluan vain heille kaikkea hvyää ja onnellisuutta. Siksi mieskään ei tiedä, olen yrittänyt varjella häntä koska en kestä nähdä häntä masentuneena enkä epätoivoisena.
En voi kysyä häneltä että kumpi olis sun mielestä parempi vaihtoehto tapanko itseni vai päästäänkö me tästä yli, korjautuuko kaikki?
Tiedän että jos syön rasiallisen unilääkkeitä sittenhän miehellä vasta on vaikeaa selvitellä mun sotkut. Sekin on yksi tärkeä syy yrittää jatkaa.
Kai se sitten vaan tapahtuu jos tapahtuu, tarkoitan....
Mua ei sinänsä pelota kuolema ,välillä toivon että suht nuoresta iästä huolimatta tulisipa sydänkohtaus tms ja saisin kuolla. En kestä tätä häpeää enkä varsinkaan perheen häpeää.
Autokolarissa oli todella pienestä kiinni ettemme olisi kuolleet. Joku sanoi että ehkä tapahtuman oli tarkoitus viestittää jotain että ehkä uusi mahdollisuus tms? Mutta jos sillä oli tarkoituksensa niin sitä ei oliei tapahtunut koska auton lunastamiseen menneet rahat olisivat pelastaneet minut pitkäksi aikaa.
Paskaa tämä elämä, yöt menee valvoessa ja itkiessä jos ei syö unilääkkeitä. Mikään ei kiinnosta, halusisin vain haututa jonnekin pois.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Älä nyt vaan itteäs lopeta!, sillä vasta perhees kuseen saat, koska tod.näk kaikissa vakuutus-ehdoissa sun muissa vastuulappusissa on se pykälä etteivät korvaa mitään jos kuolema johtuu itsemurhasta!! eli ne ajatukset aivan ensimmäiseksi pois mielestä.
Mitään ei ole menetetty.EI ole myöhäistä toimia, mutta sinun täytyisi jaksaa tehdä yksi asia, hakea apua. Paikkoja on monta, mielenterveystoimisto, lääkäri/neuvola, kunnan velkaneuvoja, auttava puhelin...siis nimenomaan , etsi mikä taho hyvänsä, josta voidaan neuvoa eteenpäin! Kotiin ei voi jäädä murehtimaan, silloin taakka kasvaa suureksi ja katsoo asoita liian läheltä ja näkee vain kaikki synkempänä, kuin mitä olisikaan.
Esim. se että tunnet olleesi AINA kaikille taakaksi, johtuu siitä, että olet väsynyt ja ajatukset kiertävät ympyrää.
Ja sellaisia velkoja ei olekaan joista ei selviäisi! Tavalla tai toisella asiat selviävät.
Yksityisen velkajärjestely on yksi asia mikä auttaa. Siinä sotkuun mennyt talous saadaan kuntoon, ja selkeät päämäärät helpottavat henkistä ahdinkoa. Ota selvää asiasta..soita kunnan /kaupungin vaihteeseen ja kysy velkaneuvojaa.
Tärkeintä on lakata syyttämästä itseään, ja häpeäntunteenkin saat unohtaa.Vaikka tiedän, että kyllä se hävettää julkisesti myöntää, että on sörssinyt raha-asiansa päin persettä, mutta toisaalta, moni saattaa sen jo tietää entuudestaankin! Joten avun hakeminen oikeastaan vaan lisää arvostusta muiden silmissä, kun jaksaa hoitaa kumminkin asiat raiteilleen.
Meitä ylivelkaantuneita on tässä maassa yllin kyllin, et ole ainut!
Tilanteesi ei ole toivoton, mutta yksin et siihen varmaan saa selvyyttä, yritä jaksaa hommata apua.
Ja unohda ajatukset kuolemasta, sun aikasi ei ole vielä lähteä, jos olisi ollut, niin kolarissa olisit mennyt.
Ja kohta , kun asiat alkavat luistaa paremmin, niin voit vain ihmetellä, miten saatoit ajatellakaan mitään sellaista.
Kirjoitin sulle , koska olen ollut samassa tilanteessa itse, ja olen nyt "saneerauksessa".
Tiedän miltä sinusta tuntuu, kun kaikki kaatuu päälle ja mikään asia ei ole järjestyksessä.Silloin tuntuu todella yhdentekevältä mitä seuraavaksi tapahtuu.Mutta älä anna periksi.
Kaikki kääntyy vielä parhainpäin, mutta hae sitä apua! Lupaa mulle!!!
Jaksamista sinulle.
ja hae sosiaalista luottoa. Minun tilannettani se kevensi aikoinaan roimasti. Häntä pystyyn!
ei kannata kenenkään itseään lopettaa. Raha on vain paperilappuja, ihmiselämä on ainutlaatuinen ja arvokas.
Kiitos kaikille, oli hitusen verran helpottavaa lukea noita vastauksia. Etenkin sinä "titityy"!!
Mielellään vaihtaisin kanssasi useammankin sanan.
Tiedän sen että jos mun päivät päättyy niin perhe on entistä enemmän kusessa ja juuri se onkin yksi asia miksi en eiihen voi ryhtyä.
Eihän loppujen lopuksi ole kysymys kuin n 30-40 tuhannen euron veloista. Toisille se on paljon toisille vähän. Korkoahan keikki kasvaa koko ajan kun ei voi maksa niitä pois mutta tarkoituksensa silläkin kai jos mies jättää niin sitten se on mulle oikein tai jotain. Tai itse asiassa se on varmaan oikein mun miehelle, se on ihan oikeutettua ja olen alusta saakka sanonut että jos olen sulle joskus taakaksi niin muistathan lähteä?! Se on hyvä jos on onnellisempi jossain muualla, eihän hän ole tätä sössinyt vaan minä.
Kun uskaltaisi ottaa askeleen johonkin suuntaan, jos lähden jonkun kanssa puhumaan en varmaan voi muuta kuin itkeä tunnin tai kaksi ja sitten lähteä pois. Tämä tuntuu todellakin ihan helvetilliseltä tämä tilanne. Koko ajan sydän kurkussa ja pelko päällä mitä seuraavaksi tapahtuu varsinkin kun tässä on ollut ihan epäonneakin mukana koko talven.
ja eiköhän ne asiat lutviudu miehes kanssa kujn vaan otat asian jutuiksi. Niin kuin tuossa joku sanoin raha on vain paperia sen takia ei kannata synkistellä. Ei se sun miehes suoa jätä yksin jos sua todella rakastaa. En tiiä raukkamaisempaa tekoa ku jättää tossa tilanteessa yksin. Nyt sun ihan tosissas kannattais puhua jollekkin ja kertoa tilanteestasi. Voitko kentie puhua vanhemmillesi tai jollekkin tosi hyvälle ystävälle. Tsemppiä ja koeta kestää kyllä ne asiat paremmaksi muuttuu..
Sillä ei ole mitään väliä itketkö tunnin tai kaksi..vaikka viisi!Se voisi olla ihan hyväkin. Se on alku uudelle. Se on suuri askel pois pimeästä, kohti parempaa.
Arvelen, että sun tilanne on se, että vaikka yrittää maksaa velkoja ja lyhentää niitä, niin periaateesa se köntti vaan kasvaa korkoa samaa vauhtia. Ja raha menee tavallaan hukkaan.
Eli siis ei ole mitään mahdollisuutta selvitä velkojen maksusta sillä konstin, vaikka miten yrittäisi ja haluaisi.
Siksi kannattaa toimia hetimiten, ettei korot pääse ihan mahottomiksi.
Velkajärjestelyssä velkaa leikataan ja korko lakkaa juoksemasta sille. Sitten maksat kuukausittain summan, joka sinun lasketaan pystyvän maksamaan. Järjestely tehdään muutamaksi vuodeksi,jonka jälkeen olet vapaa veloista.
Ja se helpotus mikä tuosta järjestelystä seuraa. Sitä ei voi edes kuvailla! Kaikki paperit on mapissa järjestyksessä,ja tietää just missä mennään.Tietää päivämäärän, milloin velan maksu on LOPPU!
Tietenkin maksut pitää tehdä ajallaan, mutta se HUOLI on poissa. Et kuule usko kuinka helppo on nukkua sen jälkeen, ei siinä unitabletteja enää tarvita.
Eihän tätä maailmaa ruusuiseksi saa millään keinolla, mutta tuo auttaa selviytymään pahimmasta. Ja siinä on toivoa, että helvetistä pääsee joskus vapaaksikin.:)
Ja kuten täällä moni on sanonut, raha on vain paperia, sen takia ei kuolla kannata.
Itse ajattelin (silloin kun oli vaikeaa), että jos tässä konkurssi tulee, niin se on sitten niin, ja se on jonkin uuden alku sitten.
Kerää rohkeutesi,viimeiset voimasi ja eikun neuvontaan. Kyllä se siitä!
Mitään lopullista ei ole vielä menetetty...olet hengissä ja haluat tosissasi selvittää asiasi. Sanon saman asian kuin jo moni aikaisempi kirjoittaja. Ensimmäinen, ja ratkaiseva askeleesi on jakaa huolesi jonkun ulkopuolisen kanssa.
Yksin ongelmia vatvoen ei päädy kuin umpikujaan, ja pahimmassa tapauksessa ihan oikeasti itsemurhaan. Näin kävi veljelleni. Ulopäin kaikki näytti olevan ihan OK, mutta kun läheiset alkoivat selvittämään käytännön asioita, kävi taustalta ilmi aika hirveitä asioita. Hänen tapauksessaan kyse ei ollut rahasta, vaan opiskelusta. Opintosuorituksia ei ollut kertynyt pariin vuoteen ollenkaan, vaikka ulospäin hän antoi aivan toisen kuvan.
En tiedä, liittyikö asiaan masennusta tms., mutta muuten hänen elämänsä näytti ihan "normaalilta" sosiaalisen parikymppisen ihmisen elämältä. Itseäni en voi koskaan lakata syyttämästä siitä, että en huomannut mitään. Toisaalta, perheessämme on aina ollut sellainen "periaate", että ongelmat salataan visusti kaikilta ulkopuolisilta, joten en ihmettele sitä ettei hän ollut uskoutunut kenelläkän.
Itsemurha tapahtui muutamaa viikkoa ennen oletettua valmistujaispäivää, jolloin siis kaikki olisi paljastunut, joten näitä asioita on vaikea olla yhdistämättä toisiinsa. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, vaan rohkaista sinua. Ongelmasi ovat todelliset, mutta eivät ylitsepääsemättömät. Yksin murehtien ongelmilla on kuitenkin tapana kasautua ja kasvaa mittasuhteissa suhteettoman suureksi.
Totta on, että yhteiskunnan tai puolison tukea voi olla vaikea hakea ja samalla tunnustaa omaa "epäonnistumistaan". Veljeni itsemurhan jälkeen olin kriisissä, mutta kuvittelin selviäväni yksin surun yli. Onneksi rakkaat ystäväni kuitenkin näkivät tilantaan ja järjestivät minulle kriisiapua ja tukivat muutenkin, niin en ainakaan seurannut veljeni jälkiä vaikka vaikeaahan kaikki vieläkin on.
Apua ei kuitenkaan voi saada, jos ei anna kenellekään tilaisuutta sitä antaa. Tunnustan, että tuo kuulostaa varsin kliseiseltä, mutta se on myös samalla täysin totta. Tsemppiä ja jaksamista!! =D
ps.mars varaamaan aikaa velkaneuvontaan ja selvitä mahdollisuutesi päästä yksityishenkilön velkjärjestelyyn. Otathan myös selvää takuu-säätiön mahdollisuuksista auttaa sinua = www.takuu-saatio.fi. Sieltä saa myös maksutonta puhelinneuvontaa. Vaikka heidän tarjoamansa lainatakaus ei olisi sinun tilanteeseesi oikea ratkaisu, saat varmasti jotain mistä lähteä liikkeelle ja lainasi pidemmällä aikavälillä ainakin järjestettyä niin että ne eivät enää juokse huikeita korkoja pääoman lisäksi.
Hei ja kitos kaikille(ainakin melkein)!!
Otin puhelimen käteen ja soitin sinne takuusäätiöön, sieltä naisihminen muutaman kysymyksen jälkeen kertoi että minulla todelakin on hyvä mahdollisuus saada takuusäätiöltä apua koska minulla on säännölliset tulot!!
Soitto lähimmälle velkaneuvojalle ja ajan sopiminen että päästään jostain liikkeelle. En edelleenkään uskalla kertoa miehelle, oletan että jossain vaiheessa täytyy. Ihmettelette varmaan miten olen onnistunut salaamaan niin hyvin tämän tilanteen mutta mieheni on viikot toisaalla töissä ja vain viikonloppuisin paikalla. Siinä myös yksi syy miksi en ole kertonut, on niin vähän aikaa olla yhdessä etten halua pilata sitä aikaa.
Edelleenkin yritän että mies ei saisi tietää, ajattelin että sanon velkaneuvonnassa että asumme erillään enkä halua häntä vaivata tällä asialla. Se on tavallaan tottakin, miehellä on eri osoite kuin minulla töiden vuoksi.
Soitan nyt velkaneuvojalle ja sovin ajan, tavallaan tämäkin jo helpottaa oloa, että saan yrittää järjestää asiani.
...vaikea kuvitella, että mitä tuolla salailulla yrität voittaa. Joku kirjoitti aiemmin: "En tiiä raukkamaisempaa tekoa ku jättää tossa tilanteessa yksin." No se toinen puoli on se, että asioiden salailu ja piilottelu varmasti on aika loukkaavaa. Eli tosiasioiden kertominen on varmasti seuraava fiksu askel. Seurasi mitä seurasi.
Olisi kaikille parempi kun sinä pitäisit omat typerät kommenttisi omana tietonasi.
Kyllä me tiedämme että sinulla on ongelma, Suomessa saa apua myös mielenterveysongelmiin.
ajattele niin
ei ole olemassa mitään totta.
mutta
haluatko että sinulle ei olla rehellisesti läsnä
ja sinä jäät yksin,
voi mennä pian huonommin itelläs ja toiselle tulee lottopotti?
kokemusta on kauheasti
provo olisin jos alkaisin luotttaa siihen miltä musta tuntuu nyt,
etten vain ala kertoa kaikkea mitä meille on sattunut
mutta sanon että
jos olet kerran tänne jaksanut, etkä huku ja tukahdu itse sääliisi
vaan olet
olet t o d e l l a vaikeassa vaiheessa, lohdutan että kirjoitahan viiden vuoden kuluttua jos olet minun kaltaisessa tilanteessa,et
tekis mieli halata kaikkia'
elän vain nyt omien viimeisten päivieni kutsusta,
haluan rakastella uudelleen nuoruuteni hehkulla
lapseni ovat koulutiellä ja olemme yhä tässä.,
mikään ei ole lompakossa muuttunut,
kolmeen vuoteen ei osamaksuja, mutta viime vuonna keksivät vanhan menetetyn asuntomme varattomaksi tehtyä meitä asuntolainan lisäkustannuksille vielä
perintätoimen jatkuvat maksut mm. sellaisista mitä ei ole olemassakaan kuten
salakavalat simsalapim laskutusten perimiset että
korjaamattomat eli väätät mittarittoman siirtomaksujen sähkönkulutuksen perityt perimistoimistojen muistutus ja oikeus maksut , joka kuukausi. en uskalla katsella mitä minusmerkin takana on kuusi numeroisia lukuja , itse lasku Oli harhaa kymmenen tuhatta ,mutta tiedän että se oli loppujen lopuksi vain 2000.
joskus vain tätä elämää hallitsee epätasa arvo
minä sain elämälle evääksi
oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen itseeni
sain elämän sattumalta
sattumana vie joskus elämäni. vielä nipistän itteeni että minä SELVISIN TAAS vaikka niin kipristi.-
..ei annettu velkajärjestelyä, ja
vielä tarkistimme asiaa ennen kaiketi laki muutosta kun
viime vuonna kiristävät jos
vapaa ehtoisesti ei maksele , milläs maksat talo oli homeessa, terveys meni ja lapset on omia ja onneksi onkin niin , itellä . mutta
tosiaan niin eipä ole takuu-eikä muusta avusta voitu auttaa,
toimeentulotukikaan ei huomioi asuntoamme niin oli kova juttu.
tässä sitä onneksi on ihan ulkoisen puitteet .
osattu on elää oikein ja mielihyvää pikkuisen jo saatu keksimälläkeksittyä elämän totuuksia ja iloa
elämä maistuu ihan melonilta, mutta
siksi sinulle jolla on joku kummaoikeus vaientaa muiden ongelmat puhumattomiksi
sanon kovasti että mene hoitoon ja heti
Kirjoituksesi raapaisi syvästi. Itse olen lähes yhtä pahassa lirissä. Vielä vuosi sitten tappelin perintätoimistojen kanssa. Kunnes jostain syystä päätin antaa periksi. Nyt ei muista kuin ulosotto. Olen pitänyt avopuolisoltani salassa velkani jo yli puoli vuotta. Niitä on kertynyt jo 4000e edestä. Olemme juuri vajaa vuosi sitten ostaneet yhteisen asunnon. Elämä yhdessä on ihanaa kaikin puolin, mutta minä. Minä olen tällainen itserakas sählääjä. Olen ajautunut siihen pisteeseen etten voi muuta kuin kertoa totuuden. En vain ole pystynyt sitä kertomaan aikaisemmin. Nyt on pakko. Sillä hän tulee sen kuitenkin tietämään päivien sisällä. Palkastani menee 1/3 ulosottoon. Ahdistaa koko tilanne. Olen myöskin miettinyt itsemurhaa mutta tullut siihen tulokseen etten voi tehdä sitä. Jättäisin vain koko taakan puolisoni harteille. Olisin vieläkin itsekkäämpi. Rakastan häntä mutta hän on katsonut jo niin monta töppäilyäni. Jaksaako hän enää? Koko velkani on kertynyt shoppailuhimoni seurauksena. Olen halunnut elää kiristelemättä kukkaron nyörejä. Ja nyt se koituu tuomiokseni.
Voimia sinulle! Pääsemme kyllä tästä yli. Jollain tavalla.
Minulla oli juuri samanlainen tilanne. Velkaa oli kertynyt 30000 euroa, eikä mies tiennyt siitä mitään. Vietin unettomia öitä ja yrin käyttäytyä normaalisti. Mulla oli unilääkeresepti laukussa varmuuden vuoksi, jos vaikka tilanne menisi jossakin vaiheessa siihen, että ei olisi enää mitään muuta tietä.
Eräänä päivänä tulin kotiin ja mies istui sohvalla ulosottovirastosta tullut lappu kädessään. Meidän talo oli ulosmitattu veloista. Itse menin ihan paniikkiin ja ainoa ajatus oli hakea ne unilääkkeet. Lapset itki, minä itkin, mies itki. Mies ei kuitenkaan itkenyt pelkästään velan vuoksi, vaan sitä kuinka syvällä minä olin. Olihan hän toki pettynyt ja vihainen. Hän sanoi minulle, että me löydetään yhdessä ratkaisu asiaan, oli se mikä hyvänsä.
Seuraavana aamuna minä soitin ensin ulosottomiehelle, joka sanoi että hän voi luvata että puoleen vuoteen ei ainakaan tapahdu mitään talolle. Sitten laitoin asuntolainapankkiin rehellisen viestin, jossa kerroin miten meille on käymässä ja että vika on minun. Pankki vastasi puolen tunnin kuluttua, että he voivat antaa meille sen verran lisälainaa, että me saadaan maksettua ulosotot pois. Kuvitelkaa! Mutta mun mies on ylitunnollinen raha-asioissaan, joten he luottivat häneen vaikka minä olin luottamukseni menettänyt. Asuntolainan kuukausierä nousi 150 euroa, mikä on ihan kohtuullista. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten 20-vuotissynttäreitteni mulla ei ole mitään velkaa muuta kuin osuus asuntolainasta. Ikinä en ota enää mitään velkaa. Ikinä en osta millään muulla kuin käteisellä. Edes pankkikorttia en halua, vaan Visa Electron riittää.
Minä olen läksyni oppinut ja rakastan miestäni entistä enemmän. Hän oli tajunnut, että mulla on jotain luurankoja kaapissa, kun en koskaan suostunut puhumaan raha-asioista tai jos niistä oli pakko puhua, aloin heti huutamaan tai pakenin paikalta. Mies uskoo, että kaiken julkitulo on meille uuden alku, kun ei tarvitse enää pelätä eikä salailla.
Elämä tuntuu kevyeltä ja hyvältä. Kaikilla ei ehkä ole yhtä hyvä tuuri, mutta ratkaisujakin joskus löytyy. Mä olin varma, että mies heittää mut pihalle saman tien, mutta ei. Lupasin lopettaa kaikki harrastukseni rahan säästämiseksi, mutta miehen mielestä mä tarvitsen omia juttuja, jotta pysyn päästänikin hyvässä kunnossa.
Rakastan ja kunnoitan miestäni enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella.