lapsettomuuden syyt

Minä 31, mies 26, yritystä takana noin kaksi vuotta. Minulla epäsäännölliset kuukautiset ja ovulaatio milloin sattuu, miehellä liian vähän siittiömäärä ja laatu heikko. Aloitan nyt Puregon-ja Pregnyl pistokset, ennen tätä olemme kokeilleet ovulaatiotestejä sekä Clomifenia. Kaikki testit otettu. Raskasta on, etenkin minulle, miehellä vähän vaikeuksia puhua ongelmasta. Toivossa elämme koko ajan emmekä luovuta! Plussaonnea kaikille! :)

Sekä minä että mies 35, mutta uusi pari sillä yhdessä oloa vasta kaksi vuotta takana ja häät olivat vajaa vuosi sitten. Häistä asti yritetty lasta, siihen asti olen syönyt pillereitä, koska aikaisemmissa parisuhteissa ei ollut sitä turvallisuuden tunnetta että lapsen tekoon olisi ryhtynyt eikä yksinhuoltajuus kiinnosta. Nyt siis kaikki olisi suhteen ja elämäntilanteen puolesta täydellistä. Hoppua tosin lisää miehen eturauhassairuas jonka lääkitys pitäisi aloittaa, mutta sen jälkeen ei lastentekoa saa enää harkita. Joten vähän tässä juostaa sairautta vastaan. Molemmat on muuten tukittu ja siittiöt a-luokkaa ja niitä on paljon sekä minullakin kaikki kunnossa. Nyt sitten tehty juuri toinen inseminaatio ja nyt odotetana tärppääkö.

Minä 31 v, mies 33 v. Lapsettomuutta takana 2 vuotta,joista me tuhlattiin toivomiseen 1 vuosi sitten lääkäri määräsi mulle clomit 6 kk aivan turhaa ja nyt marraskuusta asti käyty Diacorissa lapsettomuus hoidoissa.
Mulla yksi lapsi, 9 v. edellisestä avioliitosta. Miehellä ei yhtään.
Minusta ei löydetty mitään vikaa ja miehellä sitten 98 % siittiöistä viallisia. Inseminaatioita tehty 3 ( vikan inssin viimeinen piinaviikko ), joissa saatu pesun kautta 2,2 -2,8 milj. hyvälaatuista siittiötä/ kerta.
Tuskin tärppää ( perus pessimisti) ja seuraava hoito on ivf.
Itselleni tämä homma ei ole henkisesti ole ollut mitenkään raskasta ja mies ei ota myöskään stressiä.

minusta vika, en tuota tarpeeksi progesteronia, jotta ovuloisin. Miestä ei vielä testattu, joten vikaa voi löytyä hänestäkin, mutta toivottavasti ei..

Meillä lapsettomuutta takana 5 vuotta, aivan, hoidoissa vasta nyt, koska minä koen tämän kaiken ( oman vajavaisuuden ) todella nöyryyttävänä. Vasta nyt olemme alkaneet kertoa läheisille, pieni paikkakunta, joten tällaiset asiat tahtovat yleensä olla muiden tiedossa ennen kuin itsekään tietää.

Välillä on sellaisia kausia, että olen todella masentunut ja surullinen, vihainen koko maailmalle: Miksi me ei saada sitä mitä eniten kaipaa? Miksi muut sitten saa? Mitä niin pahaa olen tehnyt, että Jumala ei auta meitä? Välillä taas olo helpottuu ja näkee muutakin kuin mustaa ympärillä. Mutta helppoa ei ole, kun läheiset lisääntyy kuin kaniinit. Välillä aivan inhoan heitä, välillä olen heidän puolestaan todella onnellinen.

Kai yritän sanoa, että tässä kuljetaan oikeaa tunteiden vuoristorataa. Paitsi nyt kun otimme itseämme niskasta kiinni ja mentiin niihin tutkimuksiin, vaikka tieto lisää tuskaa. Kun sai tietää sen konkreettisen syyn, voi hyvä tavaton miten se helpotti. Stressikin hävisi. On jokin syy, tieto, sitä voitaneen hoitaa! Mutta pian sen jälkeen tuli myös itseinhon tunteita; minä en toimi. Mutta kaiken kaikkiaan, voin jo paljon paremmin henkisesti. Ehkä senkin takia, että jokunen läheinen tietää, eikä tätä tuskaa tarvitse kantaa yksin. Pelkäsin, että minuun suhtaudutaan erilaisesti, säälien, mutta samanlaisia nuo lähimmät on kuin ennenkin! ;)

Nostan hattua teille, jotka jaksatte uskoa parempaan. Minä en usko, kai minun identiteetistäni on tullut lapseton..

Minä 29, ja mies 30-v.

Lapsettomuutta takana 3 vuotta. Miehellä ei siittiöitä ollenkaan ja mullakin hormoneissa pientä häikkää.

Takana 7 inseminaatiota luovutetuilla siittiöillä, nyt IVF-jonossa julkisella puolella ja tässä jonotellessa käymme yhdessä IVF:ssä yksityisellä puolella, kun pelko hoitojen loppumisesta on päällä hedelmöityshoitolain takia.

Diagnoosin jälkeen oli aika rankkaa, nyt lapsettomuus on jo jokapäiväistä rutiinia. Viimeisen parin kuukauden aikana on alkanut ahdistaa pahasti, kun hedelmöityshoitolaki etenee. Pelko on kova, että laki vie meiltä ainoan mahdollisuuden lapseen. Ei tämä helppoa ole, eikä tästä koskaan "selviä".

Meidän iät 30 ja 32.
Minulla PCO ja miehellä heikentynyt sperman laatu. Syitä vikoihin ei sen kummemmin tiedetä.
Lapsettomuutta takana kuusi vuotta, joista hoidoissa juostu muutama viime vuosi. Meille tehty 3 ICSI:ä ja viimeisin tuotti tulosta

Lapsettomuus on ollut tosi rankkaa. Näiden kuuden vuoden aikana ei ole ollut päivääkään ettei asia olisi ollut mielessä. Välillä on niin vaikeata nähdä syntyvän ystäville vauvoja ja nähdä vauvoja ylipäänsä missä vain: kaupungilla, televisiossa.. Tulee ikävä sitä omaa lasta, jota ei ole olemassakaan. Hoidot kuluttivat ainakin minua ajoittain todella paljon. Jatkuvaa sairaalassa juoksua, tutkimuksia, piikkejä ja muita lääkkeitä, kipuja, sairaslomia, pettymystä ym. Selvisin kuitenkin kaikesta ja tässäpä ollaan nyt raskaana, ainakin toistaiseksi jos ei mitään ikävää satu.. Suuri voimavara lapsettomuushoitojen aikana ovat olleet ihanat ystäväni, vanhempani ja tietenkin mieheni (vaikka on nämä vuodet miestäkin rasittaneet). Yhdessä on surtu ja yritetty porskuttaa eteenpäin. Mutta kaikki näiden vuosien saatossa tulleet negatiiviset kokemukset jäävät taustalle jos tämä pikkuinen vain näkisi päivänvalon ja saisin hänet syliini.

Minä 33v ja mieheni 34 v. Lasta yritetty n 2v. Tutkittu: ei varsinaista syytä löydy. Nyt molemmilla Clomifen lääkitys 4kk. Toistaiseksi ei tulosta, mutta toivotaan parasta.
Rankkaa on ajoittain ollut, varsinkin silloin kun tietää läheisille tulevan lapsia. Turhauttavaa, uuvuttavaa, ahdistavaa, joskus jopa todella katkeria tunteita ja pahoja ajatuksia läheisiä kohtaan. Toisinaan sitten paremmalla mielellä ja lippu korkealla yritetään. Täytyy aina yrittää jostain löytää sitä positiivista energiaa että jaksaa taas eteenpäin. Minä olen saanut sitä täältä melko paljon!:)

Tässä meidän tarina:

Minä kesällä 33 ja mies kesällä 38. Mulla on itselläni 4 lasta edellisestä liitosta ja miehelläni ei yhtään. Yrittänyt kyllä monta vuotta ilman sen tarkempia tutkimuksia.

Nyt kun tutkimukset on tehty, niin vika on mieheni siittiöissä. Niitä on tosi vähän ja ne ovat muodoltaan epänormaaleja. Nyt ollaan aloittamassa hoidot, että nähdään saadaanko yhteistä vauvaa vai jatkammeko elämää perheenä näiden neljän kanssa.

Toistaiseksi ollaan selvitty hyvin. Mieheni on ottanut asian tosi upeasti ja monesti ollaan puhuttu, että jos ei onnistu niin sitten ei onnistu. Raja on vedetty siihen, että omilla sukusoluilla pärjätään. Luovuttajaa tai adoptiota emme harkitse. Onhan hänellä jo kuitenkin yksi tytärpuoli ja kolme "puolikasta" poikaa minun lasteni myötä.

Toivossa silti eletään, totta kai, eihän sitä luovuttamisfiiliksillä tähän touhuun lähdeta. Mutta loppujen lopuksihan sen luonto sitten päättää, kuinka käy.