Elikkä tässä jaksossa luvassa kaikkien tyttöjen suosikkisetää Bairua ja täysin uutta Rakulahen- Okei pidin itseni kurissa, ei sentään, mutta siis Rakulaa! Nauttikaa, enkä voi virheilleni mitään. :W
Ja nyt siis lapset painakaa ruksia yläkulmassa tai lukekaa vanhemman läsnäollessa.
4. Paradise Lost
Minako makasi sängyssään peittoon kääriytyneenä ja tärisi. Hänen kätensä tuntuivat tunnottomilta sen teon jälkeen. Hän ei halunnut edes tuntea niitä enää. Syyllisyys painoi katkerana painona tytön mielessä.
'Tapoin tänään.. ihmisen.. Masako Inoue on kuollut.'
Todellinen AtR:n uhka alkoi paljastua hänelle. Täällä hänen olisi toteltava kaikkia, tapettava käskystä tai hänet voitaisiin teloittaa. Ehkä menneisyyteen ei ole paluuta. Vaikka kaikki onnistuisikin ja jokainen robotti tuhottaisiin, pääsisivätkö he sittenkään koskaan pois täältä? Heille oli sentään kerrottu kaikki AtR:n verisalaisuudet. Toisinsanoen, he tiesivät jo liikaa. Jokaisen kohtalona oli palvella AtR:ää elämänsä viimeiseen päivään saakka tai tulla tapetuksi. Minako värähti omia ajatuksiaan, sulki silmänsä ja muisteli olleensa vasta kuukausi sitten omassa kodissaan Shaikinossa, istuskelemassa ja selailemassa lomaesitteitä. Tänään oli se päivä, jona hänen oli ollut määrä lähteä Pedhoon, joka on yksi maan kauneimpia lomakaupunkeja. Se paratiisi, samoin kuin unelma normaalista elämästä oli iäksi menetetty. Minako siristi silmiään ja hautasi päänsä peiton alle.
'Haluan pois täältä..'
Sora istuskeli yksinään tatamihuoneessa, kädessään lasillinen vettä, miettimässä eilisiä tapahtumia. Yksi talon asukkaista oli kuollut, yksi niistä ehkä siedettävimmistä. Hän käänsi päätään ja näki Masakon tyhjänä ammottavan huoneen. Hänen jokainen tavaransa oli paikallaan, ihminen vain puuttui. Ei sillä että Sora oikeasti kaipaisi Masakoa. Se sai vaan hänet miettimään omaa tilannettaan. Hän muisti Bairun uhkaukset ja mitä saattaisi tapahtua, jos hän tekisi yhdenkin virheliikkeen.
”Bairu”, Sora tuumi puoliääneen ja kallisteli vesilasiaan.
”Onko sinulla noin kova ikävä sitä miestä?”
Sora havahtui mietteistään ja vilkaisi taakseen. Hän tunnisti tuon matalan äänen. Punahiuksinen tyttö nojaili valkoiseen seinään kyllästyneenä ja ilmeetön ilme kasvoillaan.
”Oli minulla asiaakin. Meidät komennettiin AtR:n päärakennukseen välittömästi.” Kaede ilmoitti, otti mustan takkinsa ja vilkaisi vielä Soraan.
”Vain meidätkö?”
”Niin”
”Kuka meidät komensi?”
Kaede huokaisi ja kääntyi oveen päin.
”Bairu”
'Olen taas sairaalassa.'
Kuinkakohan monta kertaa hän joutuisi vielä tulemaan tänne. Tai ehkä seuraavalla kerralla hän päätyisi kerrosta alemmas. Ruumishuoneelle. Ame ei tuntenut missään erityisesti kipua. Tyttö nousi ylös sängystä, otti kaapista joitakin AtR:n varavaatteita ja riisui sairaalapaidan. Hän vilkaisi vanhoja, taistelussa käyttämiään vaatteita, jotka lojuivat riekaleisina tuolilla.
”Näytätte taas olevan kunnossa, niin kuin aina”, miesääni sanoi ja Ame suojasi pelästyksissään alastoman ylävartalonsa yhdellä AtR:n vaatteista.
”Älkää katsoko!” tyttö käännähti häpeissään ympäri ja yritti muistella missä oli kuullut tuon äänen ennen. Se lääkäri, joka oli tullut kertomaan hänelle leikkauksesta.
***"Teille tehtiin eräänlainen kirurginen operaatio. ..Karkeasti sanoen, aivorunkokudokseenne asennettiin tunnistesiru.”***
Nyt Ame muisti kaiken.
”Ei tarvitse ujostella. Olen minä ennenkin nähnyt alastomia vartaloita ja teillä on kaunis sellainen.”
Amen silmät laajenivat miehen sanoista ja tilanteen aiheuttamasta häpeästä. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle mitään tuollaista.
”En ole esitellyt vielä itseäni, nimeni on Rakula Hashimoto. Yksi AtR:n sairaalasiiven johtajista. Tämä on jo toinen kerta, kun päädyt potilaakseni:”
”E-en missään vaiheessa pyytänyt päästä potilaaksenne.”
”Ette niin, mutta ei teiltä kysyttykään”, mies hymyili ja Ame vilkaisi lääkäriä tarkemmin. Ruskeat hiukset lyhyellä ponihännällä, vähän parransänkeä, neliskulmaiset silmälasit, haaleansiniset silmät. Kuin jäätä. Miehen kasvot näyttivät tyyniltä ja jollain tavalla älykkäiltä. Hän oli pukeutunut muiden AtR:n lääkärien tavalla valkoiseen sairaalatakkiin.
Ulkoapäin mies muistutti ihan normaalia lääkäriä, mutta Ame tunnisti tuon äänensävystä vahingoniloa. Rakula lähti kävelemään Amea kohden, pudotti moppinsa sängylle ja käänsi tytön itseensä päin. Ei kuitenkaan kovakouraisesti. Ame yritti katsoa muualle, mutta mies piti oudon rauhallisen jääkatseensa tiukasti Amessa.
”Olette todella kaunis, neiti Ashitakage. Kaunein potilas, joka minulla on koskaan ollut.”
Ame ei kyennyt sanomaan mitään. Osaksi hämmästyksen takia ja osaksi noista sanoista. Kukaan ei ollut koskaan kehunut häntä kauniiksi, muttei hän ollut koskaan ajatellut itseään kauniina. Vain esineenä, nukkena jolla ei ollut ihmisarvoa. Sitten hän muisti paljaan ylävartalonsa ja työnsi miehen kauemmas itsestään.
”En halua olla missään tekemisissä kanssanne. Voitteko nyt jättää minut rauhaan?”
Mies naurahti ja käveli ovensuulle, vilkaisi vielä Ameen huvittunut virne naamallaan.
”Voin jättää teidät rauhaan.. mutta vain hetkeksi.”
Ame jäi tuijottamaan tyhjää oviaukkoa sanattomana, hän ei tiennyt edes mitä ajatella. Ensi töikseen hän kuitenkin ryntäsi sulkemaan oven. Hän halusi yksityisyytensä.
'Säälittävä mies', tyttö ajatteli, puki lämpimän näköisen neulepaidan ylleen, vaihtoi housunsa ja meni uudelleen ovelle. Hän kuunteli hiljaa ovensuussa. Jospa se mies ei ollut lähtenyt, odotti vain sopivaa tilaisuutta, yllättää hänet. Ame ei kuullut pihaustakaan ja uskaltautui avaamaan oven. Käytävä oli valkoinen ja tyhjä. Hän lähti huoneesta ja kiristi vauhtiaan joka askelmalla.
Tällä välin Sora ja Kaede olivat saapuneet hissillä AtR:n yhteen ylimmistä kerroksista. Niin heille oli sanottu. Kerrokseen 77, heti, kyselemättä. Kaedea epäilytti. Hän suunnitteli jo muutaman kerran, että kääntyisi takaisin. Viimekertainen yhteenotto Bairun kanssa sai hänet levottomaksi, muttei Sora saanut nähdä sitä. Kaede vilkaisi mustatukkaiseen, hieman häntä lyhyempään tyttöön, joka seisoi liikkumattomana hänen vieressään. Tosin kumpikaan heistä ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Vilkaisu kerroksen laajoihin, synkkävaloisiin käytäviin sai Kaeden huokaisemaan. Paikka oli lähes aavemainen. Se ei ollut valkoinen tai vaaleasävyinen, niin kuin muut kerrokset. Itseasiassa se oli kauttaaltaan musta, punaisten valojen kerrostama. Se toi Kaeden mieleen veren. Huonekaluja oli vähän. Siellä täällä pieni pöytä, jonka päällä oli jonkinlainen taide-esine. Seinillä oli myös jotain, vanhoja ihmisten maalauksia, mutteivat ne erottuneet kunnolla siinä valossa ja hämyssä. Oli yö, joten edes päivänvalo ei päässyt ohuista tummista ikkunankaihtimista läpi.
”Mitä me täällä teemme?”
Sora rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden. Se yllätti Kaeden. Tuo tyttö oli yleensä niitä hiljaisempia, joka harvemmin puhui yhtään mitään.
”En tiedä. Sain soiton AtR:ltä, jossa Sora Takedaa ja Kaede Akuiharaa käskettiin tulemaan AtR:n päätalon kerrokseen 77. En tiedä kuka soittaja oli. Hänen puheensa oli sekavaa.”
Sora nyökytti hiljaa ja vilkuili ympärilleen.
”Ei kai meitä tänne turhaan kutsuttu. Erittäin tyylitön kerroskin tämä on.”
Kumpikaan ei huomannut takaa ilmestyvää tummaa, suurikokoista hahmoa, jonka varjo kasvoi lattiaan.
”Teinä neiti Akuihara, en menisi enää sanomaan mitään väärää”, kuului käheä miesääni heidän takaansa. Molemmat kääntyivät.
”Bairu!” Kaede ähkäisi ja tunsi vihan kasvavan sydämessään. Mies näytti kuvottavammalta normaalissa asussaan, kuin AtR:n vakiopuvussa. Tummansininen löysä kylpytakki, jonka taskut olivat melkein kokonaan repäytyneet irti paikoiltaan ja roikkuivat lähes polvissa asti.
'Aika poistua', Kaede ajatteli ja otti pari askelta taaksepäin, mutta salamana mies otti tytön ranteesta rajusti kiinni ja esti hänen lähtönsä.
”Mihin sinulla kiire tuli? Kutsuin teidät kaksi lempi tyttöäni nimenomaan viralliseen kokoukseen”, mies sanoi omahyväisesti. Kaede riuhtaisi itsensä irti.
”No menemmekö ihan suosiolla juttelemaan?”
Bairu avasi toimistonsa oven ja viittoi Soraa ja Kaedea sisään. Sora huomasi, että miehen toinen käsi rummutti mustaa pistoolia vasten. Kuin merkiksi, se oli näkyvillä hänen taskussaan. Molemmat menivät sisään, Bairu sulki oven, käänsi avaimenreiästä ja näppäili sähköiseen tunnuslukukenttään salasanan. Samassa ovi napsahti lukkoon. Soraa alkoi huimata. 'Mitä ihmettä Bairulla oli mielessään?'
Bairu istahti pöytänsä taakse pehmeältä näyttävälle nojatuolille. Sora ja Kaede istahtivat häntä vastapäätä kahdelle kovalle puujakkaralle. Huone tuntui kuumalta ja Sora tunsi hikipisaran valuvan ohimoaan pitkin. Bairun toimisto oli sekainen. Siellä täällä oli paperit ja laatikot sikin sokin, puoliksi tyhjiä kaljapulloja, kahvikuppeja, muutama tyhjä lounaspaketti ja roskia kaikkialla muuhalla paitsi roskiksessa. Huone oli ankea ja ilmasto raskasta hengittää, mutta eniten Soran huomio kuitenkin kiinnittyi outoihin kuviin, joita huone oli täynnä, vai olivatko nekin maalauksia? Ihmisiä hän ei erottanut, mutta ne olivat naispuolisia, suurinosa alasti.
”Mitäs pidätte yksityisestä kerroksestani ja koriste-esineistä?” Bairu hymyili pirullisesti kahdelle ”vieraalleen”, jotka molemmat näyttivät kalpeilta ja ilmeettömiltä. Ei vastausta.
”Kuulkaas, minulla on ikävää kerrottavaa teidän kannaltanne. Olen teitä molempia jo muutaman kerran varoittanut henkilökohtaisesti mokaamisesta, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ole mennyt kyllin selvästi perille. Luvassa on rangaistus.” Bairun mielihyvä vain lisääntyi, kun hän näki vieraidensa ilmeet. Kaede näytti entistä synkemmältä ja Sora siltä, kun olisi juuri saanut tietää kuolevansa 24 tunnin sisällä.
”Me emme mokanneet mitenkään, tottelimme taistelussa jokaista käskyä.”
”Oliko ihan noin, tietääkseni Masako Inoue on kuollut..--” Bairu tarkisti nimen vielä papereistaan ja nosti sitten katseensa uudelleen Kaedeen.
”Ja onko se meidän vikamme?”
”On, kokonaisuudessaan ryhmänne toimi erittäin huonosti. Kommunikointi oli vaikeaa, yksi ryhmänne jäsen haavoittui ja kellään ei esimerkiksi tullut mieleen varmistaa selustaa.” Bairun katse siirtyi Soraan, jonka oli nimenomaan määrä tarkkailla vihollista.
”Olette kaikki vastuussa ryhmästänne ja tässä asiassa kuolemakin on virhe, josta saatte kärsiä.”
”yhtä hyvin voisimme siinä tapauksessa olla kaikki täällä”, mustahiuksinen tyttö vastasi.
”Niin mutta ette huomanneet erästä pikku seikkaa. Heille tämä oli ensimmäinen varoitus, mutta teille tämä on jo toinen ja viimeinen varoitus.” Bairun kasvoille levisi itsetyytyväinen ilme. Sora ja Kaede vilkaisivat toisiaan epäuskoisesti. 'Oliko Bairu uhkaillut Kaedeakin?'
Mies nousi tuoliltaan ja suojeluvaisto pakotti Soran ja Kaeden ylös. Bairu kaivoi laatikostaan mustan, hieman minipistoolia muistuttavan esineen.
'Sähkötainnutin?' Kaede oli joskus nähnyt sen hänellä.
”Voimme tehdä tämän joko helpolla tai hankalalla tavalla", mies sanoi ja käveli tyttöjä kohden. Sora ja Kaede ottivat askeleita taaksepäin, kunnes tulivat ovelle. Kaede alkoi ränkyttää ovea, muttei sen sähköinen lukko antanut lupaa avaamiseen. Hiki virtasi tytön kaulaa pitkin, kun hän hädissään yritti saada ovea avautumaan. Hetken Sora vain tuijotti lähestyvää miestä, mutta itsesuojeluvaisto sai hänetkin ränkyttämään lukkoa. Mikään ei kuitenkaan auttanut.
Sitten kaikki pimeni, aluksi Sora luuli että se oli tajuttomuus, mutta tajusi pian kuitenkin kaikkien valojen sammuneen.
'Sähkökatkos', tyttö ajatteli ja samassa ovi oli selällään. Sora säntäsi ulos. Ilmeisesti sähkökatkos oli vaikuttanut ovien virtalukkoihin niin, että ne olivat pettäneet. Bairua tai Kaedea ei näkynyt missään. Sora juoksi hissien suuntaan tai ainakin hän muisteli, että hissit olivat jossain tässä suunnassa. Pimeyden vuoksi hän ei pystynyt näkemään yhtään mitään. Oikein, hissi oli tässä, hän tunnusteli nappuloita, mutteivat ne toimineet. Tietenkin hissit olivat poissa käytöstä, sillä nekin toimivat sähköllä.
”Hitto!” Soran mieleen tulivat seuraavaksi portaat. Kerros ei ollut näyttänyt järin isolta, mutta monimutkaiselta kyllä. Hän lähti vastakkaiseen suuntaan ja toivoi mielessään, ettei törmäisi Bairuun. Sora tunnusteli ovia, seiniä ja vahingossa kaatoi yhden lasipöydistä ja samassa kuuli kovan kolauksen takaansa. Sitten nauru.
”Sora pieni.. et taida tietääkään miten huvittavaa tämä on? Erikoisia sähkökatkoksia on jonkin asian takia sattunut paljon tässä rakennuksessa, mutta minulle ne ovat tuttuja. Osaan suunnistaa pimeälläkin”, mies naurahti. Sora tunsi pelon kasvavan sydämessään ja lähti automaattisesti juoksuun. Hän kuuli perästään miehen raskaat askeleet, jotka tihenivät samaan tahtiin kun hän veti henkeä. Sora haparoi seinää vasten ja tunnusteli ilmaa, kun yhtäkkiä hänen edessään ei ollutkaan mitään ja hän horjahti eteenpäin, kaatuen kivuliaasti rappusiin. Tässä ne olivat, mutta Sora tunsi ranteessaan vihlovaa kipua, joka vain yltyi. Nopeasti, kivuista huolimatta hän nousi seisomaan, otti seinästä tukea ja laskeutui alas portaita.
”Ai löysitkö portaat, no hyvä ehkäpä saamme pakoyrityksestäsi hieman nautinnollisemman jahdin.” Sora luuli jo tuntevansa Bairun raskaan alkoholille haisevan hengityksen niskassaan.
”Et taida edes tietää, kuinka paljon tiedän sinusta. Menneisyytesi, tulevaisuutesi. Mikään ei ole salattu AtR:ltä.”
”Painu helvettiin senkin psykopaatti!” Sora huusi ja tunsi jo hengityksensä käyvän kivuliaaksi. Jokainen hengenveto oli kovan työn takana, paniikin ja tuskan hioessa Soran mieltä.
'AtR tietää menneisyyteni..'
Bairu nauroi kuuluvasti ja Sora yritti kiristää tahtiaan. Portaat loppuivat ja Sora kiristi vauhtinsa täyteen juoksuun. Edessä oli pitkä käytävä. Ehkä hän saisi Bairun eksytettyä jotenkin. Kerroksessa näkikin hämärästi jotain, sillä hätävalon näköiset valonheittimet vilkkuivat siellä täällä.
Kaede, toisin kuin Sora oli jäänyt sähkökatkon sattuessa paikoilleen. Tietenkin juossut ulos huoneesta, mutta piiloutunut varjoihin. Hän ei ollut varma miksi, mutta jokin hänen mielessään, kuin muisto menneisyydestä oli käskenyt hänen pysyä paikoillaan, hiljaa. Hän oli kuullut lasipöydän rikkoutumisen ja Bairun, joka oli lähtenyt Soran perään. Nyt hän uskaltautui nousemaan kyyryasennostaan. Nopea vilkaisu oikealle ja vasemmalle ja hän oli lähtenyt liikkeelle. Kaeden mieli rauhoittui, kun hän muisti Bairun olevan toisessa kerroksessa ja siirtyi seinän viereen. Rappuset, niille hänkin yritti päästä. Kaede tunsi jalassaan pistävää kipua, hän astui jonkin terävän päälle. Aivan lasipöydän sirun päälle.
”Hitto!”, hän manasi. Pienet kivunkyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa. Siitä huolimatta, Kaede siirtyi rauhallisesti seinää pitkin ja pian tunsi portaikon allaan. Vaikka hän selviytyisikin, miten hän ikinä välttäisi Bairun käsittelyn? Ei ollut mitään keinoa paeta ikuisesti. Jotakin oli keksittävä. Mikään muu ei ollut niin kamalaa, kuin väkivalta ja olemaan itse kyvytön auttamaan itseään. Nämä ajatukset toivat inhon hänen mieleensä. Nyt kuitenkin hän oli pitkällä käytävällä ja piti olla erittäin varovainen, sillä Bairun sijainnista ei ollut tietoakaan. Kaede pinkaisi juoksuun, vältteli valoisampia kohtia ja toivoi mielessään että löytäisi pian ulosmenotien. Sitten kova törmäys ja Kaede lennähti lattialle, muttei suinkaan jäänyt siihen, vaan nousi salamana ylös ja katsahti vastaantulijaan odottaen näkevänsä Bairun, mutta.
”Ame?”
Tytön ilme oli pelästynyt ja hän ei ollut edes noussut ylös maasta. Amen silmäkulmat Kaede huomasi tytön tummat silmänaluset.
”Kaede?” Amen äänensävy oli helpottunut ja Kaedekin huojeni, ojensi tytölle kätensä ja auttoi tämän pystyyn.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?”, molemmat kysyivät samanaikaisesti ja se toi hetkellisen hymyn Kaeden huulille.
”..Tuota on tärkeämpää, löytää ulosmenotie ja säästää selitykset myöhemmäksi. Millään mukavalla asialla en täällä todellakaan ole.”
”En minäkään”, Ame sanoi yksinkertaisesti.
Valot palasivat ja molemmat katsahtivat ympärilleen. 'Hissi' Kaede ja Ame juoksivat kerroksen päähän ja löysivät sieltä hissit, jotka näyttivät ihan toimivilta.
”Tuskin meillä on kauaa aikaa enää, vauhtia”, punatukkainen tyttö hoputti nuorempaa, joka juoksi tämän perässä hissiin. Kaede valitsi alimman kerroksen, josta pääsisi ulos ja painoi nappia. Hissi lähti töytäisten liikkeelle ja molemmat jännittivät. Alasmeno kesti hissilläkin pitkään ja Kaede käveli kärsimättömästi edestakaisin. Ame pani merkille tytön tuskanhikisen ilmeen. Hän pyyhki käsiään vaatteisiin ja yritti hengittää normaalisti.
”Et näytä olevasi ihan kunnossa?” Ame uskaltautui toteamaan ja Kaede istahti lattialle.
”Olen sitten kunnossa, kun pääsen AtR:stä helvetin kauas!” Kova töytäisy keskeytti Kaeden puheen ja Ame horjahti lattialle. Hissi pysähtyi, punaiset hätävalot syttyivät.
'Joko taas?' Ame nosti kasvonsa lattiasta ja huomasi kädessään verta. Sitä tuli hänen nenästään äkkinäisen töytäisyn takia. Hän repäisi pienen palan vaatteestaan ja kuivasi sillä veritahrat. Kaede nousi ylös ja paineli hermostuneesti hissin nappeja. Sitten hän hermostui ja löi nyrkillä hissin oveen. ”Voi hitto, voi hitto!”
”Emmekö pääse liikkeelle?”
Kaede hengitti muutaman kerran syvempään, kuin valmistautuessaan kertomaan jotain vakavaa ja katsahti sitten nuorempaan.
”Emme, sähkökatko on rikkonut hissin ohjainpiirin.”
”Joten joudumme täällä odottamaan sähköjen paluuta?” Kaede loi Ameen entistä varautuneemman katseen.
”Ehkä vielä pahempaa. Mikäli sähköt eivät palaa, katonrajan tuulettimet eivät toimi, joka tarkoittaa että meiltä voi loppua happi..”
Ame vilkaisi Kaeden kasvoihin, ne valahtelivat punaisena, hätävalon vilkkeessä ja niistä ei paistanut enää itsevarmuus tai määrätietoisuus, pikemminkin epätoivo. Kaede antoi itsensä valua lattialle. 'Voimme vain toivoa, että sähköt palaavat ajoissa.'
Sora oli tällä välin onnistunut eksyttämään Bairun ja oli päässyt raahautumaan viimeiseen ulkokerrokseen. Hän kiitti mielessään hyvää onneaan ja huokaisi syvään, nähdessään #exit#- valon vilkkuvan ulko-ovissa. Nopea vilkaisu taakse ja Sora pinnisti itsensä vauhtiin ja saapui lasiovien kohdalle. Hän laittoi molemmat kätensä oviin ja työnsi. Viileän raikas tuulahdus puhalsi viilentävästi Soran hiuksiin. Hän vilkaisi vielä taakseen punavalotettuun käytävään ja lähti kävelemään ulos. Koko piha oli valaistu punaisilla hälytysvaloilla ja Sora yritti miettiä nopeinta reittiä asunnolleen. Tytön ajatukset keskeytyivät, kun jostain alkoi kuului taputusta. Joku taputti hänelle? Äkkiarvaamatta Bairu ilmestyi läheisen katupuun varjosta Soran eteen taputtaen käsillään.
”Onnittelen teitä neiti Takeda, onnistuitte pääsemään ihan ulos asti, mutta valitettavasti pakosi päättyy tähän. Mutta voin sanoa että jahti oli erittäin miellyttävä”, mies sanoi tumpaten samalla sikarinsa.
Bairu veti housujen taskustaan mustan glock pistoolinsa. Naps ja varmistin oli pois päältä. Mies pyöritteli asettaan kädessään ja osoitti sillä lopuksi leikkisästi Soraan.
"Game over", hän totesi ja lähti kävelemään Soraa kohden.
Tyttö tunsi pelonrippeiden hiipivän selkäkarvoja pitkin. Bairulla oli ollut koko ajan ase taskussa. Hän oli vain leikitellyt Soran kanssa. Tyttö päätti mielessään olla antamatta miehelle sitä iloa, että näkisi hänet anelemassa pelokkaana minkäänlaista armoa. Sora yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
"Vedätkö siitä liipaisimesta vai et?"
”Luuletko sinä ihan tosissasi, että aion tappaa sinut? Sittenhän sinusta ei olisi mitään hyötyä AtR.lle tai ..minulle.”
Sora piti kylmänviileästi katseensa Bairussa.
”Taas niin hiljaista tyttöä vai? Kyllä minulla on keinoni saada tuollaiset huonosti käyttäytyvät tyttöset puhumaan. Yritäkin liikkua, tai saat luodin jalkaasi.”
Bairu käveli Soran luo ja tarttui tämän paksuun mustaan tukkaan ja nosti häntä ylemmäs.
”Aiihh”, Sora vingahti kivusta ja yritti rimpuilla irti, muttei mahtanut mitään ison miehen voimille. Rimpuilun sijaan hän yritti lieventää tuskaansa tarrautumalla Bairun toiseen käteen, joka piti häntä hiuksista, mutta Bairun ote ei hellittänyt.
”Tästä lähin, sinä teet kaiken mitä minä käsken!” mies kuiskasi hiljaa. Soran silmät suorastaan leimahtivat ja inho tuota miestä kohtaan kasvoi kasvamistaan. Kiukku hiipi Soran mieliin ensi kerran sitten veljensä kuoleman. Hän kuitenkin pakotti itsensä ajattelemaan järkevästi. Kiukusta tai rimpuiluista ei olisi mitään hyötyä, päin vastoin se vain lisäsi Bairun vahingoniloa. Piti olla ovela.
”Sääli, että se punahiuksinen nainen ehti livistää. Hän olisi kieltämättä hieman vastustellutkin.” Bairu näytti nauttivan tilanteesta yhä enemmän ja alkoi raahata Soraa hiuksista takaisin sisään. Sora seurasi tarkkaan, miten Bairu vei aseensa takaisin housun taskuun. Siinä mies teki virheen, hän oli liian huolimaton. Sora katsahti valppaana pistoolia. Salamannopea reaktio ja Sora otti toisella vapaalla kädellään Bairun housuntaskusta pistoolin. Ase laukesi, Bairu hellitti otteensa Soran tukasta ja vetäytyi kauemmaksi. Luoti oli osunut Bairua reiteen. Jalasta valui ohut verivana kylmälle asfaltille. Bairu kiroili tuskissaan ja yritti saada Sorasta otetta, mutta tämä oli jo liian kaukana. Sora juoksi niin lujaa kuin pääsi. Hän ei ollut varmaan elämänsä aikana ikinä juossut niin kovaa. Takaa kuului Bairun kostonvireinen huuto:
”Aivan niin juokse tyttöseni, muttet pääse kauaksi. Voit odottaa että jonakin päivänä maksat tästä omalla verelläsi!”
Kaksi ihmistä makasivat voimattomina hissin pohjalla. Molemmat hengittivät raskaasti. Ame nosti päätään. Sitä kuumuuden määrää oli mahdotonta kuvailla. Hengittäminen oli käynyt kerta kerran jälkeen raskaammaksi ja se oli ainoa asia, joka Amen ja Kaeden mielessä oli sillä hetkellä.
”..Kaede..”
”Älä puhu, yritetään säästää ilmaa”
”Ei kuoleminen minua pelota, sehän on vain keino päästä täältä pois”
Kaede hengitti muutaman kerran ennen kuin pystyi jatkamaan:
”Kuolema.”
”E-en vain halunnut kos-k-kaan kuolla y-ksin” Hetken Ame muisteli menneisyyttään. Hän tunti olleena kuollut koko lapsuutensa ajan, yksin, pimeässä huoneessa johon valo ei koskaan paistanut. Ame kohotti kättään ylös, mutteivat hänen voimansa riittäneet sen suoristamiseen. ”Halusin joskus uskoa paratiisiin..”
”Tiedätkö mitä ihmiselle t-tapahtuu, kun hän tukeh-htuu?” Kaedekin huomasi jo kangertelevan puheessaan ja yritti oikaista sitä.
”Miksi kysyt?”
”Minä tiedän.”
Ame katsahti Kaedeen.
”Se alkaa huimauksella ja etenee siitä päänsärkyyn, jonka seurauksena puhe voi alkaa kangertelemaan. Seuraavaksi tajuntasi alkaa heiketä ja menetät sen yhtäkkiä, huomaamatta. Lopulta et pysty enää kontrolloimaan lihaksiasi. Tulee tajunnanmenetys, halvaus, kooma...kuolema.” Kaede yritti pyyhkiä hikoilevaa kaulaansa, muttei saanut liikutetuksi kättään oikeaan suuntaan ja se turhautti häntä.
”Mistä t-tiedät?”, Ame ihmetteli. Kaede oli hetken hiljaa.
”E-en tiedä, minä vain tiedän. Ehkäpä se liittyy jollain tavalla m-menneis-s-syyteeni:”
”Millainen menneisyys sinulla oikein on?” Ame ei enää välittänyt mitä päästi suustaan. Yhtä hyvin he voisivat jutella, kun vielä voivat.
Ei vastausta. Ame hipaisi sormillaan Kaeden kättä, muttei tyttö enää reagoinut.
”Kaede?”, tytön ajatukset eivät enää puhuneet selkeästi ja hän siirsi katseensa kattoon, joka kaartuili hieman ylöspäin, vai näkikö hän enää edes oikein. Hänen silmäkulmastaan valui kyynel. Nyt se oli siis tapahtumassa. Sitten hän tunsi kädessään hennon puristuksen. Ame siirsi katseensa vierelleen ja kohtasi Kaeden ruskehtavat silmät.
”M-minäkään en halua kuolla yksin”, Kaede sanoi hiljaa ja käänsi katseensa sitten pois Amesta. Hän ei ollut varma miksi teki niin, mutta se tuntui rauhoittavan hänen mieltään. Hetken oli hiljaisuus. Kaede laski mielessään minuutteja, peittääkseen ulkoisesti näkyvän paniikintunteensa. Pieni ajatus hiipi tytön mieleen. Kuilusta riittäisi varmaan paljon enemmän ilmaa, jos hän olisi yksin. Hidas vilkaisu nuorempaan ja sitten omiin käsiinsä. Miksi nämä kamalalta tuntuvat ajatukset tulivat hänen mieleensä ja hän oikeasti vieläpä harkitsi sitä. Pian hissi kolahti, keskeyttäen täydellisesti Kaeden ajatukset. Raju töytäys ja huone täyttyi äkkinäisellä valolla. Hissi lähti liikkelle. Ame ja Kaede havahtuivat ja yrittivät selvittää tilannetta. Sähköt olivat palanneet. Hissi pysähtyi, ovet avautuivat ja raikas ilma täytti tunkkaisen hissin. Kaede veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja puhalsi sen hitaasti, säästellen ulos. Ame teki samoin. Tuntui ihanalta hengittää viimein puhdasta ilmaa.
'Se oli lähellä.'
Kaede suoristautui, muistaessaan Bairun ja vilkuili taakseen. He olivat viimeisessä kerroksessa ja pääovi häämötti heidän edessään. Molemmat juoksivat ulos. Kaede huomasi kosketuksen tahrimia jälkiä lasissa. Sen enempää miettimättä kaksikko juoksi yöhön.
Minakoa hermostutti. Hän käveli kodissaan edestakaisin. Ran istui hiljaisena, niin kuin yleensä ja tuijotti ulos täysikuuta. Minakoa hieman karmi Ranin outo käytös, mutta enemmän hän mietti Soran äkkinäistä käytöstä. Tyttö oli saapunut hengästyneenä asunnolleen, jättänyt pistoolin televisiohuoneen pöydälle ja mennyt sen jälkeen sanaakaan sanomatta huoneeseensa. Minako oli huolissaan ja käveli kuuntelevaisesti Soran huoneelle ja päätti rohkeasti koputtaa muutaman kerran.
”Sora, oletko kunnossa?”
Minako jatkoi koputusta. ”Puhu minulle” Ovi avautui yllättäen ja Minako kohtasi Soran synkän ilmeen, huomaten samalla että tytön oikeassa kädessä oli syvä haava
”Et näytä ollenkaan hyvältä ja kädessäsi näyttää olevan pahan näköinen haava. Anna minun hoitaa se”, vihreähiuksinen tyttö ehdotti ja hymyili epävarmasti Soralle. Hän astui kynnyksen yli. Sora tuijotti häntä päästä varpaisiin ja astui lähemmäs Minakoa.
”Mehän sovimme, että tämä on minun rajani. Lisäksi voin kertoa etten kaipaa sääliäsi tai sympatioitasi, suoraan sanottuna pysy erossa minusta!”, Sora kivahti, mutta Minako vain kallisteli päätään, eikä ollut kuulevinaan Soran huutoja.
”Tarvitsetko haavansidontatarvikkeita?”
Sora puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin. Hän ei enää välittänyt mistään, eikä varsinkaan tuosta kimittävästä ämmästä. Hän joutuisi kestämään tyttöä jokaisessa taistelussa, mutta vapaa-ajalla Soraa ei huvittanut edes nähdä tiimikumppaniaan. Mustahiuksinen tyttö kääntyi lähteäkseen, mutta hetken mielijohteesta pyörähti ympäri ja löi Minakoa nyrkillä suoraan oikeaan silmäkulmaan. Minako horjahti iskun voimasta ja kaatui selälleen lattialle.
'Etkö yksinkertaisesti voisi vain jättää minua rauhaan?'
Ovi sulkeutui. Minako piteli kättään silmäkulmansa suojana. Siihen oli sattunut ja huomenna siinä olisi varmasti mustelma. Tyttö nousi seisomaan, käveli huoneeseensa ja veti oven kiinni. Kukaan ei saanut nähdä, että häntä itketti. Minako heittäytyi sänkyyn, otti musiikkikuulokkeensa ja laittoi ne korviinsa. Musiikin avulla, hän ei kuullut ympäristönsä ääniä ja siihen oli aina turvallista nukahtaa.
Pian tämän jälkeen ulko-ovi avautui ja Kaede ja Ame astuivat genkaniin. Kaede riisui mustan nahkatakkinsa, ripusti sen vaatenaulaan ja katosi huoneeseensa. Ame teki samoin.
Kello oli varmasti jo vaikka mitä. Ame yritti saada unenpäästä kiinni, muttei kyennyt. Hänen mielensä vilahteli päivän tapahtumissa. Kuolema oli käynyt lähellä. Vain pari minuuttia ja hissistä olisi loppunut happi kokonaan. Sitten hän muisti Rakula Hashimoton ja miehen kuva palautui terävänä Amen mieliin.
***”Voin jättää teidät rauhaan.. mutta vain hetkeksi.” ***
Mitä ihmettä mies oli sillä tarkoittanut? Amella ei ollut aikomustakaan palata takaisin sairaalaan ja tuskin Rakula viitsisi tänne raahautua. Tyttö pyörähti levottomasti ympäri ja veti peiton korviin. Huone tuntui kylmältä ja ulkona tuuli rankasti. Läheisen tammipuun oksat hakkasivat pientä ikkunaa vasten. Kolina tuntui aavemaiselta ja Amea palelsi entistä enemmän. Olo oli kuin vankilassa. Unta ei kuitenkaan tarvinnut kauaa odotella, sillä pian silmäkulmat alkoivat tuntua niin raskailta, ettei hän kyennyt pitämään niitä auki, vaan vaipui kevyeen rem-uneen.
Amen nukkuessa, hänen huoneensa ovi avautui hiljaa narahtaen. Tumma hahmo seisoi hämärässä ovensuussa ja suurikokoinen varjo heijastui lattiaan. Hahmo lähti kävelemään kohti Amen vuodetta, kevein ja äänettömin askelin hän lähestyi nukkuvaa tyttöä. Pihaustakaan ei kuulunut. Hahmo oli miespuolinen, pitkä ja solakkavartaloinen. Mies pysähtyi Amen sängyn viereen ja kyyristyi hänen lähelleen. Ensin hän ihaili tytön kauniita kasvoja ja antoi sitten katseensa kiertää hänen koko vartalollaan. Tyttö näytti niin viattomalta siinä nukkuessaan. Hän liikutti rauhallisesti kätensä tytön hiuksiin ja hyväili niitä hennosti kädellään.
'Niin kaunis.'
Sitten mies otti vaalean takkinsa taskuista pienenkokoisen kloroformipullon ja valkoisen liinan. Hän kaatoi nestettä hieman liinaan ja toi sen tytön suun eteen.
'Älä huoli tyttönen, tämä ei satu missään'
Samassa Amen silmät revähtivät auki ja hän singautti itsensä pois sängystä, kompuroiden lattialle. Pikainen vilkaisu tummaan hahmoon ja tunnistus. Rakula Hashimoto. Ame joutui paniikin valtaan, tajutessaan että mies yritti kloroformilla huumata hänet ja kenties viedä mukanaan..
"Mitä ihmettä?"
"Lupasinhan, että tapaisimme jälleen neiti Ashitakage. Ikävä kyllä kun heräsit. Tämän olisi voinut hoitaa hienostuneemmin."
Mies heilautti liinan olalleen ja vaikutti liikkeissään niin rauhalliselta, ettei häntä olisi uskonut kidnappaajaksi. Ame ei sen sijaan ollut. Hän vilkaisi nopeasti ovea takanaan ja juoksi sekavana keittiöön. Mies seurasi tyttöä yrittäen napata kiinni hänen yöpaidanhihastaan, mutta liukastui lattialle ja kaatoi kiihoksissaan keittiöjakkaran.
Ame oli vahingossa juossut itsensä umpikujaan, sillä keittiö oli erillinen huone ja sinne pääsi vain yhtä kautta. Tyttö pysähtyi jääkaappia vasten, vilkaisi hädissään taakseen ja näki Rakulan tulevan häntä kohti.
"Kappas, juoksitkin suoraan ansaan? Voi sinua, mutta ehkä tästä tulee nyt helpompaa."
"Pysy kaukana, senkin sairas paskiainen!" Ame yritti silmillään etsiä tiskipöydältä teräasetta, mutta mitään ei ollut näköpiirissä.
Rakula tarttui Amea käsistä ja vetäisi ne tytön selän taakse, samalla työntäen tämän kovakouraisesti jääkaappia vasten. Amea sattui ja hän yritti kiemurrella käsiään vapaaksi, mutta miehen kova ote piti. Amea inhotti, sillä hän tunsi miehen tulevan koko ruumiinsa painolla hänen puolialastonta vartaloaan vasten. Mies ei välittänyt Amen rimpuiluista, päin vastoin se pikemminkin kiihotti häntä.
"Päästä irti, senkin perverssi!"
Kuului kova laukaus ja Ame tunsi miehen otteen hellittävän. Vaistomaisesti hän kääntyi ympäri ja kohtasi miehen ilmeettömät silmät, jotka tuijottivat hieman kieroon. Aluksi Ame ajattelikin, että miehessä ei ollut mitään vikaa, kunnes mies alkoi haparoilla ilmaa käsillään ja suusta alkoi tippua verta. Kova pakottautuva yskäisy ja verta tuli röykkiöittäin ulos. Ame käänsi katseensa pois miehestä. Mies käännähti hoiperrellen teloittajaansa ja tunsi miten vähitellen menetti kehonsa hallinnan ja pian hänen suurikokoinen ruumiinsa kaatui elottomana tömähtäen lattialle. Siisti luodinreikä takaraivossa. Ame nosti katseensa miehen ruumiista ampujaan. Hän erotti hämärässä tutut pitkät, punertavat hiukset ja ilmeettömät kasvot. Kaede piti yhä kättään ampuma-asennossa, eikä hievahtanut paikaltaan.
"Kaede?"
Punahiuksinen laski aseensa ja vilkaisi nuorempaan. Hän ei ollut varma, miksi teki sen. Ehkä Kaede kuvitteli, että mies olisi ollut Bairu tai oliko siihen jokin muu syy? Kaede käveli ruumiin vierelle ja katsoi Amen ohi.
"Sinulle tulee tästä paljon ongelmia", nuorempi totesi ja vilkaisi kuolleeseen.
"Tästä seuraa ongelmia jollekin, mutten minä aio ottaa tästä syytä niskoilleni", punatukkainen vastasi ja antoi katseensa kiertää keittiöstä Minakon huonetta kohden. Amekin huomasi tämän.
"Aiotko?"
"Aion. Minako Chika Mitsuro ottaa tästä teosta syyt niskoilleen."
Ja nyt siis lapset painakaa ruksia yläkulmassa tai lukekaa vanhemman läsnäollessa.
4. Paradise Lost
Minako makasi sängyssään peittoon kääriytyneenä ja tärisi. Hänen kätensä tuntuivat tunnottomilta sen teon jälkeen. Hän ei halunnut edes tuntea niitä enää. Syyllisyys painoi katkerana painona tytön mielessä.
'Tapoin tänään.. ihmisen.. Masako Inoue on kuollut.'
Todellinen AtR:n uhka alkoi paljastua hänelle. Täällä hänen olisi toteltava kaikkia, tapettava käskystä tai hänet voitaisiin teloittaa. Ehkä menneisyyteen ei ole paluuta. Vaikka kaikki onnistuisikin ja jokainen robotti tuhottaisiin, pääsisivätkö he sittenkään koskaan pois täältä? Heille oli sentään kerrottu kaikki AtR:n verisalaisuudet. Toisinsanoen, he tiesivät jo liikaa. Jokaisen kohtalona oli palvella AtR:ää elämänsä viimeiseen päivään saakka tai tulla tapetuksi. Minako värähti omia ajatuksiaan, sulki silmänsä ja muisteli olleensa vasta kuukausi sitten omassa kodissaan Shaikinossa, istuskelemassa ja selailemassa lomaesitteitä. Tänään oli se päivä, jona hänen oli ollut määrä lähteä Pedhoon, joka on yksi maan kauneimpia lomakaupunkeja. Se paratiisi, samoin kuin unelma normaalista elämästä oli iäksi menetetty. Minako siristi silmiään ja hautasi päänsä peiton alle.
'Haluan pois täältä..'
Sora istuskeli yksinään tatamihuoneessa, kädessään lasillinen vettä, miettimässä eilisiä tapahtumia. Yksi talon asukkaista oli kuollut, yksi niistä ehkä siedettävimmistä. Hän käänsi päätään ja näki Masakon tyhjänä ammottavan huoneen. Hänen jokainen tavaransa oli paikallaan, ihminen vain puuttui. Ei sillä että Sora oikeasti kaipaisi Masakoa. Se sai vaan hänet miettimään omaa tilannettaan. Hän muisti Bairun uhkaukset ja mitä saattaisi tapahtua, jos hän tekisi yhdenkin virheliikkeen.
”Bairu”, Sora tuumi puoliääneen ja kallisteli vesilasiaan.
”Onko sinulla noin kova ikävä sitä miestä?”
Sora havahtui mietteistään ja vilkaisi taakseen. Hän tunnisti tuon matalan äänen. Punahiuksinen tyttö nojaili valkoiseen seinään kyllästyneenä ja ilmeetön ilme kasvoillaan.
”Oli minulla asiaakin. Meidät komennettiin AtR:n päärakennukseen välittömästi.” Kaede ilmoitti, otti mustan takkinsa ja vilkaisi vielä Soraan.
”Vain meidätkö?”
”Niin”
”Kuka meidät komensi?”
Kaede huokaisi ja kääntyi oveen päin.
”Bairu”
'Olen taas sairaalassa.'
Kuinkakohan monta kertaa hän joutuisi vielä tulemaan tänne. Tai ehkä seuraavalla kerralla hän päätyisi kerrosta alemmas. Ruumishuoneelle. Ame ei tuntenut missään erityisesti kipua. Tyttö nousi ylös sängystä, otti kaapista joitakin AtR:n varavaatteita ja riisui sairaalapaidan. Hän vilkaisi vanhoja, taistelussa käyttämiään vaatteita, jotka lojuivat riekaleisina tuolilla.
”Näytätte taas olevan kunnossa, niin kuin aina”, miesääni sanoi ja Ame suojasi pelästyksissään alastoman ylävartalonsa yhdellä AtR:n vaatteista.
”Älkää katsoko!” tyttö käännähti häpeissään ympäri ja yritti muistella missä oli kuullut tuon äänen ennen. Se lääkäri, joka oli tullut kertomaan hänelle leikkauksesta.
***"Teille tehtiin eräänlainen kirurginen operaatio. ..Karkeasti sanoen, aivorunkokudokseenne asennettiin tunnistesiru.”***
Nyt Ame muisti kaiken.
”Ei tarvitse ujostella. Olen minä ennenkin nähnyt alastomia vartaloita ja teillä on kaunis sellainen.”
Amen silmät laajenivat miehen sanoista ja tilanteen aiheuttamasta häpeästä. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle mitään tuollaista.
”En ole esitellyt vielä itseäni, nimeni on Rakula Hashimoto. Yksi AtR:n sairaalasiiven johtajista. Tämä on jo toinen kerta, kun päädyt potilaakseni:”
”E-en missään vaiheessa pyytänyt päästä potilaaksenne.”
”Ette niin, mutta ei teiltä kysyttykään”, mies hymyili ja Ame vilkaisi lääkäriä tarkemmin. Ruskeat hiukset lyhyellä ponihännällä, vähän parransänkeä, neliskulmaiset silmälasit, haaleansiniset silmät. Kuin jäätä. Miehen kasvot näyttivät tyyniltä ja jollain tavalla älykkäiltä. Hän oli pukeutunut muiden AtR:n lääkärien tavalla valkoiseen sairaalatakkiin.
Ulkoapäin mies muistutti ihan normaalia lääkäriä, mutta Ame tunnisti tuon äänensävystä vahingoniloa. Rakula lähti kävelemään Amea kohden, pudotti moppinsa sängylle ja käänsi tytön itseensä päin. Ei kuitenkaan kovakouraisesti. Ame yritti katsoa muualle, mutta mies piti oudon rauhallisen jääkatseensa tiukasti Amessa.
”Olette todella kaunis, neiti Ashitakage. Kaunein potilas, joka minulla on koskaan ollut.”
Ame ei kyennyt sanomaan mitään. Osaksi hämmästyksen takia ja osaksi noista sanoista. Kukaan ei ollut koskaan kehunut häntä kauniiksi, muttei hän ollut koskaan ajatellut itseään kauniina. Vain esineenä, nukkena jolla ei ollut ihmisarvoa. Sitten hän muisti paljaan ylävartalonsa ja työnsi miehen kauemmas itsestään.
”En halua olla missään tekemisissä kanssanne. Voitteko nyt jättää minut rauhaan?”
Mies naurahti ja käveli ovensuulle, vilkaisi vielä Ameen huvittunut virne naamallaan.
”Voin jättää teidät rauhaan.. mutta vain hetkeksi.”
Ame jäi tuijottamaan tyhjää oviaukkoa sanattomana, hän ei tiennyt edes mitä ajatella. Ensi töikseen hän kuitenkin ryntäsi sulkemaan oven. Hän halusi yksityisyytensä.
'Säälittävä mies', tyttö ajatteli, puki lämpimän näköisen neulepaidan ylleen, vaihtoi housunsa ja meni uudelleen ovelle. Hän kuunteli hiljaa ovensuussa. Jospa se mies ei ollut lähtenyt, odotti vain sopivaa tilaisuutta, yllättää hänet. Ame ei kuullut pihaustakaan ja uskaltautui avaamaan oven. Käytävä oli valkoinen ja tyhjä. Hän lähti huoneesta ja kiristi vauhtiaan joka askelmalla.
Tällä välin Sora ja Kaede olivat saapuneet hissillä AtR:n yhteen ylimmistä kerroksista. Niin heille oli sanottu. Kerrokseen 77, heti, kyselemättä. Kaedea epäilytti. Hän suunnitteli jo muutaman kerran, että kääntyisi takaisin. Viimekertainen yhteenotto Bairun kanssa sai hänet levottomaksi, muttei Sora saanut nähdä sitä. Kaede vilkaisi mustatukkaiseen, hieman häntä lyhyempään tyttöön, joka seisoi liikkumattomana hänen vieressään. Tosin kumpikaan heistä ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Vilkaisu kerroksen laajoihin, synkkävaloisiin käytäviin sai Kaeden huokaisemaan. Paikka oli lähes aavemainen. Se ei ollut valkoinen tai vaaleasävyinen, niin kuin muut kerrokset. Itseasiassa se oli kauttaaltaan musta, punaisten valojen kerrostama. Se toi Kaeden mieleen veren. Huonekaluja oli vähän. Siellä täällä pieni pöytä, jonka päällä oli jonkinlainen taide-esine. Seinillä oli myös jotain, vanhoja ihmisten maalauksia, mutteivat ne erottuneet kunnolla siinä valossa ja hämyssä. Oli yö, joten edes päivänvalo ei päässyt ohuista tummista ikkunankaihtimista läpi.
”Mitä me täällä teemme?”
Sora rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden. Se yllätti Kaeden. Tuo tyttö oli yleensä niitä hiljaisempia, joka harvemmin puhui yhtään mitään.
”En tiedä. Sain soiton AtR:ltä, jossa Sora Takedaa ja Kaede Akuiharaa käskettiin tulemaan AtR:n päätalon kerrokseen 77. En tiedä kuka soittaja oli. Hänen puheensa oli sekavaa.”
Sora nyökytti hiljaa ja vilkuili ympärilleen.
”Ei kai meitä tänne turhaan kutsuttu. Erittäin tyylitön kerroskin tämä on.”
Kumpikaan ei huomannut takaa ilmestyvää tummaa, suurikokoista hahmoa, jonka varjo kasvoi lattiaan.
”Teinä neiti Akuihara, en menisi enää sanomaan mitään väärää”, kuului käheä miesääni heidän takaansa. Molemmat kääntyivät.
”Bairu!” Kaede ähkäisi ja tunsi vihan kasvavan sydämessään. Mies näytti kuvottavammalta normaalissa asussaan, kuin AtR:n vakiopuvussa. Tummansininen löysä kylpytakki, jonka taskut olivat melkein kokonaan repäytyneet irti paikoiltaan ja roikkuivat lähes polvissa asti.
'Aika poistua', Kaede ajatteli ja otti pari askelta taaksepäin, mutta salamana mies otti tytön ranteesta rajusti kiinni ja esti hänen lähtönsä.
”Mihin sinulla kiire tuli? Kutsuin teidät kaksi lempi tyttöäni nimenomaan viralliseen kokoukseen”, mies sanoi omahyväisesti. Kaede riuhtaisi itsensä irti.
”No menemmekö ihan suosiolla juttelemaan?”
Bairu avasi toimistonsa oven ja viittoi Soraa ja Kaedea sisään. Sora huomasi, että miehen toinen käsi rummutti mustaa pistoolia vasten. Kuin merkiksi, se oli näkyvillä hänen taskussaan. Molemmat menivät sisään, Bairu sulki oven, käänsi avaimenreiästä ja näppäili sähköiseen tunnuslukukenttään salasanan. Samassa ovi napsahti lukkoon. Soraa alkoi huimata. 'Mitä ihmettä Bairulla oli mielessään?'
Bairu istahti pöytänsä taakse pehmeältä näyttävälle nojatuolille. Sora ja Kaede istahtivat häntä vastapäätä kahdelle kovalle puujakkaralle. Huone tuntui kuumalta ja Sora tunsi hikipisaran valuvan ohimoaan pitkin. Bairun toimisto oli sekainen. Siellä täällä oli paperit ja laatikot sikin sokin, puoliksi tyhjiä kaljapulloja, kahvikuppeja, muutama tyhjä lounaspaketti ja roskia kaikkialla muuhalla paitsi roskiksessa. Huone oli ankea ja ilmasto raskasta hengittää, mutta eniten Soran huomio kuitenkin kiinnittyi outoihin kuviin, joita huone oli täynnä, vai olivatko nekin maalauksia? Ihmisiä hän ei erottanut, mutta ne olivat naispuolisia, suurinosa alasti.
”Mitäs pidätte yksityisestä kerroksestani ja koriste-esineistä?” Bairu hymyili pirullisesti kahdelle ”vieraalleen”, jotka molemmat näyttivät kalpeilta ja ilmeettömiltä. Ei vastausta.
”Kuulkaas, minulla on ikävää kerrottavaa teidän kannaltanne. Olen teitä molempia jo muutaman kerran varoittanut henkilökohtaisesti mokaamisesta, mutta ilmeisesti varoitukseni ei ole mennyt kyllin selvästi perille. Luvassa on rangaistus.” Bairun mielihyvä vain lisääntyi, kun hän näki vieraidensa ilmeet. Kaede näytti entistä synkemmältä ja Sora siltä, kun olisi juuri saanut tietää kuolevansa 24 tunnin sisällä.
”Me emme mokanneet mitenkään, tottelimme taistelussa jokaista käskyä.”
”Oliko ihan noin, tietääkseni Masako Inoue on kuollut..--” Bairu tarkisti nimen vielä papereistaan ja nosti sitten katseensa uudelleen Kaedeen.
”Ja onko se meidän vikamme?”
”On, kokonaisuudessaan ryhmänne toimi erittäin huonosti. Kommunikointi oli vaikeaa, yksi ryhmänne jäsen haavoittui ja kellään ei esimerkiksi tullut mieleen varmistaa selustaa.” Bairun katse siirtyi Soraan, jonka oli nimenomaan määrä tarkkailla vihollista.
”Olette kaikki vastuussa ryhmästänne ja tässä asiassa kuolemakin on virhe, josta saatte kärsiä.”
”yhtä hyvin voisimme siinä tapauksessa olla kaikki täällä”, mustahiuksinen tyttö vastasi.
”Niin mutta ette huomanneet erästä pikku seikkaa. Heille tämä oli ensimmäinen varoitus, mutta teille tämä on jo toinen ja viimeinen varoitus.” Bairun kasvoille levisi itsetyytyväinen ilme. Sora ja Kaede vilkaisivat toisiaan epäuskoisesti. 'Oliko Bairu uhkaillut Kaedeakin?'
Mies nousi tuoliltaan ja suojeluvaisto pakotti Soran ja Kaeden ylös. Bairu kaivoi laatikostaan mustan, hieman minipistoolia muistuttavan esineen.
'Sähkötainnutin?' Kaede oli joskus nähnyt sen hänellä.
”Voimme tehdä tämän joko helpolla tai hankalalla tavalla", mies sanoi ja käveli tyttöjä kohden. Sora ja Kaede ottivat askeleita taaksepäin, kunnes tulivat ovelle. Kaede alkoi ränkyttää ovea, muttei sen sähköinen lukko antanut lupaa avaamiseen. Hiki virtasi tytön kaulaa pitkin, kun hän hädissään yritti saada ovea avautumaan. Hetken Sora vain tuijotti lähestyvää miestä, mutta itsesuojeluvaisto sai hänetkin ränkyttämään lukkoa. Mikään ei kuitenkaan auttanut.
Sitten kaikki pimeni, aluksi Sora luuli että se oli tajuttomuus, mutta tajusi pian kuitenkin kaikkien valojen sammuneen.
'Sähkökatkos', tyttö ajatteli ja samassa ovi oli selällään. Sora säntäsi ulos. Ilmeisesti sähkökatkos oli vaikuttanut ovien virtalukkoihin niin, että ne olivat pettäneet. Bairua tai Kaedea ei näkynyt missään. Sora juoksi hissien suuntaan tai ainakin hän muisteli, että hissit olivat jossain tässä suunnassa. Pimeyden vuoksi hän ei pystynyt näkemään yhtään mitään. Oikein, hissi oli tässä, hän tunnusteli nappuloita, mutteivat ne toimineet. Tietenkin hissit olivat poissa käytöstä, sillä nekin toimivat sähköllä.
”Hitto!” Soran mieleen tulivat seuraavaksi portaat. Kerros ei ollut näyttänyt järin isolta, mutta monimutkaiselta kyllä. Hän lähti vastakkaiseen suuntaan ja toivoi mielessään, ettei törmäisi Bairuun. Sora tunnusteli ovia, seiniä ja vahingossa kaatoi yhden lasipöydistä ja samassa kuuli kovan kolauksen takaansa. Sitten nauru.
”Sora pieni.. et taida tietääkään miten huvittavaa tämä on? Erikoisia sähkökatkoksia on jonkin asian takia sattunut paljon tässä rakennuksessa, mutta minulle ne ovat tuttuja. Osaan suunnistaa pimeälläkin”, mies naurahti. Sora tunsi pelon kasvavan sydämessään ja lähti automaattisesti juoksuun. Hän kuuli perästään miehen raskaat askeleet, jotka tihenivät samaan tahtiin kun hän veti henkeä. Sora haparoi seinää vasten ja tunnusteli ilmaa, kun yhtäkkiä hänen edessään ei ollutkaan mitään ja hän horjahti eteenpäin, kaatuen kivuliaasti rappusiin. Tässä ne olivat, mutta Sora tunsi ranteessaan vihlovaa kipua, joka vain yltyi. Nopeasti, kivuista huolimatta hän nousi seisomaan, otti seinästä tukea ja laskeutui alas portaita.
”Ai löysitkö portaat, no hyvä ehkäpä saamme pakoyrityksestäsi hieman nautinnollisemman jahdin.” Sora luuli jo tuntevansa Bairun raskaan alkoholille haisevan hengityksen niskassaan.
”Et taida edes tietää, kuinka paljon tiedän sinusta. Menneisyytesi, tulevaisuutesi. Mikään ei ole salattu AtR:ltä.”
”Painu helvettiin senkin psykopaatti!” Sora huusi ja tunsi jo hengityksensä käyvän kivuliaaksi. Jokainen hengenveto oli kovan työn takana, paniikin ja tuskan hioessa Soran mieltä.
'AtR tietää menneisyyteni..'
Bairu nauroi kuuluvasti ja Sora yritti kiristää tahtiaan. Portaat loppuivat ja Sora kiristi vauhtinsa täyteen juoksuun. Edessä oli pitkä käytävä. Ehkä hän saisi Bairun eksytettyä jotenkin. Kerroksessa näkikin hämärästi jotain, sillä hätävalon näköiset valonheittimet vilkkuivat siellä täällä.
Kaede, toisin kuin Sora oli jäänyt sähkökatkon sattuessa paikoilleen. Tietenkin juossut ulos huoneesta, mutta piiloutunut varjoihin. Hän ei ollut varma miksi, mutta jokin hänen mielessään, kuin muisto menneisyydestä oli käskenyt hänen pysyä paikoillaan, hiljaa. Hän oli kuullut lasipöydän rikkoutumisen ja Bairun, joka oli lähtenyt Soran perään. Nyt hän uskaltautui nousemaan kyyryasennostaan. Nopea vilkaisu oikealle ja vasemmalle ja hän oli lähtenyt liikkeelle. Kaeden mieli rauhoittui, kun hän muisti Bairun olevan toisessa kerroksessa ja siirtyi seinän viereen. Rappuset, niille hänkin yritti päästä. Kaede tunsi jalassaan pistävää kipua, hän astui jonkin terävän päälle. Aivan lasipöydän sirun päälle.
”Hitto!”, hän manasi. Pienet kivunkyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa. Siitä huolimatta, Kaede siirtyi rauhallisesti seinää pitkin ja pian tunsi portaikon allaan. Vaikka hän selviytyisikin, miten hän ikinä välttäisi Bairun käsittelyn? Ei ollut mitään keinoa paeta ikuisesti. Jotakin oli keksittävä. Mikään muu ei ollut niin kamalaa, kuin väkivalta ja olemaan itse kyvytön auttamaan itseään. Nämä ajatukset toivat inhon hänen mieleensä. Nyt kuitenkin hän oli pitkällä käytävällä ja piti olla erittäin varovainen, sillä Bairun sijainnista ei ollut tietoakaan. Kaede pinkaisi juoksuun, vältteli valoisampia kohtia ja toivoi mielessään että löytäisi pian ulosmenotien. Sitten kova törmäys ja Kaede lennähti lattialle, muttei suinkaan jäänyt siihen, vaan nousi salamana ylös ja katsahti vastaantulijaan odottaen näkevänsä Bairun, mutta.
”Ame?”
Tytön ilme oli pelästynyt ja hän ei ollut edes noussut ylös maasta. Amen silmäkulmat Kaede huomasi tytön tummat silmänaluset.
”Kaede?” Amen äänensävy oli helpottunut ja Kaedekin huojeni, ojensi tytölle kätensä ja auttoi tämän pystyyn.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?”, molemmat kysyivät samanaikaisesti ja se toi hetkellisen hymyn Kaeden huulille.
”..Tuota on tärkeämpää, löytää ulosmenotie ja säästää selitykset myöhemmäksi. Millään mukavalla asialla en täällä todellakaan ole.”
”En minäkään”, Ame sanoi yksinkertaisesti.
Valot palasivat ja molemmat katsahtivat ympärilleen. 'Hissi' Kaede ja Ame juoksivat kerroksen päähän ja löysivät sieltä hissit, jotka näyttivät ihan toimivilta.
”Tuskin meillä on kauaa aikaa enää, vauhtia”, punatukkainen tyttö hoputti nuorempaa, joka juoksi tämän perässä hissiin. Kaede valitsi alimman kerroksen, josta pääsisi ulos ja painoi nappia. Hissi lähti töytäisten liikkeelle ja molemmat jännittivät. Alasmeno kesti hissilläkin pitkään ja Kaede käveli kärsimättömästi edestakaisin. Ame pani merkille tytön tuskanhikisen ilmeen. Hän pyyhki käsiään vaatteisiin ja yritti hengittää normaalisti.
”Et näytä olevasi ihan kunnossa?” Ame uskaltautui toteamaan ja Kaede istahti lattialle.
”Olen sitten kunnossa, kun pääsen AtR:stä helvetin kauas!” Kova töytäisy keskeytti Kaeden puheen ja Ame horjahti lattialle. Hissi pysähtyi, punaiset hätävalot syttyivät.
'Joko taas?' Ame nosti kasvonsa lattiasta ja huomasi kädessään verta. Sitä tuli hänen nenästään äkkinäisen töytäisyn takia. Hän repäisi pienen palan vaatteestaan ja kuivasi sillä veritahrat. Kaede nousi ylös ja paineli hermostuneesti hissin nappeja. Sitten hän hermostui ja löi nyrkillä hissin oveen. ”Voi hitto, voi hitto!”
”Emmekö pääse liikkeelle?”
Kaede hengitti muutaman kerran syvempään, kuin valmistautuessaan kertomaan jotain vakavaa ja katsahti sitten nuorempaan.
”Emme, sähkökatko on rikkonut hissin ohjainpiirin.”
”Joten joudumme täällä odottamaan sähköjen paluuta?” Kaede loi Ameen entistä varautuneemman katseen.
”Ehkä vielä pahempaa. Mikäli sähköt eivät palaa, katonrajan tuulettimet eivät toimi, joka tarkoittaa että meiltä voi loppua happi..”
Ame vilkaisi Kaeden kasvoihin, ne valahtelivat punaisena, hätävalon vilkkeessä ja niistä ei paistanut enää itsevarmuus tai määrätietoisuus, pikemminkin epätoivo. Kaede antoi itsensä valua lattialle. 'Voimme vain toivoa, että sähköt palaavat ajoissa.'
Sora oli tällä välin onnistunut eksyttämään Bairun ja oli päässyt raahautumaan viimeiseen ulkokerrokseen. Hän kiitti mielessään hyvää onneaan ja huokaisi syvään, nähdessään #exit#- valon vilkkuvan ulko-ovissa. Nopea vilkaisu taakse ja Sora pinnisti itsensä vauhtiin ja saapui lasiovien kohdalle. Hän laittoi molemmat kätensä oviin ja työnsi. Viileän raikas tuulahdus puhalsi viilentävästi Soran hiuksiin. Hän vilkaisi vielä taakseen punavalotettuun käytävään ja lähti kävelemään ulos. Koko piha oli valaistu punaisilla hälytysvaloilla ja Sora yritti miettiä nopeinta reittiä asunnolleen. Tytön ajatukset keskeytyivät, kun jostain alkoi kuului taputusta. Joku taputti hänelle? Äkkiarvaamatta Bairu ilmestyi läheisen katupuun varjosta Soran eteen taputtaen käsillään.
”Onnittelen teitä neiti Takeda, onnistuitte pääsemään ihan ulos asti, mutta valitettavasti pakosi päättyy tähän. Mutta voin sanoa että jahti oli erittäin miellyttävä”, mies sanoi tumpaten samalla sikarinsa.
Bairu veti housujen taskustaan mustan glock pistoolinsa. Naps ja varmistin oli pois päältä. Mies pyöritteli asettaan kädessään ja osoitti sillä lopuksi leikkisästi Soraan.
"Game over", hän totesi ja lähti kävelemään Soraa kohden.
Tyttö tunsi pelonrippeiden hiipivän selkäkarvoja pitkin. Bairulla oli ollut koko ajan ase taskussa. Hän oli vain leikitellyt Soran kanssa. Tyttö päätti mielessään olla antamatta miehelle sitä iloa, että näkisi hänet anelemassa pelokkaana minkäänlaista armoa. Sora yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
"Vedätkö siitä liipaisimesta vai et?"
”Luuletko sinä ihan tosissasi, että aion tappaa sinut? Sittenhän sinusta ei olisi mitään hyötyä AtR.lle tai ..minulle.”
Sora piti kylmänviileästi katseensa Bairussa.
”Taas niin hiljaista tyttöä vai? Kyllä minulla on keinoni saada tuollaiset huonosti käyttäytyvät tyttöset puhumaan. Yritäkin liikkua, tai saat luodin jalkaasi.”
Bairu käveli Soran luo ja tarttui tämän paksuun mustaan tukkaan ja nosti häntä ylemmäs.
”Aiihh”, Sora vingahti kivusta ja yritti rimpuilla irti, muttei mahtanut mitään ison miehen voimille. Rimpuilun sijaan hän yritti lieventää tuskaansa tarrautumalla Bairun toiseen käteen, joka piti häntä hiuksista, mutta Bairun ote ei hellittänyt.
”Tästä lähin, sinä teet kaiken mitä minä käsken!” mies kuiskasi hiljaa. Soran silmät suorastaan leimahtivat ja inho tuota miestä kohtaan kasvoi kasvamistaan. Kiukku hiipi Soran mieliin ensi kerran sitten veljensä kuoleman. Hän kuitenkin pakotti itsensä ajattelemaan järkevästi. Kiukusta tai rimpuiluista ei olisi mitään hyötyä, päin vastoin se vain lisäsi Bairun vahingoniloa. Piti olla ovela.
”Sääli, että se punahiuksinen nainen ehti livistää. Hän olisi kieltämättä hieman vastustellutkin.” Bairu näytti nauttivan tilanteesta yhä enemmän ja alkoi raahata Soraa hiuksista takaisin sisään. Sora seurasi tarkkaan, miten Bairu vei aseensa takaisin housun taskuun. Siinä mies teki virheen, hän oli liian huolimaton. Sora katsahti valppaana pistoolia. Salamannopea reaktio ja Sora otti toisella vapaalla kädellään Bairun housuntaskusta pistoolin. Ase laukesi, Bairu hellitti otteensa Soran tukasta ja vetäytyi kauemmaksi. Luoti oli osunut Bairua reiteen. Jalasta valui ohut verivana kylmälle asfaltille. Bairu kiroili tuskissaan ja yritti saada Sorasta otetta, mutta tämä oli jo liian kaukana. Sora juoksi niin lujaa kuin pääsi. Hän ei ollut varmaan elämänsä aikana ikinä juossut niin kovaa. Takaa kuului Bairun kostonvireinen huuto:
”Aivan niin juokse tyttöseni, muttet pääse kauaksi. Voit odottaa että jonakin päivänä maksat tästä omalla verelläsi!”
Kaksi ihmistä makasivat voimattomina hissin pohjalla. Molemmat hengittivät raskaasti. Ame nosti päätään. Sitä kuumuuden määrää oli mahdotonta kuvailla. Hengittäminen oli käynyt kerta kerran jälkeen raskaammaksi ja se oli ainoa asia, joka Amen ja Kaeden mielessä oli sillä hetkellä.
”..Kaede..”
”Älä puhu, yritetään säästää ilmaa”
”Ei kuoleminen minua pelota, sehän on vain keino päästä täältä pois”
Kaede hengitti muutaman kerran ennen kuin pystyi jatkamaan:
”Kuolema.”
”E-en vain halunnut kos-k-kaan kuolla y-ksin” Hetken Ame muisteli menneisyyttään. Hän tunti olleena kuollut koko lapsuutensa ajan, yksin, pimeässä huoneessa johon valo ei koskaan paistanut. Ame kohotti kättään ylös, mutteivat hänen voimansa riittäneet sen suoristamiseen. ”Halusin joskus uskoa paratiisiin..”
”Tiedätkö mitä ihmiselle t-tapahtuu, kun hän tukeh-htuu?” Kaedekin huomasi jo kangertelevan puheessaan ja yritti oikaista sitä.
”Miksi kysyt?”
”Minä tiedän.”
Ame katsahti Kaedeen.
”Se alkaa huimauksella ja etenee siitä päänsärkyyn, jonka seurauksena puhe voi alkaa kangertelemaan. Seuraavaksi tajuntasi alkaa heiketä ja menetät sen yhtäkkiä, huomaamatta. Lopulta et pysty enää kontrolloimaan lihaksiasi. Tulee tajunnanmenetys, halvaus, kooma...kuolema.” Kaede yritti pyyhkiä hikoilevaa kaulaansa, muttei saanut liikutetuksi kättään oikeaan suuntaan ja se turhautti häntä.
”Mistä t-tiedät?”, Ame ihmetteli. Kaede oli hetken hiljaa.
”E-en tiedä, minä vain tiedän. Ehkäpä se liittyy jollain tavalla m-menneis-s-syyteeni:”
”Millainen menneisyys sinulla oikein on?” Ame ei enää välittänyt mitä päästi suustaan. Yhtä hyvin he voisivat jutella, kun vielä voivat.
Ei vastausta. Ame hipaisi sormillaan Kaeden kättä, muttei tyttö enää reagoinut.
”Kaede?”, tytön ajatukset eivät enää puhuneet selkeästi ja hän siirsi katseensa kattoon, joka kaartuili hieman ylöspäin, vai näkikö hän enää edes oikein. Hänen silmäkulmastaan valui kyynel. Nyt se oli siis tapahtumassa. Sitten hän tunsi kädessään hennon puristuksen. Ame siirsi katseensa vierelleen ja kohtasi Kaeden ruskehtavat silmät.
”M-minäkään en halua kuolla yksin”, Kaede sanoi hiljaa ja käänsi katseensa sitten pois Amesta. Hän ei ollut varma miksi teki niin, mutta se tuntui rauhoittavan hänen mieltään. Hetken oli hiljaisuus. Kaede laski mielessään minuutteja, peittääkseen ulkoisesti näkyvän paniikintunteensa. Pieni ajatus hiipi tytön mieleen. Kuilusta riittäisi varmaan paljon enemmän ilmaa, jos hän olisi yksin. Hidas vilkaisu nuorempaan ja sitten omiin käsiinsä. Miksi nämä kamalalta tuntuvat ajatukset tulivat hänen mieleensä ja hän oikeasti vieläpä harkitsi sitä. Pian hissi kolahti, keskeyttäen täydellisesti Kaeden ajatukset. Raju töytäys ja huone täyttyi äkkinäisellä valolla. Hissi lähti liikkelle. Ame ja Kaede havahtuivat ja yrittivät selvittää tilannetta. Sähköt olivat palanneet. Hissi pysähtyi, ovet avautuivat ja raikas ilma täytti tunkkaisen hissin. Kaede veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja puhalsi sen hitaasti, säästellen ulos. Ame teki samoin. Tuntui ihanalta hengittää viimein puhdasta ilmaa.
'Se oli lähellä.'
Kaede suoristautui, muistaessaan Bairun ja vilkuili taakseen. He olivat viimeisessä kerroksessa ja pääovi häämötti heidän edessään. Molemmat juoksivat ulos. Kaede huomasi kosketuksen tahrimia jälkiä lasissa. Sen enempää miettimättä kaksikko juoksi yöhön.
Minakoa hermostutti. Hän käveli kodissaan edestakaisin. Ran istui hiljaisena, niin kuin yleensä ja tuijotti ulos täysikuuta. Minakoa hieman karmi Ranin outo käytös, mutta enemmän hän mietti Soran äkkinäistä käytöstä. Tyttö oli saapunut hengästyneenä asunnolleen, jättänyt pistoolin televisiohuoneen pöydälle ja mennyt sen jälkeen sanaakaan sanomatta huoneeseensa. Minako oli huolissaan ja käveli kuuntelevaisesti Soran huoneelle ja päätti rohkeasti koputtaa muutaman kerran.
”Sora, oletko kunnossa?”
Minako jatkoi koputusta. ”Puhu minulle” Ovi avautui yllättäen ja Minako kohtasi Soran synkän ilmeen, huomaten samalla että tytön oikeassa kädessä oli syvä haava
”Et näytä ollenkaan hyvältä ja kädessäsi näyttää olevan pahan näköinen haava. Anna minun hoitaa se”, vihreähiuksinen tyttö ehdotti ja hymyili epävarmasti Soralle. Hän astui kynnyksen yli. Sora tuijotti häntä päästä varpaisiin ja astui lähemmäs Minakoa.
”Mehän sovimme, että tämä on minun rajani. Lisäksi voin kertoa etten kaipaa sääliäsi tai sympatioitasi, suoraan sanottuna pysy erossa minusta!”, Sora kivahti, mutta Minako vain kallisteli päätään, eikä ollut kuulevinaan Soran huutoja.
”Tarvitsetko haavansidontatarvikkeita?”
Sora puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin. Hän ei enää välittänyt mistään, eikä varsinkaan tuosta kimittävästä ämmästä. Hän joutuisi kestämään tyttöä jokaisessa taistelussa, mutta vapaa-ajalla Soraa ei huvittanut edes nähdä tiimikumppaniaan. Mustahiuksinen tyttö kääntyi lähteäkseen, mutta hetken mielijohteesta pyörähti ympäri ja löi Minakoa nyrkillä suoraan oikeaan silmäkulmaan. Minako horjahti iskun voimasta ja kaatui selälleen lattialle.
'Etkö yksinkertaisesti voisi vain jättää minua rauhaan?'
Ovi sulkeutui. Minako piteli kättään silmäkulmansa suojana. Siihen oli sattunut ja huomenna siinä olisi varmasti mustelma. Tyttö nousi seisomaan, käveli huoneeseensa ja veti oven kiinni. Kukaan ei saanut nähdä, että häntä itketti. Minako heittäytyi sänkyyn, otti musiikkikuulokkeensa ja laittoi ne korviinsa. Musiikin avulla, hän ei kuullut ympäristönsä ääniä ja siihen oli aina turvallista nukahtaa.
Pian tämän jälkeen ulko-ovi avautui ja Kaede ja Ame astuivat genkaniin. Kaede riisui mustan nahkatakkinsa, ripusti sen vaatenaulaan ja katosi huoneeseensa. Ame teki samoin.
Kello oli varmasti jo vaikka mitä. Ame yritti saada unenpäästä kiinni, muttei kyennyt. Hänen mielensä vilahteli päivän tapahtumissa. Kuolema oli käynyt lähellä. Vain pari minuuttia ja hissistä olisi loppunut happi kokonaan. Sitten hän muisti Rakula Hashimoton ja miehen kuva palautui terävänä Amen mieliin.
***”Voin jättää teidät rauhaan.. mutta vain hetkeksi.” ***
Mitä ihmettä mies oli sillä tarkoittanut? Amella ei ollut aikomustakaan palata takaisin sairaalaan ja tuskin Rakula viitsisi tänne raahautua. Tyttö pyörähti levottomasti ympäri ja veti peiton korviin. Huone tuntui kylmältä ja ulkona tuuli rankasti. Läheisen tammipuun oksat hakkasivat pientä ikkunaa vasten. Kolina tuntui aavemaiselta ja Amea palelsi entistä enemmän. Olo oli kuin vankilassa. Unta ei kuitenkaan tarvinnut kauaa odotella, sillä pian silmäkulmat alkoivat tuntua niin raskailta, ettei hän kyennyt pitämään niitä auki, vaan vaipui kevyeen rem-uneen.
Amen nukkuessa, hänen huoneensa ovi avautui hiljaa narahtaen. Tumma hahmo seisoi hämärässä ovensuussa ja suurikokoinen varjo heijastui lattiaan. Hahmo lähti kävelemään kohti Amen vuodetta, kevein ja äänettömin askelin hän lähestyi nukkuvaa tyttöä. Pihaustakaan ei kuulunut. Hahmo oli miespuolinen, pitkä ja solakkavartaloinen. Mies pysähtyi Amen sängyn viereen ja kyyristyi hänen lähelleen. Ensin hän ihaili tytön kauniita kasvoja ja antoi sitten katseensa kiertää hänen koko vartalollaan. Tyttö näytti niin viattomalta siinä nukkuessaan. Hän liikutti rauhallisesti kätensä tytön hiuksiin ja hyväili niitä hennosti kädellään.
'Niin kaunis.'
Sitten mies otti vaalean takkinsa taskuista pienenkokoisen kloroformipullon ja valkoisen liinan. Hän kaatoi nestettä hieman liinaan ja toi sen tytön suun eteen.
'Älä huoli tyttönen, tämä ei satu missään'
Samassa Amen silmät revähtivät auki ja hän singautti itsensä pois sängystä, kompuroiden lattialle. Pikainen vilkaisu tummaan hahmoon ja tunnistus. Rakula Hashimoto. Ame joutui paniikin valtaan, tajutessaan että mies yritti kloroformilla huumata hänet ja kenties viedä mukanaan..
"Mitä ihmettä?"
"Lupasinhan, että tapaisimme jälleen neiti Ashitakage. Ikävä kyllä kun heräsit. Tämän olisi voinut hoitaa hienostuneemmin."
Mies heilautti liinan olalleen ja vaikutti liikkeissään niin rauhalliselta, ettei häntä olisi uskonut kidnappaajaksi. Ame ei sen sijaan ollut. Hän vilkaisi nopeasti ovea takanaan ja juoksi sekavana keittiöön. Mies seurasi tyttöä yrittäen napata kiinni hänen yöpaidanhihastaan, mutta liukastui lattialle ja kaatoi kiihoksissaan keittiöjakkaran.
Ame oli vahingossa juossut itsensä umpikujaan, sillä keittiö oli erillinen huone ja sinne pääsi vain yhtä kautta. Tyttö pysähtyi jääkaappia vasten, vilkaisi hädissään taakseen ja näki Rakulan tulevan häntä kohti.
"Kappas, juoksitkin suoraan ansaan? Voi sinua, mutta ehkä tästä tulee nyt helpompaa."
"Pysy kaukana, senkin sairas paskiainen!" Ame yritti silmillään etsiä tiskipöydältä teräasetta, mutta mitään ei ollut näköpiirissä.
Rakula tarttui Amea käsistä ja vetäisi ne tytön selän taakse, samalla työntäen tämän kovakouraisesti jääkaappia vasten. Amea sattui ja hän yritti kiemurrella käsiään vapaaksi, mutta miehen kova ote piti. Amea inhotti, sillä hän tunsi miehen tulevan koko ruumiinsa painolla hänen puolialastonta vartaloaan vasten. Mies ei välittänyt Amen rimpuiluista, päin vastoin se pikemminkin kiihotti häntä.
"Päästä irti, senkin perverssi!"
Kuului kova laukaus ja Ame tunsi miehen otteen hellittävän. Vaistomaisesti hän kääntyi ympäri ja kohtasi miehen ilmeettömät silmät, jotka tuijottivat hieman kieroon. Aluksi Ame ajattelikin, että miehessä ei ollut mitään vikaa, kunnes mies alkoi haparoilla ilmaa käsillään ja suusta alkoi tippua verta. Kova pakottautuva yskäisy ja verta tuli röykkiöittäin ulos. Ame käänsi katseensa pois miehestä. Mies käännähti hoiperrellen teloittajaansa ja tunsi miten vähitellen menetti kehonsa hallinnan ja pian hänen suurikokoinen ruumiinsa kaatui elottomana tömähtäen lattialle. Siisti luodinreikä takaraivossa. Ame nosti katseensa miehen ruumiista ampujaan. Hän erotti hämärässä tutut pitkät, punertavat hiukset ja ilmeettömät kasvot. Kaede piti yhä kättään ampuma-asennossa, eikä hievahtanut paikaltaan.
"Kaede?"
Punahiuksinen laski aseensa ja vilkaisi nuorempaan. Hän ei ollut varma, miksi teki sen. Ehkä Kaede kuvitteli, että mies olisi ollut Bairu tai oliko siihen jokin muu syy? Kaede käveli ruumiin vierelle ja katsoi Amen ohi.
"Sinulle tulee tästä paljon ongelmia", nuorempi totesi ja vilkaisi kuolleeseen.
"Tästä seuraa ongelmia jollekin, mutten minä aio ottaa tästä syytä niskoilleni", punatukkainen vastasi ja antoi katseensa kiertää keittiöstä Minakon huonetta kohden. Amekin huomasi tämän.
"Aiotko?"
"Aion. Minako Chika Mitsuro ottaa tästä teosta syyt niskoilleen."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.