Onko kellään ollu tällasta? Etin kamoja, välillä enemmän, välillä vähemmän pahasti. Ahdistun siitä, jos jotain häviää, erityisesti himassa. Jos kadotan jotain arvokasta esim ulkona ollessa, ei se mua haittaa, mutta annas olla, jos joku ihan hölmö muoviukkeli lasten leikeissä häviää sisällä! Siis häviää, niin etten enää löydä sitä leikkejä poiskorjatessa -olen tosi säntillinen ja rakastan järjestystä -vaikka ei meidän koti silti miltään armeijan varastolta näytä, kaikkeen ei aika riitä... ja neuroosini on aika valikoiva; esim kun hävitin hiuspampulani, luulisin, että kotona, niin sitä sitten mietin vieläkin (ja siitä ahdistun), mutta en ollenkaan aina kaikista hävinneistä tavaroista.
Mulla on kaksi vilkasta, ihanaa tytärtä. Rakastan heitä paljon ja tuohuilen heidän kanssaan (iät 5 ja 1 vee), kun olen kotona. Joudun kuitenkin käymään epäsäännöllisissä töissä ja lopettelen opintojanikin tässä. Mies ja sukulaistäti pitävät tytöistä hyvää huolta, kun en ole kotona, mutta pahin hetki onkin, kun tulen kotiin, jos olen ollut illalla pois. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kun tervehdin ja sylittelen tyttöjä, mieli askartelee lelujen kimpussa; löytyykö ne kaikki.... en tajua, miksi se on muka niin tärkeetä!! Järki tajuaa, miten tyhmää tämä on mutta en osaa lopettaa! Välillä menee niin pahaksi, että en toivo kauheesti toisia lapsiperheitä kylään, kun pelkään, että hävittävät jotain. Kyllä meillä silti käydään, on paljon kavereita, osalle olen kertonutkin tästä neuroosistani. Silti jokainen visiitti tai sen odotus on oikea voimanponnistus.
Helpointa on olla rauhassa kotona. Se ahdistaa vähiten. Sääli, että siihen ei aina ole mahiksia -ja pitäisihän sitä elämää voida elääkin, eikä vaan "purkittaa" . Mikä neuvoksi? Onko kukaan kokenut mitään samankaltaista vai olenko todella outo? Mies suhtautuu etsimiskohtauksiini pitkästyneen ymmärtäväisesti, samoin tytöistä vanhempi. On silti aika noloa hakea jotain turhia pikkuesineitä.
Mulla on kaksi vilkasta, ihanaa tytärtä. Rakastan heitä paljon ja tuohuilen heidän kanssaan (iät 5 ja 1 vee), kun olen kotona. Joudun kuitenkin käymään epäsäännöllisissä töissä ja lopettelen opintojanikin tässä. Mies ja sukulaistäti pitävät tytöistä hyvää huolta, kun en ole kotona, mutta pahin hetki onkin, kun tulen kotiin, jos olen ollut illalla pois. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kun tervehdin ja sylittelen tyttöjä, mieli askartelee lelujen kimpussa; löytyykö ne kaikki.... en tajua, miksi se on muka niin tärkeetä!! Järki tajuaa, miten tyhmää tämä on mutta en osaa lopettaa! Välillä menee niin pahaksi, että en toivo kauheesti toisia lapsiperheitä kylään, kun pelkään, että hävittävät jotain. Kyllä meillä silti käydään, on paljon kavereita, osalle olen kertonutkin tästä neuroosistani. Silti jokainen visiitti tai sen odotus on oikea voimanponnistus.
Helpointa on olla rauhassa kotona. Se ahdistaa vähiten. Sääli, että siihen ei aina ole mahiksia -ja pitäisihän sitä elämää voida elääkin, eikä vaan "purkittaa" . Mikä neuvoksi? Onko kukaan kokenut mitään samankaltaista vai olenko todella outo? Mies suhtautuu etsimiskohtauksiini pitkästyneen ymmärtäväisesti, samoin tytöistä vanhempi. On silti aika noloa hakea jotain turhia pikkuesineitä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että purat ahdistustasi tuohon"neuroosiin" jos sinusta tuntuu, että se häiritsee elämääsi, ota ihmeessä yhteyttä omaan lääkäriisi , hän ohjaa eteenpäin. Asiaa ei kannata hävetä, ihmisen mieli on aika monimutkainen, etkä ole ainoa, joka tuollaisesta oireesta kärsii. Hyvää jatkoa sinulle!
vastauksista, ja kannustuksesta! Toivotan mukavaa kevään alkua kaikille. Ehkä se aurinko vielä joskus hymyilee mullekin, ja toivottavasti kaikille tällä palstalla!
raskausaikana tämä neuroosi oli pahempi. Nyt kun vauva on syntynyt, niin tämä neuroosi on "unohtunut"
Raskausaikana todella ahdisti kun sai olla jatkuasti etsimässä pakkomielteisesti jotain. Etsin, etsin ja etsin ja enkä saanut rauhaa, ennenkuin joku "mitätön"tavara löytyi.
Nyt voin "vapaasti" antaa jonkin tavaran olla hukassa, enkä ahdistu, jos tavaraa ei aina löydy. Silloin kun olin väsyneempi, tämä neuroosikin paheni. Minua myös ahdisti lapsiperheiden vierailut todella.
Minulla on on ollut vuosia masennuslääkitys mikä auttaa myös tähän neuroottisuuteen.
Määrä on todella pieni siksi teho ei ole parhain. Pois en uskalla jättää kokonaan, koska väsyneenä ja kiireisenä jaksona nämä neuroottiset oireet pahenevat.
Ehkä ne eivät ihan kokonaan koskaan häviä, mutta niiden kanssa pystyy elämään jopa normaalisti. En ole pahemmin puhunut tästä asiasta tutuille, eivätkä edes tiedä.
Olemmehan muutenkin jokainen erilaisia luonteeltamme, minä olen säntillinen ollut aina.
Voimia sinulle, et ole ainut.
Väsyneenä minulla käy juuri noin. Ahdistus ja paniikki iskee jostain olemattomasta tavarasta. Järki ei käsitä sitä,mutta niin se vaan on. Koitan levätä tarpeeksi ja pitää itsestäni huolta liikkumalla että pysyn mahdollisimman hyvässä kunnossa. Mutta jos tulee stressiä ja väsymistä tulee myös neuroosia. Eli et ole ainoa joka kokee tuollaista!!!